Siskoni

 Minä olin pieni tyttönen. Ala-asteella. Minulla oli sileä kivi, johon oli kaunokirjoituksella kirjoittanut nimesi. Olin koristellut sen sydämin ja kukkasin. Rakastin sinua niin paljon, mutta sinä et sitä tiennyt. Minä ikävöin sinua liikaa. Se sattui minuun. Minusta tuntui, kuin koko elämäni olisi ollut vinossa ilman sinua. Kuljin alas koulun portaita ja pistin kiven kaiteen teräksisten tolppien väliin. Kuljin alaspäin ja annoin kiven soittaa metallista sävelmää.

Sisko. Kaipaan sinua edelleen. Niin paljon, että se sattuu minuun. Näen sinua liian harvoin ja kerrot kuulumisesi suppeaan. Emme koskaan ehdi vain olla. On aina jotain muuta. Lapsia, harrastuksia, koiria. Kaipaan niitä hetkiä, kun loputtoman rojukasan takaa naurat jollekin mitä sanon. Kun yhdessä pohdimme mihin mikäkin tavara kuuluu, mietimme mihin mikäkin asia sielussamme pitää järjestää. Sinä olet minun ohjenuorani ja esikuvani. Olet niin taitava, etten osaa sanoa sitä sinulle.

Olemme kasvaneet erisuuntiin, vaikka joskus tuntuu, että polkumme on liiankin samankaltainen. Kipu ja tuska on kulkenut kanssasi liian pitkään, ja minä olen vain joutunut seuraamaan sivusta. Kipu on ollut yhteinen surumme vuosia. Olen ylpeä meistä. Ylpeä siitä, ettemme anna kivun määrittää itseämme, vaikka siltä joskus tuntuisi.

Sisko. Sinulla on voima minuun. Katson sinua ylöspäin. Katson sinua samaan tasoon ja alaspäin kun olet polvillasi maailman edessä. Minä laskeudun kanssasi mutaiseen maahan ja polvistun. En jätä sinua koskaan yksin. En koskaan. Kiitos.