Elämää eilisen jälkeen?

Suru on ihmeellinen asia. Se tarttuu. Antaa syyn itkeä. Polttaa syvältä. Joskus se antaa toivoa. Ajoittain uskoa paremmasta. Jokainen suree omalla tavallaan. Toinen itkemällä, toinen nauramalla. Joku piirtää ja joku kirjoittaa. Jokaisella on oma suru. Se on aina sellainen, ettei kukaan muu voi sitä täysin ymmärtää, mutta silti sen voi tuntea.

Miltä se tuntuu? Miten se muuttaa sinua? Vai muuttaako se? Muutuinko minä, kun koin surua? Muutuin. Ymmärsin, että elämä on lyhyt ja se on elettävä nyt eikä huomenna. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Oma muutokseni alkoi yli kymmenen vuotta sitten kun läheinen ystäväni, serkkuni ja sielun siskoni kuoli traagisesti liikenneonnettomuudessa. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja elämä on vienyt ja tuonut. Antanut ja ottanut. Jokainen surun vuodattama kyynel antaa kuitenkin aina uuden mahdollisuuden iloon ja onneen. Jokaiselle vuodatetulle kyyneleelle on hymy. Varmasti on, uskon niin.  Siksi hymyilen nytkin. Aina on syytä hymyillä. On muistoja. On tunteita ja on kokemuksia. On syy elää. Elämä on syy.

Surraan siis, mutta annetaan myös rakkaudelle tilaa.
Kun minä kuolen haluan, että ette istu pitkän pöydän ympärillä murjottamassa. Haluan että itkette, nauratte, juotte ja syötte. Laulatte, huudatte, tanssitte ja muistatte. Suru pitää surra, mutta se pitää surra oikealla tavalla. Sellaisella joka sopii sinulle.