Ennen kuin mä kuolen

Ennen kuin mä kuolen on kohdattava kaikki.
Ennen kuin mä kuolen on mun saatava rakastaa.
Ennen kuin mä kuolen on jätettävä hyvästit.
Ennen kun mä kuolen haluan, että sinä tiedät, rakastan.

Sekunti vielä ja voin kertoa sulle.
Sekunti vielä niin ehdin hengittää viimeisen kerran.
Sekunti vielä niin muistan miltä elämä tuntui.
Sekunti vielä ja voin mennä.

Hyvästi rakkaani.
Hyvästi elämä.
Hyvästi koko maailma ja kaikki paha sen mukana.
Minä olen nyt rauha ja onnellisuus.
Sinun unissasi lempeä henkäys ja ajatuksissasi lämmin muisto.
Minä olen sinussa aina.

Perkele minut periköön

Aamu on aina vaikein. Hengittäminenkin sattuu ja sielua kääntää niin, ettei uskoisi. Nousen silti vaikka silmiä kirveltää ja pää on tuhkaa.
Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän.
Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun.
Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele.
Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle.
Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan.

Perkele.

Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mutta perkele sekin. Se jos minulta vielä kissan viepi niin mitä sitten?

Perkele mummuni vei. Ihan tässä. Mummu tahtoi lähteä, mutta mikä pakko sen oli tähän hätään? Oliko pakko avata vuosikymmenten pinotut ja padotut ajatukset, tunteet ja elämä? Oliko pakko herättää tuska uudelleen? Ihan kuin tämä nykyinen ei olisi riittänyt? Mumun mukana on haudattava rippeet viimeisetkin muistoista ja edesmenneistä. Mummun mukana on katsottava menneisyyttä uudelleen enkä jaksaisi sitä. Minusta ei oikein olisi siihen.

No tässä sitten istun ja pakotan itseni kirjoittamaan. Avaamaan sanaista arkkuani, että en hulluksi tulisi. Hullu minä olen, mutta voisin koittaa olla sitä vähän vähemmän. Kirjoitan nyt. Kirjoita saatana.

Hapeton olo. Hengetön tunnelma. Tätä tämä nyt on. On vain odotettava, että aurinko alkaa taas paistaa. On annettava itselle aikaa, vaikka nyt tuntuukin siltä, että en enää jaksa.  En jaksa tätä taas ja taas ja taas. Aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se tulee varmasti ja polkee minut perkeleen armoille maan rakoon itkemään, vapisemaan ja turtumaan tuskasta.

Turta tuskasta. Päätn raporttini täältä helvetin kuilulta tänään tähän. Huomenna hengitän vielä, sen lupaan, mutta se tulee sattumaan ihan yhtä paljon kun tänään.

Mieletön matka masennukseen

On ihan käsittämätöntä, miten olen vuosikaudet elänyt luullen olevani terve. Onhan minulle kerrottu tosiasiat päin naamaa, mutta olen sulkenut sen itseni ulkopuolelle.
Olen saattanut kertoa ihmisille (kuten täällä blogissakin) että minulla on mielen sairaus, mutta en ole halunnut ajatellla sitä.

Tässä minä nyt kuitenkin olen. Rikkipaskana ja masentuneena. Minulla ei ole mitään syytä. Ei ensimmäistäkään. Silti minun on vaikea hengittää ja silmissä mustuu vähän väliä. En haluaisi ottaa lääkkeitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja sillä minun aivokemiani ovat ihan (kisorana) sotkussa. Aivokemiat.

On pakko katsoa taakseen ja todeta, että minulla todella on sairaus, joka tulee olemaan kanssani aina. Tekisi mieleni sanoa tästäkin (olen sanonut niin migreenistä), että mielummin syöpä kuin tämä; Sen voi joko leikata tai siihen kuolee. Mutta en sano niin. Sillä syöpä on jotain, mitä en voi edes ymmärtää.

Kun en pääse ylös vuoteesta. En jaksa nostaa edes kättä. Aamut ovat kaikkein kamalampia. Nappaan lääkkeet. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, että ne alkavat vaikuttaa. Tänä aamuna pakotin itseni viemään lapsen päivähoitoon, mutta kun tulin kotiin... kaaduin sänkyyn ja vedin peiton korville.

Mitäpä jos joudunkin syömään lääkkeitä myös depressiivisen kauden jälkeen. Silloin en kokisi sitä uskomattoman hyvää tunnetta. Sitä, että on elossa! Minä kaipaan sitä...

Henkisesti raiskattu

Minut on. Monesti. Niin monta kertaa ja niin rajusti, että en tarkkaan edes muista.

Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena.

Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia. 
Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä.

Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet.

Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten hänen käsityksensä mukaan hän ja minä olimme yhtä. Minä en ollut yhtä hänen kanssaan, mutta hän oli minun kanssa. En osannut rimpuilla irti. Pelkäsin, että hän hajoaa atomeiksi. Niin hän minulle väitti. Minä olin yhtäkkiä vastuussa aikuisen naisen elämästä. Minä, teini-ikäinen.

Hän halusi nukkua samassa vuoteessa kanssani ja kun muutimme sellaiseen asuntoon missä molemmilla oli oma huone, hän murtui. Hän itki, että tahtoi nukkua samassa huoneessa kanssani, mutta minä pidin pintani. Halusin ehdottomasti nukkua yksin.

Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Hän pelasti minut. Otti syliinsä ja kantoi turvaan.
Ystäväni efebofiili istui iltaisin keittiössä ja aneli minua lukemaan hänelle satuja, peittelemään. Yli kolmekymmentävuotias kaappilesbo ja rikkinäinen seitentoistakesäinen.

Voin vain kuvitella mitä silloinen tuore poikaystäväni ajatteli. Pian muutin pois helvetistä ja pääsin omaan kotiin. Perustin perheen ja olin onnellinen. Mutta mieleni on sairastunut. Se ei parane koskaan. Sieluni on saastunut ja vajaa.

Aikuisen naisen sairas rakkaus. Minusta ei tule koskaan kokonaista.

Seison keittössä. Tai tarkemmin, nojaan tiskialtaaseen keittiön tapaisessa tilassa.
Kyyneleet valuvat poskilleni ja kurkkua kuristaa.
Tiskiallas tuntuu takapuoltani vasten ja tunnoton suru puskee läpi niin, että korvissa soi.

Kurkunpäähän sattuu silmittömästi, mutta pienen ihmisen vaativat huudot pakottavan pyyhkimään kyyneleet.
Lapsi kiljahtelee onnesta, juoksee sohvan taakse piiloon ja lopuksi kiipeä syliin. Enkä voi mitään kyynelille jotka valuvat armottomasti rinnuksilleni. Pyyhin kasvoni lapsen puseroon niin, että pieni nauraa ymmärtämättä mistään mitään.

En minäkään ymmärrä.

Tätä tämä on. Jossain vaiheessa matkaa huomaan olevani aallonharjalla. Olen iloinen, huoleton ja täynnä elämää. Sitten se tulee. Säännöllisesti ja aina. Varmasti ja joka kerta. Pohja. Syvänne johon olen hukkua. Joskus se on helpompaa ja pääsen kiipeämään takaisin ylös suhteellisen helposti. Toisinaan kaivonpohja on niin syvällä, että matka sieltä ylös on liian pitkä.

Se on minun tuomioni. Minun rangaistukseni kaikesta pahasta ja hyvästä. Putoan ja nousen aina ja varmasti, eikä siihen koskaan ole syytä. Voimani loppuvat aina yhtä yllättäen ja palautuvat samalla tavalla. Vuodesta toiseen.

Minulla on kahdensuuntainen mielialahäiriö. Lievä. Silti se on rasittava ja voimia vievä.
Tänään on taas se päivä, kun huomaan lentäväni matalalla. Yllätän itseni itkemästä ilman syytä ja voimattomuus on niin valtava, että se tuntuu fyysisenä vapinana. Kiukkuan lähimmäisilleni ilman syytä. He ovat minun oman sotani siviliuhreja. Voi, kunpa voisin olla jotain muuta. Voi, kun minulla ei olisi sotatilaa sisälläni. Kun voisin olla parempi ihminen.

Mutta en ole. Olen juuri tällainen. Elämän sotkema pieni ihminen. Yritän parhaani. Muutama viikko ja sitten on helpompaa, ehkä.

Kun katso elämääsi taaksepäin kuusikymppisenä, mitä näet?

Mitä haluaisit nähdä?

Minä en halua nähdä tätä mihin olen itseäni määrätietoisesti ajamassa. En halua nähdä sitä, miten olen taistellut tieni suuressa yrityksessä tähän pisteeseen. Kestänyt kaikki muutokset, ylä- ja alamäet sekä talouden kurimukset. En halua nähdä sitä, miten joka päivä kestin asiakkaiden epäasiallisen käytöksen ja prosessien jatkuvan ontumisen. Miten kehitin kehittämistäni ja palkaksi en saanut edes lämmintä kättä.

En halua nähdä, miten suurimman osan elämästäni omistan sellaiselle asialle, mikä on itselleni yhdentekevä.

Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole kauheaa stressiä, en koe vastenmielisyyttä työnantajaani kohden, eikä minua kohdella huonosti työpaikalla. Minulla on ihan hyvä työpaikka ja yhteisö. 

Asiakkaat ovat pääsääntöisesti asiallisia ja heidän kanssaan työskentely on joskus antoisaakin. Työni on mukavaa ja pidän siitä. Projektityöskentely sopii minulle. Minulla on erinomaiset työolosuhteet, hyvät työvälineet ja esimiehet. Kollegat ovat mukavia ja auttavia, eikä minun koskaan tarvitse selvityä asioista yksin. Minua ei kiusata, eikä työilmapiiri ole huono.

Mutta.

En halua nähdä tällaista elämää. Aamu alkaa työllä ja päättyy illalla työhön. Sellaiseen työhön joka ei sytytä. Työhön joka ei herätä minussa intohimoja, eikä anna minulle oikeasti mitään. Ei siis anna elämälleni mitään sisältöä. Ammatillisesti työni on jees, mutta ei oman henkilökohtaisen elämäni kannalta mitenkään merkittävää.

On vähän naiivia ajatella, että elämä menisi niin kuin Strömsössä ja että elämässä pitäisi aina olla sisältöä, mutta minä nyt kuitenkin ajattelen niin kaikkien muidenkin vähän päälle kolmekymppisten naisten ja miesten kanssa. En ole sittenkään sitä sukupolvea, joka ajattelee että ensin tulee työ ja sitten elämä.

Ei. Ensin tulee elämä ja sitten työ. Työ voisi olla elämä, jolloin niitä ei tarvitsisi välttämättä erottaa niin vahvasti. Olisiko se muka niin hölmöä? Ei. Mutta kun se talous!!

Miksi kaiken pitää riippua taloudesta?!? Miksi rahan pitää olla niin hemmetin tärkeä? Voisin ihan hyvin alkaa työstämään uutta kirjaani ja kaupitella itseäni lehdille bloggaajana tai kirjoitella novelleja, ehkä jopa jotain muutakin, mutta kun minä en saa siitä rahaa. Minun pitäisi muuttaa arvojärjestystäni radikaalisti, että voisin tehdä muutoksen. Minun pitäisi pudottaa raha ja saavutettu elintaso jonnekin toiselle tasolle, jotta voisin tavoitella toisenlaista työelämää. Helpommin sanottu kuin tehty.

En muuten edes ole tässä tilanteessani yksin. Minun lisäkseni perheessäni on neljä henkilöä. Tämä koskettaa heitä kaikkia. Kaikkien elintasoa. Harrastusten määrä, ruoan laatu ja lomamatkojen määränpää, muilla paikkakunnilla vietetyt viikonloput, lomat kahdestaan minun ja mieheni kesken, illalliset ystävien kanssa. Kaikki tämä muuttuisi. Mitä vaatteita lapsillani oli päällä ja miten hyvät lenkkarit he jalkaansa laittaisivat. Ennen kaikkea minä en enää kävisi kampaajalla (jossa käyn kerran vuodessa), eikä hiuksiin tulisi uutta väriä, vaatekaappi jäisi sille tolalle missä se nyt on ja ne uudet talvikengät jäisi ostamatta. Palelisin näillä vanhoilla talvitakeilla ja unelmoisin uudesta sitten joskus. Mieheni ei minun vaatetuksestani ole moksiskaan, mutta kyllä nuo lomamatkojen uupumiset voisi kirpaista. Ja onhan meillä vene. Sen ylläpito ei ole halpaa. Siitä en luovu joten avocadot jäisi ruokakauppaan ja kirpputorilta kävisin ostamassa nykyistäkin useammin. Asumiskustannukset ovat pienemmät nyt kuin kerrostalossa asumisen aikana, joten sillä tavalla tilanne voisi nyt olla otollinen.

Kuten kollegani sanoi asiaa minun kanssa pohtiessani, moni sitä kolikkoa kääntelee, pitää vain löytää se kirkkaampi puoli.

Kukaan ei tee tätä puolestani, eikä tämä tule olemaan helppoa meni se sitten niin taikka näin. Unelmien eteen on painettava duunia…