Olen päättänyt vihdoin opetella tuon kameran käyttöä. Valotus on nyt työn alla. Olen kuvannut tuolla perus putkella (EFS 18-55). Päätin, että ensin opin vähän säätöjä ja sitten vaihdan putkea. Haluan myös ostaa kokonaan uuden putken, mutta siihenkin vannotin itseäni opettelemaan säätöjä ensin. 

Kuvia ei ole rajailtu, eikä niitä ole käsitelty. Tarkoitus on oppia ensin se kamera. Ei minulla ole edes mitään kuvankäsittelyohjelmaa, mutta ehkä sellaisiinkin voisi tutustua, kun olen itse omasta mielestäni riittävästi oppinut kuvaamaan ilman sellaisia. Se "riittävästi" voi tulla hyvinkin nopeasti, koska olen ehkä euroopan kärsimättömin ihminen. Vain Katinka saattaa päihittää minut kärsimättömyydessä. Katinka on yksi minun supertsemppareistani!

Ja tätä lattiaa vaan rakastan. Siitä olen napsinut miljoona kuvaa ja tulen varmaan miljoona vielä napsimaan Kun osaisin vangita sen tunnelman joka tässä lattiassa on...

Alla olevissa tuoleissa ja pöydässä yritin erilaisia valotuksia. Kaikki nämä kuvat ovat omasta kodistani, kuten nuo ylemmätkin. 

Kuvilla on tarkoitus myös auttaa minua tuossa sisustuksen suunnittelussa. Joskus kuvista näkee paljon paremmin, miltä koti näyttää. Niiden avulla voi hakea tunnelmaa eri tavalla.

 Pöytä on kärsinyt tämänkin kuvan jälkeen uusia muodonmuutoksia. Pyyhimme koko pöytälevyn asetonilla ja poistimme lakkauksen. Lakkaus lähti kovan työn jälkeen. Talossa oli kamala katku hetken aikaa, mutta tulos näyttää hyvältä. 

Se sai nyt rustiikkisemman ilmeen.

Laitan joskus kuvan siitä, miltä se nyt näytää.

Tähän väliin vähän terapiakuvia. Meidän mummeli on auringonpalvoja suurella A:lla. Lötköpötkö omalla, lemppari paikallaan.

Tuossa ihan meidän talon vieressä on leikkipuisto, joka on perinteisesti teinien valtaama. Noissa töhryissä on jotain niin nostalgista.

Liikennemerkit on hauskoja. Yritin saada auringon tähän kuvaan, mutta niistä kolmestakymmenestä tämä oli paras. Eli vielä on työnsarkaa valotuksen opettelussa. Tämä liikennemerkkikin löytyy ihan tuosta oman tien päästä.

Sitten viimeisenä muttei vähäisimpänä. Hyvin onnistunutta valotusta purkeista. Rakastan marjarouheita. Niissä on kaikki potku tallella ja niitä voi pitää mukana. Potkua koko kropalle purkista! 

Siispä kohta Vapun viettoon. Saattaa olla, että otan muutaman kuvan ja ehkä lasillisen kuohuvaa. 

Oikein hyvää katkonaista viikkoa, työväen juhlaa, ylioppilas meininkiä ja ylimääräistä vapaata päivää kaikille!

Liebster Blog -tunnustus

Iiebster Blog -tunnustus

Tunnustus kolahti nilkkaan. Kiitos Katinka! Alla siis nippu ihan yhdentekeviä juttuja,

rakkaudesta lajiin. :)

Tunnustus lähtee eteenpäin seuraavilla säännöillä:

1. Kiitä tunnustuken antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.

2. Valitse 5 blogia (joilla alle 200 lukijaa) ja kerro se heile jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin viidelle.

Laitan haasteen eteenpäin näille seuraaville blogeille: 

Kahvia ja unelmia

Unelmia ja elämää

Purjeen viemää

Espanjan auringon alla

Pieniä Unelmia

Haasteen kysymykset ovat seuraavat:

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:

Perhe

Luonto

Ruoka

Kirjoittamisen riemu

Rakkaus omiin ihmisiin

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:

Mikä tahansa kirja, lukeminen sivistää aina ja on terapeuttista

Viidennen portaan enkeli, McCourt

Geishan muistelmat, Golden

Ananas vai kookos, Nuotio

Laskeva Neitsyn ja muita kirjoituksia, Härkönen

Syötäväksi kasvatetu, miten ruokasi eli elämänsä, Lappalainen

Viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:

Puutarhakalusteet

Kesäkeittiön grilli

Pari settiä uusia farkkuja

Käytetty "cowboy" -satula tai vanhan traktorin penkki

Uusi putki kameraan

Viisi paikka, jossa haluaisit käydä:

Saimaa (Lade Gracde kuljettaa meidät sinne ensikesänä!)

Australia

Afrikka

Pirkanmaa

Lappi

  Viisi Adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:

Ylivilkas

Homeinen (lapset sanoo, että homehdun kun syön niin terveellisesti)

Rakastettu

Tuulinen

Empaattinen

Viisi lempiruokaani:

Kaikki vihreä salaatti tuoreena

Erilaiset juustot

Härän pihvi

Riistaliha

Hedelmät

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa muille:

Rakastamalla itseäsi voit olla onnellinen

Pidä huoli lähimmäisestäsi

Nauti elämästä joka päivä vähän

Hymyile joka päivä vaikka väkisin

Muista sanoa, että rakastat (ihan kaikille rakkaille, mummoille, anopeille, ukoille, lapsille ja koirille... kaikille.)

Näillä onkin hyvä toivottaa kaikille oikein hyvää päivää!

Ikuinen laihduttaja

No niinhän se on, että yhteiskunta painostaa... no eikä painosta. Mainokset pakottaa! No ei pakota. Kaikki haluaa vain hoikkia... no älä viitsi.

Sinä haluat. Ei kukaan muu. Voimme olla mainoksista mitä mieltä tahansa. Voimme olla yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa, mutta pahin vihollisesi olet sinä itse. Ja se pitää sinut lihavana.

Ajelin autolla kohti kotia. Ajatukset harhaili ystäviini ja ylipäätään naisiin tai miehiin, joilla on tarve laihtua. Puhun oikeasta tarpeesta. Sellaisista ihmisitä joilla on jo terveydellisiäkin pakotteita.

Laihtuminen ei ole helppoa. Tai oikeastaan... itsensä rakastaminen riittävästi, ei ole helppoa. Minä itse olen paras itseni vihaaja; "tommonen hemmetin läski tossa peilissä. Ällöttävä maha, iso perse ja niin kuvottavat roikkuvat käsivarret..."
Kuinka moni meistä katsoo itseään peilistä ja ajattelee, että; "Olenpas minä tänään nätti. Ihan kuin olisin onnellinen. Kaunis hymy. Kyllä tällä miehensä viettelee."?

Niinpä. Ei varmaan kauhean moni tunnistanut itseään tuosta. Olen sitä mieltä, että itsensä rakastaminen on avain hyvinvointiin. Sinun pitää rakastaa itseäsi niin paljon, että haluat nähdä sen vaivan, että muutat elämääsi.
Eikä pikakosteja ole.

Minulle on esitetty vaikka mitä teorioita siitä, ettei saa itseään kapeammaksi. Alla koottuja selityksia, joista osa omiani.

- En tiedä, en vaan jaksa nyt...
- Mä haluan syödä nyt vielä vähän aikaa hyvin ja sitten...
- Mä olen just hyvä tällasena...
- Tiedän, että en elä kovin vanhaksi, muta mulla ei ole energiaa...
- En vaan laihdu...
- Kyllä mä laihtua osaan, mutta en saa sitä pysymään...
- Kun mun on niin vaikea laihtua, kun toi ruokavalio pitää olla niin tarkka... (jonkin perussairauden vuoksi)
- Mä en ehdi harrastaa liikuntaa tarpeeksi...
- Mulla on niin kipee selkä, etten nyt oikeesti voi....
- Mä en sais yhtään stressata, kun on toi verenpaine...
- Lääkäri kielsi multa kaikki muutokset ruokavaliossa, kun on tuo xxx...
- Olen allerginen kaikille hedelmille...
- Mulla menee ummelle ihan heti...

Ja miljoona syytä lisää. Jokaisella on omansa. Jossain vaiheessa sitä on varma, että ei enää pysty pudottamaan alle jonkin tietyn pisteen, että minun "oma painoni" on tässä kohdassa. Vuosikymmeniä paino on samassa jamassa ja vakuuttuu siitä, että minä vaan oon tämmönen...

Kaikki on totta. Kaikki tuo. Jokainen tekosyy on ihan oikea syy. Koska ne syyt on sinun omissa ajatuksissa. Ne on syöpyneet sinun sieluusi niin, ettet vain yksinkertaisesti näe enää muuta.
Sitten alkaa ärsyttää koko helvetin painonpudotuskeskustelu ja ilmoittaa olevansa ihan helvetin tyytyväinen itseensä... paitsi sitten kun katsoo peiliin. Jos enää edes katsoo peiliin.

Minulta on pyydetty apua. En kuitenkaan voi auttaa jos ei ole täysin avoin. Ennen kaikkea rehellinen itselleen. En auta. Olen hiljaa ja katselen sivusta. Joskus ihminen keksii tien onneen (joka ei ole lyhyt ja kaunis) ja on niitäkin joiden tietä ei koskaan löydy. Olen kuitenkin vieressä. Läsnä ja heti tässä jos tarvitsee. Voin jutella, opastaa ja vähän töniä eteenpäin. En kuitenkaan voi antaa vastauksia tai tehdä työtä puolesta. Itse on ihmisen itsensä löydettävä.

Minun neuvoni ihan kaikille on, että on rehellinen itselleen. Sanon aina ensimmäisenä, että kirjoittaa kaiken yläs ensimmäiset kaksi viikkoa. Ilman, että tekee mitään. Kirjoittaa vain ylös. Arvatkaa kuinka moni tekee tämän? Ei kovin moni. Yleensä sanotaan, että kyllä minä tiedän... no niin varmasti, mutta et tunnusta, etkä näe. Kun sen kaiken kirjoittaa, on pakko avata silmät ja on olemassa riski, että joku muukin näkee. Joutuu olemaan itselleen koko ajan armottoman rehellinen.

Yksi vielä... se on se liikunta. Sen varjoon moni kapsahtaa; "Mä en ehdi liikkua niin paljon kun pitäisi". Mitä jos lähtisi siitä ajatuksesta, että muuttaa ensin sen helpoimman sitten? Eli ruoan. Kaikki ei voi liikkua, mutta ei se liikkumattomuus lihota. Itseinho ja suuhun pistetyt pullat lihottaa. Et tarvitse ensimmäistäkään lenkkiä laihtumiseen. Lenkin tarvitsee siihen, kun haluaa lisätä sitä hyvinvointia.

Olen itse joutunut taipumaan ja jättämään juoksuintoni taakseni. Kroppa ei kestä juoksemista. Niinpä minun liikuntani nykyisin on sitä ihan tavallista hyötyliikuntaa ja sitäkin joskus melko vähän, kun teen töitä kotoa käsin... liikutan itseni autolle kolmen metrin verran ja sitten ajan päiväkotiin jossa tulee taas neljä askelmaa. Sitten kotiin ja ehkä se kolme metriä lisää... siinä se. En silti ole lihava, en pingota. Syön erittäin hyvin, juon olutta ja mussutan suklaata. Miksi? Koska rakastan itseäni ja valitsen pääsääntöisesti vain sellaista mikä sopii minulle. Vähemmän hiilihydraatteja ja enemmän kasviksia. Luomua ja lähituotteita... Pääsääntöisesti.

Rakastakaa itsenne hyvinvoiviksi!

Elli-Jasmiini

ps. olen sitä mieltä, että ns. ylipainoisenakin voi olla onnellinen, mutta vain jos olet oikeasti rehellinen itsellesi...

Pahoinvoiva ihminen

Herään aamulla. Oloni on mainio. Mikään ei voi pilata tätä päivää. Käännän peitonhelmaa ja annan kylmän aamun hiipia vartalolleni. Jalka laskeutuu lattialle ja sen pinta tuntuu kylmältä varpaissa. Kipristän niitä hieman, mutten vedä jalkaa takaisin lämpimään vuoteeseen. Vedän syvään henkeä ja nousen hieman viivytellen istumaan sängyn laidalle. Hartiat nousee korviin ja pitkä ja autas haukotus seuraa hartioiden tärinää.

Kotini täysi tohina heitää kaikki syntymässä olleet ajatukset syrjään. Lasten jatkuva pölinä ja sutina virkistää mieltä ja huulilla on tahdoton hymy. Niin pienet kuin isommatkin lapseni saavat aikaan outoa onnellisuutta. Heidän vilpitön hyvä tuulensa tarttuu.

Uto murahtelee allani kun kaarran mutkaista tietä kohti juna-asemaa. Aurinko näyttää säärtään iloisesti. Halvat aurinkolasini täyttää tehtävänsä erinomaisesti eikä mikään voi pilata tätä päivää. Auto jää pian parkkiin, juna ottaa matkalaisia kyytiin ja lämmin kahvi tuoksuu jonkun kupissa.

Toimistolla on työn tuoksu. Kaikki pakertavat omiaan. Joku moikkaa iloisesti ja joku puhuu puhelimeen äänekkäästi. Yksi juoksee palaveriin ja pudottaa kännykkänsä matkallaan, toinen poimii sen ja kiitää sitten kiireisen perään.

Mikään ei voi pilata tätä päivää.

Kotona tuoksuu ruoka. Lasissa on vähän viiniä ja päivällinen valmistuu juuri sopivasti. Istumme pöydän ääreen ja puhumme päivän menoista. Tyttö tyttönen iloitsee siitä, miten helppoa vieras kieli on sittenkin. Poika pikkuinen kikattaa ääneen ihan muuten vain ja isoveli sanoo olevansa hyvällä tuulella. "Kivaa kun syödään yhdessä."

Viivyn vielä hetken tässä sohvalla. Istun mietteissäni, kunnes ajattelen katsoa perheemme sähköpostin. Tuskin siellä mitään on, mutta varmuuden vuoksi. Sitten voisin mennä nukkumaan hyvän päivän päätteeksi. Mikään ei enää voi pilata tätä päivää.

Sähköposti avautuu reippaasti ja huomaan siellä muutaman mainospostin. Niiden joukossa on muutakin.

Luen sen uudelleen ja uudelleen. Voi herne, että nyt tuntuu kurjalta. En pysty käsittämään sähköpostin sisältöä. Luen sen uudelleen ja luen sen ääneen Kipparille. En ymmärrä. Sen ymmärrän, että yöstä ei tule enää mitään. Unet menee tuskailuun ja ahdistumiseen. Miksi? No siksi, että jollain ihmisellä on mieli herkkä ja elämä epätasapainossa. Olen oiva kohde kiusaamiselle. Kiusa osuu ja uppoaa, vaikka tiedän, ettei pitäisi ottaa sitä henkilökohtaisesti.

Pahoinvoiva ihminen voi saastuttaa oman ympäristönsä. Voi tartuttaa pahan olon kaikkiin muihinkin. Se olisi täysin tarpeetonta, mutta niin vain käy. Paskan määrä on vakio. On siis aina oltava joku, jota vituttaa niin paljon, että kaikkien muidenkin on saatava siitä osansa. Ei ole väliä, onko niillä muilla elämässä parempaakin tekemistä, perhettä joka voisi samalla kärsiä, tai muuten vain herkkä mieli joka vahingoittuu vakavasti tällaisesta. Mitä sitten, jos minulla on paskaakin paskempi päivä... olen oikeutettu vainoamaan sinua. Viemään sinut epätoivoon, uhkailemaan ja ajamaan perikatoon. Minulla on oikeus siihen. Minulla on pahamieli...

Lasken läppärin kannen. Suutelen miestäni. Hän silittää poskeani ja lupaa, että selviämme tästä. Uskon häntä ja palaan aamulla jättämäni peiton alle hyvällä mielellä. Minulla on jotain mikä tuolta toiselta ihmiseltä puuttuu. Minulla on elämäni.

Tunnen tuon, joka katsoo minua peilistä.

Vanhempani muuttivat vähän aikaa sitten. Arkistoista löytyi vanhoja kuvia lapsuudesta ja äiti torppasikin nipun luokkakuvia syliini.
Ääneen nauraen selasimme vanhoja kuvia. Ihania. Täytyy sanoa, että olin ihan mitäänsanomaton. Silti minulla oli hauskaa. Paljon ystäviä ja niitä poikaystäviäkin. Tunsin itseni ehjäksi, kunnes tuli murrosikä...

Ajelimme kotiin, jossa odotti muutama purkamaton pahvilaatikko. Kun kaikki oli jälleen asettunut omiin tekemisiin, sain varastettua itselleni aikaa purkaa yhden laatikon. Tuossa minä istuin olohuoneen lattialla ja purin... Laatikosta löytyi valokuvia viimeisen kuudentoista  vuoden ajalta.

Kuvia minusta.
En tunnistanut itseäni niistä. Niissä oli joku, jolla oli muutama kilo ylimääräistä. Jokaisessa kuvassa. Kun vihdoin pääsin niihin kuviin, missä olin esikoisen jälkipuinneissa pudottanut 17kg, niin tunnistin tuttuja piirteitä.
Seuraavissa kuvissa oli jälleen kiloja vyötäröllä ja verkkokalvoilleni hiiipi joku mu kuin se, joka minua nykyisin peilistä katsoo.

Minua hymyilytti. Olen siis aika lähellä sitä hetkeä, kun tunnistan sen joka peilistä katsoo. Se tuntuu hyvältä. Olen tehnyt todella suuren työn päästäkseni tähän pisteeseen.
Mihin pisteeseen? Joku kysyy kumminkin.
Tähän pisteeseen, että minun on hyvä olla. Jaksan liikkua, leikkiä ja olla. Mahdun järkevän kokoisiin vaatteisiin ja minusta tuntuu, että näytän hyvältä. Katson itseni joka päivä peilistä ja mietin mikä ja kuka olen.En ota siitä kuitenkaan niin suurta painetta, kun se joku ja minun äiti voisi luulla.

Haluan hamottaa omat rajani. Fyysiset ja henkiset. Haluan tietää kuka olen, miksi olen ja miten olen. Haluan olla varma itsestäni ja samalla elää tänään enkä vasta huomenna. Haluan jaksaa tehdä niitä asioita, joita haluan tehdä. En halua kipua, särkyä enkä väsymystä.

Kuvien myötä aukesi monta lukkoa ja tajusin ison kansan asioita itsestäni. Matkani hyvinvointiin on alussa, mutta tämä matkantekohan tässä onkin se juttu.

Matkaa tehden,
Elli-Jasmiini

ps. alla kuva hyvästä fiiliksestä, sunnuntai-aamusta, onnesta.

Kuvaamisen riemu

Hyvä ystäväni Katinka kävi kuvailemassa meillä ihan muuten vain.
Päivä oli ihana ja riemuinen. Ensinnä siksi, että koko Katinkan ihana perhe tuli mukana. Ystäviä, hyvää ruokaa ja mielettömän hauskaa photailua.

Katinkan visiitti pisti sormet syyhyämään ja uusivanha unelmani heräili talviuniltaan.
Olen aina, siis ihan aina tykännyt kuvaamisesta. Olen pitänyt kuvien kehittämisestä ja asia kerrallaan uusien juttujen oppimisesta. En ole koskaan ollut perinteisen maisemakuvaamisen suurin ystävä. Minun intohimoni on näkemysissä, tunteissä ja yksityiskohdissa. Äitini on josksu tosi kauan sitten kertonut, että hänen ihmeellinen kuvaamisen intohimoinen kohde on ollut jalat. Ja jostain kumman syystä, minä pidän niistä samoista härpättimistä! TÄnäänkiin Kipparin varpaat tuli ikuistettua muutamankin kerran.

Katinka räpsi liudan kuvia yksityiskohdista. Hän on vasta "löytänyt" tällaisen kuvaamisen ja hänen aivan mielettömän ihana intonsa sai minut ihan uuteen vireeseen. Vahinko vain, että minulla on jatkuvasti tolkuton kiire ja arki rokottaa kaiken unelmoimiselle jäävän ajan.

Muutto. Unelmatalo ja elämä Kirkkonummen rauhassa. Yksi suurimmista unelmistani on toteutunut ja elän sitä hetki hetkeltä. On aika kasvattaa uusia unelmia ja löytää uusia asioita. Elämä on uutta ja ihmeellistä joka hetki. Muutto on nyt takana ja elämä alkaa tasoittua. Tiedän, että aikaa alkaa taas irrota, kun rutiinit palaa uomiinsa.

Ystäväni tartuttama palo kuvaamiseen saa siis tilansa ihan juuri. Kännykkä alkaa olla taas täynnä kummallisia kuvia ja tänään kaivoin kameran naftaliinista ja etsin sen säätöjä. Päätin ostaa siihen uuden kompaktimman, mutta vaativamman putken ja alan räpsimään huolella. Työmatka ensi tiistaina saa olla samalla kuvausmatka vieraaseen kaupunkiin, ja sen pieniin yksityiskohtiin. Viikonloppu meneekin sitten säätöjä hakiessa, ja muistoja verestäessä. Joku päivä voisin ostaa esihistoriallisen järjestelmäkameran johon pitää ihan filmiäkin käyttää... koska se kuvien kehittäminen on jotain ihan omanlaistaan.

Mutta ennen sitä turvaan tähän nykytekniikkaan ja omaan vähän jo vanhaan, ei niin ihmeelliseen Canonin EOS 400D:hen.

Tässä ihan vaan huvinvuoksi omat varpaat (ja pikkumiehen nokkamuki). Ensimmäinen kuva kunnon kameralla tosi pitkään aikaan...

Niin ja siis Katinkan kuvia voi ihailla täältä. Katinkan blogi on ehdolla parhaaksi valokuvablogiksi, joten kurkkaa ja äänestä! :)

Unelmin huomiseen.

Muuton jälkeinen masennus

Jos on synnytyksen jälkeinen masennus, on myös muuton jälkeinen masennus.

Onnesta soikeena, pelosta sekaisin ja hajuista hulluna oli muutto edessä. Ihanaa, ajattelin. Pakkasin pakkaamistani, ja kuinka ollakkaan muuttopäivä saapui.

Onnistuneesti muuttoihmiset kantoivat kaiken ensin ulos ja sitten sisään. Reippaat ihmiset ruokittiin ja ilta saunottiin uudessa kodissa, uudessa saunassa, uudella mielellä.

Viimeisetkin apulaiset lähtivät ja uusi koti odotti sisustamistaan. Painoin raskaan perseeni sohvalle. Uudelle vaalealle sohvalle. Minua ei enää hymyilyttänyt. Ahdisti. Halusin ulos tästä talosta. Halusin pois. Halusin tuntea jotain muuta kuin tätä. "Eikö uuden kodin seinät inspiroi sinua?" Kollegani kysyi. No kyllähän ne, mutta...

En tiedä. Nyt, kun on melkein viikko asuttu tässä, alkaa helpottamaan. Ahdistus ei ole niin suuri. Tunne ei ole niin pakottava ja huomaan jopa hymyileväni. Suuri olohuoneen ikkuna antaa auringolle tilaa valaista koko asuntoa ja huomaan nauttivani sen lämmöstä. Kissan lempeä kehräys lämmittää sydäntä ja sen onnellinen loikkiminen lautalattialla naurattaa.

Tunnustan, että varmasti suurin syy tähän mielen alakuloon on hormonit ja edellisten asukkaiden kohtalo.
Hormoneille en voi mitään, mutta se alakulo jonka toisen ihmisen kohtalo aiheuttaa on voitettavissa.

Tätä taloa on kunnostettu rakkaudella. Se on hämmentävän paljon samalla tavalla remontoitu, kun mitä voisin itse kuvitella remontoivani. Ei tarvitse vaihtaa tapetteja, maalata seiniä tai tehdä mitään muutakaan sisutuksellista remonttia. Kaikki on lähes sellaista, jollaiseksi minä itse olisin sen tehnyt. Se tässä onkin niin pelottavaa.

Talo jota on rakastettu näin paljon, on sellainen talo, josta ei suunniteltu muutettavan pois. Nyt jokin on kuitenkin repinyt kaksi ennen niin onnellista ihmistä toisistaan eroon, ja jäljelle jää vastentahtoisesti jätetty talo.

Tässä talossa makaa onnettomuuden haju. Haluan sen pois täältä. Haluan asettaa tänne omat tuoksuni, oman onneni, oman elämäni. Haluan pyyhkiä pois edellisen ja mennä eteenpäin. Miksi minulla on silti syyllinen olo? Miksi minusta tuntuu, että olemme kuin varkaita? Kuin olisimme tuhonneet jotain kaunista ja rakastettua?

Hölmö. Se minä olen. Hormonit ja minä. Joskus naiseus on jännittävää. Mitääntekemättömistä asioista saa paisuteltua valtavia. Onnellisuuden tunteen voi tappaa sellaisilla asioilla, joita ei ole edes olemassa. Jospa nyt vain nauttisin tästä talosta? Lakkaisin hörhöilemästä ja alkaisin elää tätä unelmaa.