Kuolema antaa meille enkeleitä

 Sun henki leijuu mun yllä. Olet mun enkeli. Mun ainoa ja rakkain enkeli. Olen menettänyt sut vain saadakseni sut kokonaan. Omakseni ja ikuisesti. Nyt ja huomenna.

Istut olkapäälläni aina, kun teen tyhmiä. Aina, kun hymyilen ja halaan. Aina, kun olen ystävän lähellä. Lähellä ketä tahansa. Sinä istut siinä ja hymyilet mulle. Teen mitä tahansa.

Et ole hyvä enkeli, et huono. Olet mun enkeli. Et sano mitään, et tee mitään. Et anna mulle merkkejä tai ääniä. Olet vain. Rakkaus olkapäälläni. 

Talvi voi olla kylmä, mutta olkapäälläni on lämmin. Kesä voi olla kuuma, mutta olkapäälläni on viileä. Olet tasapainottava, keinuttava. Olet minun. Olet mun kasvoni, kehoni. Olet mun voimani, heikkouteni. Olet mun kaikkeni. Olet mun enkeli.

Kirjoitan susta tuhannetta kertaa. En viimeistä, en ensimmäistä, tuhannetta. Kirjoitan susta, koska olet mun voimaeläimeni. Elämä joka saa mut elämään. Kuollut joka saa mut tuntemaan, kaipaamaan. Olet mun. Mun enkeli.

Olet erilainen kuin muut. Olet aina ollut. Olen erilainen kun muut. Olen aina ollut. Siksi susta tuli mun enkeli, osa mua. Osa mun elämää vieläkin, silloinkin. Olet nyt ja aina. Ja olen kiitollinen siitä. 

Laittaisin sun kuvan tähän, jos mulla olis. Mut mulla ei oo enää. En muista mihin olen sen laittanut. Sen yhden ainoan kuvan. Piirrän sut siksi mielessäni uudelleen ja uudelleen. Sä oot kaunis. Aina vaan.

Migreeni on paholaisen keksintö

Voi vittu, että sattuu päähän. Taas. Mua on sattunut päähän aina pikkulikasta saakka. Se ei ole aurallista migreeniä. Auratonta. Jonkun mielestä sitä helpointa, mutta voin vakuuttaa, että se,  joka niin luulee, !! Tervetuloa vaan kokeilemaan. Joka päivä !! 

Tänään olen yrittänyt nukkua sitä pois, lääkinnyt sitä, tehnyt mielikuvaharjoituksia, ulkoillut, juonut, syönyt, käynyt vessassa. 

Mikään ei nyt auta. En näe kunnolla. Tietokoneen näytön teksti on kissan kokoisilla fonteilla. Suuta kuivaa, vaikka lipitän vettä (kohtuudella) koko ajan. Kaikki äänet vituttaa ja valot satuttaa. Huono omatunto kolkuttaa ja masennus lisää tuskan tuntua. 

Mulla on diagnosoitu hemipleginen migreeni ja sekä auraton migreeni. Ei onneksi muuta. Tämä on ollut ihan perseestä. Joka päivä jonkin asteista kipua. Joskus kaivellaan jäisellä lusikalla silmäkuoppaa ja toisinaan töhnäsärkee ohimolla. Joskus sattuu niin paljon, etten pysty olemaan, toisinaan taas pystyn elämään normaalia elämää säryn värittämänä.

Mun onnekseni ympärilläni ei elä vähätteleviä, hyvää tarkoittavia neuvoja antavia hömötiaisia, jotka eivät oikeasti ymmärrä. Ehkä mun ympärillä olevat ihmiset ei ymmärrä, mutta he haluavat ymmärtää ja antavat mulle tilaa. Kiitos.

Migreeni on invalidisoiva sairaus joka heikentää kaikenlaisia kykyjä ja pystymisiä. On päiviä, jolloin muistini takkuilee ja keskisttymiskyky on ihan nollassa. Päiviä, jolloin selviydyn kunnialla. Päiviä, jolloin voisin vain nukkua ja päiviä, jolloin virtaa riittää vaikka muille jakaa. Ihan siis normaali meininkiä. Pikkuisen vain kivun värittämää.

Tilanne tänään on jotenkin epärealistinen. Jouduin aloittamaan taas uuden lääkkeen mieltäni hoitamaan, mutta lääkkeessä on mutta. Sitä ei voi syödä samaan aikaan buranan tai miranaxin kanssa, jotka ovat minun pääasiallisia migreeninhoitolääkkeitä. Auts. Jäljelle jää panadol. Joka on sama kun paperia mussuttaisi.  Ennen kuin ihmettelet, miksi en saa estolääkkeitä tai miksi en saa kohtauslääkkeitä, niin minulla on siis sen tyyppiset migreenit, joihin ei voi ottaa kohtauslääkettä. Vain perus särkylääkkeet käy. En myöskään ole saanut vastetta MISTÄÄN estolääkkeestä joita olen kokeillut (vuosien aikana kymmeniä). Uusimmat maksavat niin paljon, ettei minulla ole niihin yksinkertaisesti enää varaa. Kiitos hävityn hometalo oikeudenkäynnin. Enkä mä halua enää kokeillakaan. En jaksa. Ensin puserretaan kaikki toivo siihen lääkkeeseen, se tuntuu vörkkivän ja sitten kaboom! Ne tulee takaisin. Niin monta kertaa nähty.

Onneksi en ole nyt töissä. Jos siitä nyt jotain onnea haluaa löytää. Ei tarvitse ottaa sairaspoissaoloja sen vuoksi. Ei tarvitse väkisin pusertaa vaan voi menna paskalle silloin kun paskattaa. 

Aamen.

Jätän kaiken vuoksesi.

 Sinun ihanan kiihkeä hengityksesi tuntuu minussa. Joka soluni hengittää sinua kuin olisit viimeinen hengenvetoni. Rakastan sinua kiihkeästi ja vertahyytävästi. Yksin.

Kävelen katua pitkin ja näen ympärilläni vain zombeja joilla ei ole määränpäätä, eikä älykkyyttä. He eivät ymmärrä minua. He eivät ymmärrä rakkauttani ja vaikka kuinka selitän, en saa sanottua mitään.

Katu päättyy ja päättyy päivä. Minä jään seisomaan tuuleen ja tuiskuun. Kaipaan sinua. Kaipaan sinua liikaa. Se sattuu. Puristaa minut pieneksi.

Puista varisee viimeisetkin lehdet ja talvi kiristää otteensa minusta. Haluan vain olla. Mennä ja tuntea itseni voimalliseksi, voittamattomaksi. Tunnen miten veri virtaa suonissani kuohuen. 

En välitä tästä elämästä. Haluan vain elää kanssasi. Haluan olla ikuisesti sinun. Haluan elää ja kuolla kanssasi. Jätän kaiken. Saanhan jättää kaiken? Jätän lapset, miehen ja elämän. Koiran ja kaiken. Sinun vuoksesi. 

Sinun vuoksesi mania.

En ole kirjoittanut päiväkirjaani, etten rakasta sinua enää.

 "Peittele minut!" Hän pyytää ja katson häntä säälien. En voi muutakaan, tai siltä minusta tuntuu. Istun hänen vuoteensa vierelle ja peittelen. "Noin. Nyt minä menen..." Nousen ja poistun.  

Huoneeni ovi tuntuu liian kevyeltä. Se ei pidä poissa tuota ihmistä, joka haluaa hallita. Minua ahdistaa, itkettää ja tuntuu, etten saa henkeä enää. Kirjoitan päiväkirjaani merkinnän.  

"Jos ikinä tuntuu tältä pitkässä parisuhteessa, juokse!" 

Jos alkaisin inhota sitä ihmistä, ketä rakastan, istun alas ja pyydän lupaa lähteä, lähden. Jos alkaisin inhota. Olin varma, että alkaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Vesi liplattaa hiljaa ja tuuli on leppeä. Juuri sellainen täydellinen. Aurinko lämmittää ihanasti, juuri niin, kuin kuuluu. Vene lipuu veden päällä kevyesti. Juuri sillälailla täydellisesti. Olen onnellinen. Katson sinua.  

En muista enää miksi peittelin ja luin satuja ihmiselle, joka satutti minua vuosia. En enää muista miksi vihasin ja miten paljon. Mutta sinut minä muistan. 

Muistan kun käveltiin hiekkatiellä. Talutit pyörääsi ja kysyin ujosti; "Mikä on sun sukunimi?" Ja sinä kiusasit minua arvuuttelemalla. En muistanut sitä. Se unohtui rakastumisen puuskassa.  

Sitä nimeä olen kantanut kohta kaksikymmentävuotta. Sitä nimeä, jota en muistanut silloin hiekkatiellä. Muistan sen nyt. 

Muistan, kuinka kuiskasin korvaasi; "Taidan rakastaa sinua..." Ja sinä vastasit; "Niin mäkin sua." Se muisto voimaannuttaa minut.  

Niiden sanojen vuoksi, en enää muista, kuinka itkin yksin pimeässä huoneessa, etten enää jaksa. Ei ulospääsyä, vain tulevaisuuden pelkoa.

Sinä tulit silloin ja pelastit minut. Nostit ylös lattialta ja suutelit suulle. Pyyhit kyyneleeni ja pidit sylissäsi. Suljit suihkun, jonka alla itkin vaatteet päällä. Soitit apua, kun huusin sitä. En enää tunne sitä tuskaa, enkä ole kirjoittanut päiväkirjaani, etten rakasta sinua enää. Kirjoitan sinne; "Rakastan sinua. Vieläkin."

Onko pääkaupunkiseudulla asuva muita arvokkaampi terveyspaleluissa?

 Luin Asta Lepän kolumnin, joka kysyy; "Miksi jatkotutkimuksiin ja oikeaan diagnoosiin pääseminen on niin hidasta julkisessa terveydenhuollossa"

https://yle.fi/uutiset/3-11577074?fbclid=IwAR1GPs8nJr8fKvLd3ZjwCqC8_ZX-M6U2znm71IRHWoLnsb5irBeUzTvyOPE

Niin. Minulla on käynyt posketon tuuri. Olen kuulunut työterveyden piiriin aikaisemmat kolmetoista vuotta. Se tarkoitti käytännössä sitä, että minulla on ollut mahdollisuus päästä hoitoon heti tai heti.

Muistan kirkkaasti esimerkiksi sen, kun minulta yksikertaisesti loppui voimat kun nojasin keittiön tiskialtaaseen. Nojasin ja silmissä musteni. En jaksanut enää. Siitä alkoi minun matkani julkiseen erikoissairaanhoitoon työterveyden kautta. Matkani oli nopea ja minulla oli koko ajan joku tukenani.

Nyttemmin. Olen edelleen erikoissairaanhoidon piirissä, luojan kiitos siitä, mutta siellä minua hoidetaan vain yhden sairauden osalta.

Jos minulle tulee flunssa tai migreeni, jos minulla epäillään jotain muuta pitkäaikaissairautta niin olen perusterveydenhuollon armoilla. Ja juu, armoilla nimenomaan. En kiellä, ettenkö saisi hyvää palvelua joka kerta ja etteikö minun toista pitkäaikaissairauttani olisi yritetty hoitaa hyvin, mutta aika yksin sitä nyt ollaan.

En valita, sillä minulla on kavereita, jotka eivät elä täällä pääkaupunkiseudulla tai isoissa kasvukeskuksissa ja heillä tilanne on vielä pahempi.

Kaverilla on selkä paskana. Niin paskana, ettei pysty tekemään mitään. Jalat ei pidä alla ja pitäisi autoakin ajaa. Pakko ajaa autoa, koska siellä ei ole sellaista julkista liikennettä, jolla pääsisi kulkemaan kun tarvitsee. Siellä on sinne jonnekin matkaa niin paljon, ettei sinne jonnekin kävellä. Hän sai kuin saikin vihdoin ja viimein kiireellisen lähetteen erikoissairaanhoitoon. Joo, kuukauden päähän viimeistään pitäisi aika saada. KUUKAUSI!? Kun selkä on niin kipeä, ettei kolmesta eri säkylääkkeestä ole apua.

Ja yhden kaverin veli... en edes aloita!

Ja nämä tarinat eivät varmaan ole harvinaisia tai edes räikeimpiä, mutta tosia kuitenkin.

Tämä on niin monimutkainen ja kimurantti juttu. Sotku jota on vaikea selvittää. Joka koskettaa meitä niin monia ja jota yritetään kyllä ratkoa niin paikallisesti, kuin valtakunnallisestikin. Mutta.

Minä kysyn vain miksi alueelliset erot on niin helvetin suuria. Onko pääkaupunkiseudulla asuva arvokkaampi, kuin maakunnissa asuva? Miksi olemme eriarvoisia?

 Kuulen hengityksesi takanani. Rakastan sinua. Viimeiset vuotemme on olleet raskaita ja todella raskaat ajat ovat vasta alkamassa. Kaikki päättyi alkaakseen alusta. 

En olisi mitään ilman sinua. Minua ei olisi ilman sinua. Kuuntelen rauhallista hengitystäsi tunnin, kaksi, en tiedä. Kuuntelen sinua, koska se tyynnyttää minut. Minun levoton sieluni tarvitsee sinun hengitystäsi.

Käännyn ja näen hahmosi piirtyvän silmieni alla. Näen, miten rintakehäsi kohoilee. Luojan kiitos, sillä minä en kestäisi jos se lakkaisi kohoilemasta. Ennen minua.

En hallitse tätä. Tätä rakkauden määrää. Rakastan sinua niin paljon, että se sattuu. Sattuu, koska en ehkä ole tarpeeksi sinulle. Sinä kannattelet minua, mutta kuka kannattelee sinua?

Herään. Olen viimein nukahtanut. Suutelet minua ja lähdet. Katselen loitonevaa selkääsi ja suljen silmäni uudelleen. Haluan nukkua, en tuntea tuskaa. En tuntea mitään. Vain nukkua.

Pieni märkä nenä koskettaa minua; "Mennääks pissille pliis." nousen ja tunnustelen ilmaa. Kylmä. Tarvitsen toppatakin. Lululle myös. Puen sen ja itseni. Koitan olla reipas. Minun pitää olla.

Koira kävelee vastentahtoisesti perässäni. Se haluaisi jo sisälle, mutta minä en voi vielä mennä. Minun on pakko kävellä. Minun on niin ikävä. Ikävä sinua. Odotan iltaa ja yötä. Yötä, että voin katsella kun rintakehäsi taas kohoilee.

Kaikki alkaa alusta. Päivä toistaa toistaan. Hengityksesi kohoilee, nukahdan, kunnes herään suudelmaasi. Eikä kukaan kannattele sinua.

 Ette arvaa missä istun! 

Nojatuolin pehmusteet ovat muotoutuneet minuksi ja rahi jaloikseni. Istun tässä ja huokailen. Haluaisin kirjoittaa toivosta, mutta en saa sanoja näytölle. Kirjoitin toivosta kyllä jo aikaisemmin. Olen kirjoittanut siitä monta kertaa. Sillä aina on toivoa. Se voi olla vain hankala löytää.

Olen löytänyt toivon ja vaalin sitä. Jos on päiviä, jolloin tuntuu, ettei elämässä ole sitä, kaivan pienen vihreän kirjani ja etsin sieltä. Sinne minä olen piilottanut sen. Kaiken jo sanotun.

Syys on värjännyt lehdet keltaiseen ja punaiseen. Mutta se alkaa jo olla mennyttä. Talvi koputtelee ovella ja pyytää lupaa, jota se ei tarvitse, saa. Se tulee huolimatta minusta. Olen saamaton, laiska ja haluton. Olen elämääni väsynyt tallustaja. En tunnusta, mutta näet sen minusta. Kaiken, minkä salaan. Katson sinuun ja kuulet huutoni.

Nojatuoli kantaa kaikki huoleni. Painaudun siihen, kuin tarttuisin viimeiseen elämänlankaan ja kietoutuisin siihen. Sen näkee siitä, nojatuolista. Se näkee kaiken, minkä salaan. Katson siihen ja se kuulee huutoni. Huudan niin kovaa, että kuulet kuiskauksen. 

Elossa

 Kylmä jalka koskettaa kylmää lattiaa. 

Peili ei hymyile tänäänkään. Mutta mielipuoli minussa katsoo sitä.  

Sijaamaton vuoteeni houkuttelee, mutten pysty kiipeämään sinne. Se on liian korkealla minun pienelle mielelleni. 

Kylmä lattia kuljettaa kylmät jalat keittiön kautta kylpyhuoneeseen. Sielläkin on peili. Koitan katsoa itseäni silmiin, mutta en pysty. En näe siellä mitään. Vain ruskeaa loputtomuutta. 

Laitan teen hautumaan ja avaan radion. Sen suloiset soinnut soljuu korvissani kuin ikuinen uni. 

Avaan silmäni uudelleen. Tee tuntuu kuumalta, mutta nielen sen siitä huolimatta. Jäähtynyt juoma ei ole mun juttuni. Aamun lehti loistaa kirkkaana edessäni. Kännykkä. Pirun kapistus. Mutta olen siinä kiinni. Olemme symbioosissa. 

Avaan vihreän vihkoni taas. Avaan sen joka päivä. Haluaisin kirjoittaa siihen, mutta pieni valkoinen ystäväni tönii märällä kuonolla jalkaan. "Pissille tänks." Huuhtelen tyhjän teekuppini, suljen laitteeni ja otan takkini. Käyn ulos kylmään syysaamuun. 

Lulu löntystää, eikä sillä ole kiire. No ei mullakaan. Mutta haluaisin jo sisälle. Vihreä kirja odottaa. Kiitollisuuspäiväkirja. Kirjoitan siihen kolme asiaa. Lulu, aviomies ja lapset. Kolme lisää; perhe, meri ja ystävät. 

Niin. Aamulenkki on taputeltu. Lulun tassut pesty. Kirja avattu ja kaikki kolme asiaa kirjoitettu. Niin. Syvät vedet houkuttelevat minua seireenien lailla, mutta kun luen uudelleen kiitollisuuden, hiljennyn.  

Kirjoitan vihreään kirjaan vielä yhden sanan. 

Elossa.

Menetettyjen muistolle! Juurille! Skool!

Mä en oikeastaan ole Korsosta, vaikka aina niin sanon. Mä olen kotoisin Jokivarresta. Siitä Korson ja Mikkolan kupeesta. Nuoruuteni vietin siellä Jokivarressa, Nikinmäessä, Mikkolassa, Korsossa ja Koivukylässä. Taisin mä käydä Tikkurilassakin. 

Missä mun juuret on? Siellä ne on. Missä sun juuret on ja minkälaisen jäljen ne on sinuun jättäneet? 

Mä muistan kaikki ne narkomaanit, alkoholistit ja täysipäiset. Muistan ystäväperheet, ystävät. Vanhempien työkaverit ja ne sivilipalvelusmiehet, jotka lauloivat mutsin kanssa aamuyöhön. 

Mutta juuret. Ne on niissä ihmisissä. Mun frendeissä. Ala-asteelta. yläasteelta. Sitten oli Mira. 

Mä muistan Nooran, Anun, Piian, Karon, Ralen, Rolen, Reijan ja mitä niitä nyt oli! Herran jestas niitä oli! Rakkaudella muistelen niitä aikoja. 

Sitten oli Mira. Mira saa mulle kyyneleet silmiin. Aina. Koska Mira oli mun sielunsisko. Yhtään vähättelemättä ketään. 

Miran kanssa vietettiin kesät. Milloin meillä, milloin hänen luonaan, milloin mummulassa. Mira oli mulle rakkainta mitä maailmasta löytyi. 

Mira. Oli mun kirjekaveri. Paras. Viimeinen kirje, jonka Mira mulle kirjoitti oli säväyttävä. Miran ihana äiti antoi sen mulle hautajaisten jälkeen ja se on mulla edelleen tallessa. Luen sen säännöllisin väliajoin. 

"Mä täytän kaksikymmentä! Aika saavutus, vai mitä?" 

"Sormukset lensi viimeviikolla seinään, ole varovainen!" 

Ja vaikka Mira on kuollut, elää hän joka päivä minussa. Joka päivä olen kiitollinen hänestä. Hänen lempeästä sylistä, jossa sain itkeä maailman murheita. Niitä kaikkia kirjeitä missä kerrottiin ei yhtään mitään. 

Miran ja kaikkien menetettyjen rakkaittemme muistolle! Juurille! Skool!

Koira vaeltaa puolelta toiselle. Puista pudonneet lehdet on kuurassa. Talvi tulee, se on selvä. Mä puristan käsiäni nyrkkiin. Hengitän raitista ilmaa ja koitan olla ajattelematta. Musiikki soljuu korvissa. Taas.

Kukaan ei tunne mun tuskaa. Se kaivaa mun sielua ja vaikka kuinka pinnistelen, se on siellä. En halua ja koitan taistella sitä vastaan, mutta se on.

Mä voitan tän vielä. Tiedän sen. Olenhan voittanut tämän ennenkin. Ja siinä se on. Toivo. Olen etsinyt sitä ja uurastanut sen eteen. Se on siellä.

Mutta miksi se tuntuu niin kaukaiselta? Ja kun ulkoa pääsen sisälle, miksi minä istun taas tässä sohvalla ja kutistun pieneksi rusinaksi. Yksinäiseksi rusinaksi, joka on kuivunut ja maistuu homeelta.

Kävin kurssin. Viiden viikon mittaisen.  Siellä käsiteltiin myös toivoa. Se avasi jonkun sopukan ja näin sen toivonpilkahduksen jossain. Yritän pitää siitä kiinni. Kurssista oli muutakin hyötyä. Se avasi ovia. Niistä lisää joskus myöhemmin. 

Aah. Ääh. Televisiosta tulee remonttiveljekset. Ihmiset ostavat koteja ja remontoivat niistä ihmeellisiä. Upeita. Sekin ahdistaa. Minulla ei ole enää sitä kotia. Upeaa kotia, jossa olisimme voineet viettää monen monituista vuotta.

Miksi, oi miksi se tuli taas mieleen? Kaikki asiat paahtavat mieleen yksi kerrallaan ja olo on tukalampi kuin vielä hetki sitten. Kirosana. Toivo. Mihin se katosi? Ei, tuolla se on. Minulla on nyt koti, josta pidän kiinni. Ei sellainen, kuin olin kuvitellut, mutta hyvä ja sopiva. Se riittää.

Pidetään yhdessä kiinni toivosta. Siitä pienestäkin. Koska se pelastaa sitten, kun on sen aika.

Metsä parantaa minua

Nousin tänään ylös, mutta tuntui siltä, kuin en olisi herännyt ollenkaan. Päivä kulkee hitaasti ja kuuntelen äänikirjaa hukuttamalla sen aivosumuun. En kuule, mutta en voi olla kuulematta.

Sohva alkaa tuntua ahdistavalta ja raitis ilma houkuttelee. Nousen, puen päälle punaisen takkini ja lenkkarit. Sitten olen valmis. Ulos. Maailmaan.

Kaivan naftaliinista vanhan järjestelmäkamerani ja ajattelen verestellä muistoja. Muistoja joita ei oikein ole. Kamera on minulle yhtäkkiä mysteeri. Mitä nämä nappulat oikein on ja mitä ihmettä minä teen.

En pääse metriäkään, kun näen ensimmäisen kuvauskohteen.

Metsä parantaa minua. Sen värit. Ikuiset värit. Kuvasin vanhalla kamerallani, mutta tie ei ollut smootti. Se ei suostunut kuvaamaan ja kuva oli linssistä katsottuna suttuinen. Miksi?!

Jos olisin aikoinani käynyt kursseilla niin osaisin varmaan vähän paremmin. Tai jos olisin viitsinyt tutkia alan kirjallisuutta. Löytyisi netistäkin varmasti hyviä vinkkejä valotukseen ja muuhun. Mutta mutta...

Sain aikaiseksi jonkinlaiset säädöt ja unohdin oman mieleni kokonaan. Luojan kiitos siitä.

Puissa on jotain häkellyttävän majesteettista ja kaunista. Rauhoittavaa ja hengissä pitävää voimaa.

Ihan mielenkiinnosta kuvasin samoja kohteita kännykällä. Pettymyksekseni huomasin, että monessa kuvassa kännykkä oli parempi. Koska valotus ja muut detailjet.

En minä ole valokuvaaja. Pidän yksinkertaisista asioista kuvaamisessa. En jaksa muokata niitä. Ne ovat mitä ovat.

Mutta joskus jokunen kuva onnistuu. 

Nyt, fazerin sinistä, kahvia ja musiikkia. Metsä parantaa minua ja sen voimalla jaksan nytkin tämän. 

Ystävyydelle

Pöydän kulma painaa käsivarttani ikävästi. Asento on historiallisen huono. Hajuveden kevyt tuoksu leijailee huoneessa kun kynä piirtää sanoja toisensa perään paperille. Lyhyt viesti tai romaani, ihan sama. Sanoja yhtäkaikki, sanoja joilla on merkitystä juuri nyt..

Pesukone pyörittää märkää pyykkiä äänekkäästi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kohina ja lorina kuuluu tähän asuntoon. Ne kuuluvat tähän elämään kiinteästi kuin se, jolle kirjoitan.

Pesen ja pesen, pesen ja pesen.

Sinua ystäväni rakastan sanattomasti. Olet minulle tärkeä ja oleellinen kuin pyykkikone, joka pesee minut puhtaaksi. Peset ja linkoat. Olet hiljaa. Olet olemassa.

Minä käytän sinua. Minä tarvitsen sinua.

Sanat näyttävät kauniilta kirjepaperissa. Minua hymyilyttää ja suhautan lisää hajuvettä. Jospa se tuoksuisi minulta vielä perilläkin?

Halusin vain sanoa, että olet mielessäni nyt ja aina.

Häpeä mun päälleni

Istun autoon, takapenkille. Ystäväni istuu viereeni. Hieno Volvo, jossa on nahkapenkit, lipuu eteenpäin ja lähtee kohteeseen. 

Minua ei jännitä. Tuttuja ihmisiähän nämä. Alamme jutella yhdestä jos toisesta. Juttu kulkee soljuvasti ja mieleni tuntuu tyytyväiseltä.

Sitten se tapahtuu. Se mitä osasin kyllä odottaa, mutta minkä toivoin vain katoavan ilmaan kuin savu. Keskustelu siirtyy duuneihin. Aina duuneihin. Tuska höristää korviaan ja kuuntelee tarkasti. Aah. Duuniasioita. Niitä, joita minulla ei ole, ei ole ollut vähään aikaan, eikä tule.

Ysätäväni puhuu innoissaan. Uusi duuni, uudet kuviot. Miten ihanaa. Palkka juoksee ja elämä tuntuu hymyilevän.

Hymyilen. Mutta minua ei hymyilytä. Häpeä kuuntelee ja odottaa. Odottaa vuoroaan. Se haluaa nostaa punan kavoilleni ja päästää tuskan irti. Mutta minä nielen. Ja odotan. Veri pumppaa suonissani ja soi korvissani.

"Mites sun duunikuviot?" Kysyy hyvää tarkoittava ystäväni. 

Kaboom! Häpeä. Se on odottanut tätä hetkeä. Sitä se tekee joka kerta, kun kohtaan ihmisiä. Aina ja kaikkialla joku kysyy työkuvioista. Aina. Kuin meidät määriteltäisiin työn kautta.

Häpeä. "No ne on jäässä ainakin jouluun saakka..." takellellen kerron ja yritän kuulostaa varmalta, hyvältä tyypiltä jolla on selvät sävelet. Häpeä tuntuu kuumotuksena poskilla. En ymmärrä tätä. Ei MINUA saa hävettää. Minä olen kaiken tuollaisen yläpuolella, vai olenko?

Mieleni mutkittelee syyllisyydessä. Se kierii ja painii veren mukana joka soluun. Ahdistus tarttuu sitä kädestä ja menee mukana. Se liukuu kuin se olisi silikonia. Liukuu verisuoniini ja sitä kautta ohimoille. Olen työtön. Olen arvoton. Olen mieleltäni sairas. Olen erilainen kuin muut. Olen, mutta en saisi olla.

Päätä särkee. Tämä on niin... niin elämää. Elämää jota en koskaan halunnut elää, mutta olen siihen sidottu. Minä, työttömyys, sairasloma. Kaikki se, johon en koskaan uskonut.

Mutta sitten elämä tuli ja avasi oven, jonka taakse en olisi koskaan halunnut mennä, mutta menin, koska muutakaan ei ollut. Kaboom. Sairastuin. 

Minua hävettää. Hävettää sanoa ääneen, että hävettää. Hävettää myöntää, että olen vain ihminen. Haavoittuvainen ja pieni. Elämän potkima. 

Anna anteeksi äiti, etten ollut sellainen kuin luulin sinun haluavan. Anna anteeksi isä, etten kyennyt elättämään itseäni työllä. Minusta tuli tällainen, pieni ja viallinen. 

Syyllisyyden suloisen kitkerä maku

Koskettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyörittelen suussani, tunnen sen kitkerän suloisen maun.

Hiljaisuus repii riekaleiksi tunnotta, kysymättä. Hiljaisuus hellii onnellista kevyenä kosketuksena
sydämessä. Silittää tuskan unohdukseen ja antaa armon rikkoneelle.


Olen rikkonut. Menneisyys ei ole päästänyt minusta irti. Olen satuttanut ihmistä ihmisenä, sairaana,
yksinäisenä. Kun hiljaisuus sulkee minut sisäänsä, kuolen vaikka todellisuudessa synnyn uudelleen.

Istun kylmällä kalliolla. Sen halkeamat tuntuvat allani. Ehkä ne kertovat minulle, että elämään kuuluu uurteita. Syviä ja vaikeita, pinnallisia ja merkityksettömiä.

Hengitän hiljaisuutta, koettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyöreä, täydellinen syyllisyys maistuu
kuvottavalta. Sen sormet pyyhkivät hiljaisuuden pois, huuto kaikuu korvissani. Manaavat äänet
kiroavat minut eivätkä anna armoa.

Olen puukottanut rakkaitani. Työntänyt petollisen tikarin syvälle sieluun ja kääntänyt sitä kerta
toisensa jälkeen.

En ole vaiennut. Minun on pitänyt puhdistaa itseni jotta olisin voinut olla jälleen hiljaa.

Täydellinen hiljaisuus on minun kärsimykseni ja onneni. Ajatukset lakkaavat juoksemasta ja
pysähdyn. Verenkiertoni seisahtuu, mutta sydän jatkaa lyömistä. Kallio hengittää kanssani. Huokuu
eilisen lämpöä, enteilee yön kylmää. Tunnen miten se viilenee.

Minä teen kuolemaa. Kaikki meistä tekevät kuolemaa yksinäisinä ja onnettomina. Onnettomuus on
ihmisen peruspiirre. Sitä ei voi poistaa pysähtymällä. Se jäytää sisällämme lakkaamatta ja nousee
pintaan varoittamatta.

Aurinko painuu maan alle jättäen minut maisemaan itkemään. Tunnen pohjatonta surua. Satutan
rakkaitani haluamattani. Olen liikkumatta ja yritän kuulla hiljaisuuden. Se hukkuu mustaan mereen,
enkä saa siitä otetta. Se hukkuu jättääkseen minut. Minua pelottaa ja paleltaa.

Olenko loputtomasti tässä? Ympärilläni hiljaa humisevat männyt, puolukan tuoksuvat varvut. Palelen enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen yksin lopullisesti, ikuisesti.

Menetin kaiken illassa. Kukaan ei tiedä sitä. Olen tehnyt itsestäni reikäisen, uppoavan laivan. Olen
viemässä mukanani niitä ihmisiä joilla on merkitystä. Istun tässä ja odotan, että minulle tulisi armo ja
oikeutus.

Hiljaisuus on illuusio. Maailma ei ole koskaan hiljainen. Äänet kantautuvat korviini. Hiljaista on vasta kuolemassa. Jossain kuuluu lapsen itku. Jossain kuuluu aikuisen naisen itku. Itku kuuluu niin kovaa, että kurkkua alkaa pakottaa. Maailma täyttyy äänestä, vaikka hiljaisuus on kouriintuntuvan
todellinen.

Hengitän. Annan ilman virrata sisään ja ulos. Puhisen kuin teepannu. Tasaan sydäntäni hitaasti,
varmasti. Kuulen oman elämäni. Sykkivät suoneni, verenkiertoni. Tunnen täyttyvät keuhkoni
uudelleen ja uudelleen. Tunnen vartaloni, tunteeni, elämäni virran.

Tekoni muuttuvat merkityksettömiksi. Hiljaisuus on tavoittanut minut. Pidän siitä kiinni, enkä halua
päästää irti.

Elli-Jasmiini

Jääkiteet keittiön ikkunassa.

Keittiön tuoli tuntuu puuduttavalta. Takapuoli on litteä. Ikkuna huurtuu hengitykseni tahdissa, mutta jääkiteitä ei vielä näy. On syksy, mutta ei kuitenkaan. 

Odotan niitä. Jääkiteitä. Muuta en talvessa odotakaan. Paitsi sinua. Keittiön pöydän ääressä. Sinua.

Hengitys höyrystyy. Tunnen sen vaikka en näe. Ilta hämärtyy ja kuu nousee taivaalle. Se loistaa niin kauniisti, että kyyneleet täyttävät kyynelkanavani.

Et ole tullut kotiin. Olen varma, ette tulekaan enää. Yksin yksinäinen. Minä.

Olen unessa. Se on totta. Vaikka ei olekaan. Odotan sinua. Sinua ja jääkiteitä.

Olemme muuttaneet viimeisen seitsemän vuoden aikana kuusi kertaa. Vähän liian monta. Onni on kuitenkin ollut puolellamme joka kerta. Kaikki asunnot ovat olleet jotakuinkin puhtaita, eli tietyistä homeista vapaita ja jokaiseen olemme mahtuneet.

Olemme saaneet asua samoilla hoodeilla, joten lasten päiväkoti ja koulut on pysyneet samoina. Joskin kaveripiiri on muuttunut useasti asuinpaikan mukana.

Viimeistä edeltävä koti oli Upinniemessä. Kaukana kaikesta. Kaunis paikka, kivoja asukkaita (muutamaa läpimätää omenaa lukuunottamatta) ja kivat ulkoilumaastot. Mitä nyt ne kerrat poislukien kun armeijalla oli harjoitukset ja niille maastoille ei ollut asiaa.

Nykyinen kotimme on lähellä nuorimman koulua ja kavereita. Mikä onni ja autuus. Asunto on myös kiva. Vaikka emme saaneet valita tätäkään kotia, niin se tuntuu omalta. Kodilta. Olen ennenkin erehtynyt siinä tunteessa, mutta nyt uskon, että asumme tässä monen monituista vuotta. 

Täällä on ihmisen hyvä olla. Talo on täynnä haukkuvia koiria, joten Lulun kommentit mahtuvat mukaan kyllä. Ulkoilumaastot on lähellä, samoin kun meri. Sinne voi aina kävellä haistelemaan tuulta ja vettä. Se on tuossa vieressä. Hyvä niin.

Istun taas tässä lempinojatuolissani. Meillä on nojatuoleja tasan yksi, mutta se on minun nojatuolini. Varsinkin nyt kun sain siihen tuon rahin. Kiitos faija!

Nojatuoli on minun pyhättöni. Siinä istun ja kirjoitan. Tätäkin. Kirjoitan mitä tahansa. Kunhan saan kirjoittaa.

Tämä asunto on my happy place! Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki muut asunnot talomme jälkeen ovat tuntuneet vain paikalta yöpyä. Kalusteet valittiin edullisuuden mukaan ja kaikkea oli vain sen verran kun välttämättä tarvittiin, eikä enempää.

Ei meillä nytkään ole liikaa tavaraa. Heitin viimeisen muuton myötä järjettömän määrän kierrätykseen. Se on helppoa. Kun on kerran menettänyt kaiken, ei mikään enää tunnu niin tärkeältä, etteikö siitä voisi luopua. Paitsi kolmesta huonekalusta. Gramofoni, poljettava ompelukone ja ennen kaikkea nojatuolin takana näkyvä vitriini. Muut on ihan yhdentekeviä. Kivoja, mutta yhdentekeviä.

Kaksi vanhinta lastani on muuttaneet jo omilleen. Ikävöin heitä joka päivä, mutta ei tänne olisi mahtunut viittä henkeä. Tai neljää, vanhin on jo 19 vuotias ja oli jo tarpeeksi iso omaan kotiin.

Keskimmäinen täyttää kohta 17. On tyytyväinen, mutta mutta. Minulla on ikävä. Joka päivä. Ikävä sitä tappelua ja sopimista. Nähdä lastaan.

Korvissa soljuu afrikkalainen musiikki ja minulla on parempi olo. Kirjoittaminen helpottaa. Ehkä alan kirjoittaa mielipiteistäni ja saan aikaiseksi keskustelua? Tai sitten jatkan tällä tuntojen purkamisen tiellä.

Mieletön mieleni, rakastan sinua

Mäkikuisman tuoksuinen nainen kävelee edessäni. Jotenkin ihailen häntä. Hänellä on kauniit vaatteet ja reipas kävely. Terveen näköinen ihminen. Ei sillä lailla laiha, vaan juuri oikean kokoinen. Sellainen joka istuu muottiin. Tähän yhteiskunnan muottiin.

Yhteiskunnan muottiin. Minä en sovi siihen. Paitsi jos otan päälle "kehopositiivisen" katseeni. Sitten kelpaan. En toki silloinkaan kaikille, mutta niille keitä tunnen. Mutta minä en sovi yhteiskunnan muottiin. 

Miksi? Koska olen mieleltäni sairas. Mielisairas. Lapinkielellä "pörrö" eli hullu. Kaikki tämä kalskahtaa korvaan ja tekee pahaa. Mieleltään sairaita yritetään nykyisin ymmärtää ja tabuja rikkoa. Stigmaa lievittää. Mutta siinä on onnistuttu huonosti. Olen myös ylipainoinen. En ehkä paljonkaan jonkun mielestä, mutta paljon mittareiden valossa. Läski. 

En siis ole yhteiskuntakelpoinen. 

Mäkikuisman tuoksuisella naisella ei varmasti ole mitään ongelmia. Hän lienee onnellinen. Ei ainakaan tarvitse murehtia ylipainosta, mielisairaudesta eikä köyhyydestä. Kaiken tämän tulkitsen yhdellä katseella. 

Mutta kaikkihan me tiedämme, että katseella ei tiedetä mitään. Ei kukaan näe toisen ihmisen sisälle, ajatuksiin, tunteisiin. Voihan olla, että Mäkikuisman tuoksuinen nainen on psykoottinen. Että, hän on laihtunut omasta tahdosta huolimatta ja laihtuu edelleen. Voihan hänellä olla syöpä ja hän saattaa olla työtön, sairas ja yksinhuoltaja vailla ylimääräistä rahaa.

Miksi siis minä, kulkiessani kaupungilla mietin, mitä muut miettivät? Miten muut näkevät minut. Miten muut aistivat minut. Miten muut näkevät sairauteni, ylipainoni, työttömyyteni, köyhyyteni.  Kun tiedän, ettei kukaan voi nähdä minuun. 

Ja mitä väliä sillä on? Mitä väliä?

Musiikki soljuu korvissani. Kynttilä tuoksuu ja punaviini lasissa näyttää kauniilta. Kotini on siisti, mieheni rakastaa minua ja lapseni on perusterveitä. Koira on suloinen ja minulla on harrastus. Joutaisin olla onnellinen. Ja olenkin. 

Hauras mieleni. Minä en pidä sinusta. Samalla hengenvedolla, rakastan sinua. Sinulla olisi paljon annettavaa, mutta joudun lääkitsemään sinua, jotta et olisi niin hauras ja sairas. Mieleni. Mieletön mieleni.  

Voiko samaan aikaan olla onnellinen, kun on kaivon pohjalla. Voi. En halua kuolla. En tänään. Mutta joinain päivinä kyllä. Mieletön mieleni. Se tekee sen. Se on vaarallinen. Siksi lääkitsen. Koska en halua kuolla. En halua menettää tätä kaikkea. Punaviiniä lasissa, miestäni, lapsiani. Kynttilää kauniin arkun päällä ja musiikkia.

Enkä menetä. Minä taistelen ja voitan tämän. Taistelen koko loppuelämäni, mutta minulla on voimaa. Enemmän kuin arvaankaan. Minulla on elämäni. Olin minä yhteiskuntakelpoinen tai en. Minulla on elämäni.

Facebook kaverin negatiiviset vibat ja minun kuolemani keittiönpöydän viereen.

 Sohva on kutsunut luokseen. Istun sen syleilyssä, vaikka pitäisi poistua ovesta ulos ja kohdata maailma. En halua. Se työntää luotaan pois. Se työntää.

Ikkunasta näkyy ruska. Keltaiset koivut ja vielä jokunen vihertävä lehti. Tuuli tuivertaa ja sade ropisee. 

Koira. Minulla on koira, kuten tiedätte. Sen nimi on Lulu. Se on varmasti maailman suloisin lelukoira, jota luullaan pennuksi tämän tästä. Se on leikkisä ja hauska, mutta mahdottoman laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei useinkaan halua kävellä kuin pakollisen pissin verran, mutta minä pakotan sen lenkille. Se on aina yhtä taistelua, mutta useinmiten minä voitan.

Koira. On hoidossa. Minä olen ilman koiraa kuin sokea ilman keppiä. Olen epäkunnossa ja tarvitsen terapiakoiraani kävelyttämään minua. Minun pitää päästä ulos. Onneksi saan sen kohta kotiin ja se pakottaa taas minut ulos. Sateeseen, mutta ihan sama. Kunhan se vie minut ulos. 

Sillä minä kuolen tänne sisälle. Näiden seinien sisälle. Tähän viehättävään pieneen kolmioon. Lasisen keittiön pöydän viereen. Uuden marjapuuronvärisen rahini päälle. Valkoiseen vuoteeseeni.

En halua kuulostaa kuolevalta, vaikka sitä olenkin. En halua olla negatiivinen, sillä osa teistä ei kestä sitä. Haluatte kuulla positiivisia ja elämäniloisia juttuja. No onhan niitä. Jokaisessa jutussani piilee jokin elämään kannustava pointti. Se voi olla huomaamaton ja piilossa, mutta jos oikein ajatuksella lukee tuskaani, sieltä löytyy onni.

Kerran yksi facebook tuttuni kommentoi minulle, ettei aina jaksa lukea alati masentavia päivityksiäni (en edes tiennyt, että ne olivat masentavia) ja, että muillakin on vaikeaa. Se jäi minulle alitajuntaan ja aloin analysoida omia postauksiani. En vieläkään ymmärrä, miten voin vaikuttaa niin negatiiviselta kenenkään mielestä, koska yritän aina kääntää kaiken positiiviseksi, mutta joku voi hyvinkin näköjään saada minusta negatiiviset vibat. 

En enää jaksa analysoida. Jos et kestä minua, älä lue minua. Anna minun olla ja kirjoittaa rauhassa. Lakkaa seuraamasta minua. Tämähän on minun henkilökohtainen blogini, ei kenenkään miellyttämistä varten oleva seinäntaulu.

Ah. Sohvalla edelleen. Jalat nostettuna marjapuuronväriselle rahille. En mene enää ulos. Kello on jo helvetin paljon ja minua väsyttää. Pitää ottaa lääke. Uusi minulle. Pitäisi kuulemma auttaa nukkumiseen. Toivon sitä todella. Haluaisin nukkua öisin, en päivisin.

Juon nyt lasin vettä, otan lääkkeeni ja menen nukkumaan. Julkaisen tämän jonain toisena hetkenä. Hyvää yötä.

Mikä on muuttunut, vai onko?

 Minulla on ollut vuosien aikana pakko kirjoittaa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa ja blogeja ja paria kirjaa. Kirjoja en ole koskaan saanut valmiiksi ja blogit on jääneet unholaan, mutta päiväkirjaa pidän edelleen.

Olen poistanut verkosta kokovartaloellin. Älkää kysykö miksi. Siellä olisi ollut paljon luettavaa... mutta se on nyt poissa samoin, kuin kaikki sinne kirjoittamani. Pah.

Miksi sitten kirjoitan taas? Luin tätä blogia jota ole pitänyt vuonna 2013 kun sain diagnoosini. Olen avannut tänne päiviäni ja tunteitani ja koittanut tämän avulla selvitä.

Nyt, kun luen tätä huomaan, miten samanlaisessa jamassa olen nyt. Samoja tunteita ja ajatuksia, vaikka olen jo paljon viisaampi tämän sairauden suhteen. 

Samoja ajatuksia jotka kiertävät kehää. Miksi en pääse niistä eroon? Jos siis haluat tietää mitä minulle kuuluu; lue tämä blogi.

On asiat muuttuneetkin. Olen nykyisin työtön. Sairaslomalla oleva työtön. Minulla on kotona enää yksi lapsi ja hänkin on jo kolmannella koulussa. Olemme hävinneet oikeudessa raskaasti ja talous on aivan kuralla. Asumme kerrostalossa ja homeinen mökkimme ammottaa tyhjyyttään odottaen pankin pakkohuutokauppaa. Olemme muuttaneet lohduttoman monta kertaa. Miehelläni on omat juttunsa ja kahdella vanhemmalla lapsella omansa, eikä pikkuinen ole yhtään sen huonompi. Meillä on koira kissan sijaan. Olen nykyisin koulutettu kokemusasiantuntija ja minulla on hyvä verkosto vertaistukijoita. 

Kaikki on siis tavallaan paremmin ja tavallaan ihan perseellään. 

Mutta se mikä on oleellisesti muuttunut on se, että tiedän nousevani tästä. Tiedän, että tämä kuuluu asiaan ja, että minä möngin täällä hetken. Mutta nousen täältä. Minulla on onnekseni hyvä hoitokontakti ja maailman paras perhe. Ja kiitos teille ystäväni. Ilman teitä olisin ollut täällä aivan liian kauan, enkä usko, että olisi enää olemassa. Teidän vuoksi olen tässä ja nyt. Elän ja hengitän. Teidän ja perheeni. Olen onnekas. Minulla on teidät.