Sinulle ystäväni menneisyydessä

Muistan, miten sytytit tupakan. Virheän belmontin.  Sanoit, että lääkäri määräsi. Sitten alakuloinen minäsi imi savuketta kuin viimeistä päivää, mutta hienostuneemmin. Et olisi halunnut polttaa. Toisin kuin minä. Minä olisin halunnut, mutten voinut. Silti istuin tupakkakopissa kanssasi ja kuuntelin juttujasi.

Olisin halunnut halata sinua. Olisin halunnut pitää sinua sylissäni ja lohduttaa. ”Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu.” mutta en osannut. En voinut. Olin itse niin rikki, etten nähnyt oleellista. Syliä.

Piirsit kukkia ja mehiläisiä ja annoit ajatuksillesi tilaa. Olit niin kaunis. Minä pidin sinusta ensisilmäyksellä. En välittänyt siitä, että olit kuuluisan veljen sisko. En välittänyt muusta maailmasta. Olisin halunnut vain olla sinun kanssasi. Olit hauska ja valovoimainen. Puhuit itsestäsi paljon. Me kaikki puhuimme. Olimmehan siellä sitä varten.  Puhumista ja toipumista.

Rentoutumisharjoitukset. Muistan ne erityisesti, sillä sinä kuorsasit. Ehkä minäkin. Sitä en tietenkään muista. Mutta ne olivat hyviä, sillä sinä et nukkunut öisin. Valvoit niitä kanssani. Eri huoneissa, eri elämässä. Minä näin harhoja ja painajaisia, sinä et vain saanut unta. Aamulla tapasimme taas. Täynnä uutta pettymyksen ja väsymyksen tuomaa sekalaista olotilaa.

Kaipaan sinua. En tiedä miksi. Sinä toit minulle lohtua silloin. Ja vieläkin. Ajattelen sinua. En tiedä miksi. Halusin vain sanoa, että olet ajatuksissani. En ole unohtanut sinua, enkä unohda.