Loputon olo, loputon.

Päivästä päivään. Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin. Siltä musta nyt tuntuu. Marttyyrilta, levottomalta tuhkimolta. Ilta pimenee hiljalleen. En jaksanut mennä edes ukuleletreeneihin, vaikka mieli olisikin kaivannut sitä. Koko ennalta ajateltuna aktiivinen kevät on kaatumassa voimattomuuteen. Samanlaiseen voimattomuuteen, mistä jo vähän pääsin pyristelemään irti. 

Äitinä oleminen on parasta ja paskinta. Parasta on se miten paljon voikin rakastaa lapsiaan. Miten lämpö ja rakkaus täyttää, kun ajattelee jälkeläisiään. Paitsi jos sattuu ajattelemaan sitä, miten paljon heidän sanansa ja tekonsa joskus lyö. Silloin se on paskinta. 

Paskaa tästä ajasta tekee se, etten ymmärrä mun teiniä. En saa keskusteluyhteyttä. Ja aivan turha tulla ulisemaan, että: "Ihan tyypillistä teiniä! Se menee ohi!" Joo vittu niin menee, mutta se ei lohduta mua nyt. Ei yhtään. Uskon koko maailman huutavan mulle, että olen ehkä universumin laiskin ja paskin mutsi, kun en tee sitä tai tätä. Vaikka tiedän ihan helvetin hyvin, että minä tai kukaan ei pysty tämän parempaan. Ja, että tämä on nyt se mitä on ja sillä mennään. Lapsi on jo sen verran iso, että ei enää mutsin auktoriteetti riitä kaikkeen. 

Mä olen kaksi teiniä saanut ovesta ulos ehjin nahoin vähemmän tai enemmän ehjänä myös sielultaan. Olen tehnyt hyvää työtä. Näiden aikuisten lasten pitäisi olemassaolollaan muistuttaa mua, että tää on ohimenevä vaihe ja, että hyvin se menee...

Huoli. Siitä en nyt pääse irti. Huoli ja ehkä häpeäkin. Häpeä siitä, että en osaa olla parempi äiti. Häpeä siitä, että tää ei enää ole mun vallassa. Mä tiedän, että tuolla on muita mutseja ja faijoja samassa jamassa. Yhtä lailla hekin tiirailevat koiraa iltapissille viedessään tähtiä ja tirauttavat kyyneleen tai kaksi, luultavasti sata. En ole yksin.

Mun toinen paska juttu tässä ajassa on se, etten saa lääkitystäni reilaan. Se olisi hyvä ja tasapainossa, mutta kun en muista syödä niitä. Se, plus tämä elämän tola... avot ja kyyneleet muodostavat puron, josta muotoutuu joki, joka laskee mereen, joka hukkuu iäisyyteen. Loputon olo. Loputon.

Duunikavereille. Nöyrin kiitos.

 Aloitan tän samalla tavalla, kuin monet mun teksteistä. Istumalla sohvalla.

Oliivin vihreällä, Ikean Ektorp sohvalla. Se on jo kymmenen vuotta kannatellut mun perää. Mun ja lasten, Teemun ja meidän kotona käyneiden vieraiden. Tänään se on kannatellut mun lapseni lasten pieniä kinttuja, kun ne on kiivenneet sen päälle. Paiskoneet sen tyynyjä lattialle ja kikattaen hyppineet sen jouset sojolle, vaikka mummu juuri kielsi. 

Jalat painuu metsänvihreään pehmeään mattoon. Maadoitan itseäni. Kaiuttimet toistaa lempeää mulle tuntematonta musiikkia ja mun mieli on levollinen.

Kuulin tänään paskoja uutisia. Kuulin sen ja ajattelin, että voi vittu. Että se todella tapahtuu. Meidät revitään irti sieltä, missä on ollut turvallinen olla ja kasvaa. Meidät. Meidän kahden hengen piskuinen tiimi. Se, joka paperilla on ollut kahden hengen tiimi, on ollut oikeasti noin kahdeksantoista hengen tiimi. Meidän duuniperhe. Se, joka on jaksanut kannatella, kun mokaa tai kun joku vituttaa. Vaikka uutinen ei ollu yllätys ja ehkä sataviiskytmiljoonaaprossaa varma, oli se konkreettinen. 

Jokaisella tässä perheessä on oma roolinsa. On vitun Virtasta ja toinen jalka haudassa Ahlfors. Kaksi maailman parasta eläkeläistä, jotka jaksaa tätä vittuilulla välittämisen kulttuuria joka työvuoro. On mammalomalla oleva työpaikkaohjaaja ja toinen, jota piinaa huonot miesvalinnat. Jokainen teistä on niin saatanan tärkeä. Työparille erityismaininta; kauan eläköön IBS!

Teetä. Kevätkupista. Se on kevät nyt. Aurinko on paistellut parina päivänä ja lehtopöllöt on bylsineet meidän takapihalla. Aamuisin plehat päähän, autoon ja menoks. Työmaa on kutsunut nyt noin 1,5v. En ikinä, IKINÄ ole ollut näin tyytyväinen mun duuniin ja siihen niin kiinteästi kuuluviin yksilöihin. Ikinä.

Tee maistuu rooibsilta. Aavikko jotain blend. Siemailen sitä hitaasti. Fiilistelen miltä se maistuu lämmittäessään matkalla ruokatorvessa. Kun se painuu vatsanpohjaan, olen täysin tietoinen, että yöllä pitää juosta pissalla.

Kello on kymmenen illalla. Todella paljon enemmän, kuin yleensä silloin, kun mummuilen. Mutta mun on pakko saada tämä pois päiväjärjestyksestä.

Tänään en tajunnut sano tätä ääneen. Enkä ehkä olisi saanut kaikkia näitä ajatuksia sanottua. Kirjoitan, koska sen osaan ja haluan sanoa asioita.

Tänään oli viimeinen työryhmäpäivä. En osallistu enää yhteenkään työryhmäpäivään teidän kanssa. Tällä jengillä, josta on tullut mulle tärkeä. Vähän itketti, vaikka tiiän, että kaikki on vielä auki. Vielä ei kannata tuhlata kyyneleitä. Ei kannata. Teille kuitenkin voin kertoa, kyynel taikka kaks sinne tai tänne. Teille.

EN kylliksi voi kiittää siitä, että te olette parantaneet mun sielua. Kun mun faija kuoli, mulla olikin yhtäkkiä kasa ihmisiä, jotka otti osaa, välitti. Kun sain tulla teidän riveihin pysyvästi, oli mutsikin kuollut. Olen saanut surra, olla rikki. Olen saanut tulla rakastetuksi tällaisena keski-ikäisenä, vähän urpona. Olen saanut loistaa ja olla oma itseni. Sellaisena kuin olen. 

Olen oppinut niin paljon teiltä kaikilta. Olenkin yhtäkkiä ammattilainen. Ammattilainen saatanan vaikealla alalla. Teen työtä ylpeydellä ja sydämellä. Sitä en koskaan ennen ole tehnyt.

Kiitos. Olette rakkaita kaikki. Jätetään hyvästit vasta, kun on sen aika. Siihen asti vittuillaan ja välitetään. 

Elli

Sade pieksää ikkunoita. Takapuoleni painaa sohvaan oman kolonsa.

Sade pieksää ikkunoita ja ilma on kylmä. Kova pakkanen on paukkunut jo monta viikkoa, kunnes säässä tapahtui yllätyskyykky ja alkoi satamaan vettä ja verta.

Istuksin sohvalla ja kirjailen ajatuksiani. Musta tuntuu, että tähän sohvaan on painautunut takapuoleni muoto. Sohvan oliivinvihreä väri oli ensin vähän sinne päin ja nyt, kun siihen on tottunut, ei, rakastunut, se on täydellinen. Matto, viltti ja kynttilät. Kaikki oliivinvihreää. Rakastan.

Vanhat nojatuolini niille uudessa kodissa. Ne on kantaneet aika monta muhkeaa ja vähemmän muhkeaa takapuolta. Ne on nähneet paljon. Vastasyntyneestä jo kohta poisnukkuvaan. Siltä väliltä kaiken. Niihin on upotettu kyyneleet ja ne on kuulleet helmeilevän naurun. Ukulelen kauniit kielet ja huuliharpun elämänmakuisen sävelet.

Mun kodista löytyy elämä. Sen huonekalut eivät kaikki istu sisustukseen, jos sellaista edes on, mutta niillä on kaikilla paikkansa. Joko mun sydämessä tai käytännön paikka asetelmassa. Keittiössä komeilee vitriini, jolla on ikää enemmän kuin tämän kodin asukkailla yhteensä. Se on kuulunut vanhan kansakoulun varustukseen, josta se on sitten kulkeutunut perheessä minulle. 

Arkku, joka painaa lähemmäs satakiloa. Sen sulkee sisäänsä alkoholit ja tilbehöörit. Kaunis ja niin vanhan oloinen, mutta nuori kuin morsian. Keskellä olohuonetta.

Hmh. Koti on enemmän kuin koti. Se on turvapaikka. Sellainen, mihin haluan aina palata. En ymmärrä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kaipaa kotia. Mä kaipaan. Omaa kotiani. Sitä, jonka seinällä on murentuneen maailmani kaikuja. Se joka kätkee sisälleen surujen sillan ja onnen muruset.

En tahdo tämän enempää. Juuri tänään en tarvitse isoa taloa. En kaipaa omaa pihaa. Juuri tänään istun tässä sohvalla vanhan läppärini, koirani kanssa, lasissa punkkua. Tämä. Just tämä. Tänään, kun sade pieksää ikkunoita. 

UGH.

Kolme vuotta siitä kun viimeksi sut näin.

Sanoin sulle, että rakastan, mutta en tiennyt, ettei enää koskaan nähtäisi. En kuulisi sun ääntä, en laulaisi sun kanssa, en enää ikinä söisi sun kanssa samassa pöydässä. Mun ei tarvitsisi tulla siivoamaan sun luokse, en toisi terapia koiraa sun seuraksi.

Mä rakastan sua edelleen. Ikävöin sua edelleen. Suru on muuttunut. En tiedä minkälaiseksi, mutta se on muuttunut. Kirjoitan susta vieläkin, vaikka kolme vuotta on kulunut. Itken joskus ikävääni, mutta en enää joka päivä. Ärsyttävän oikeassa ovat ne, jotka sanovat, että suru muuttaa muotoaan, että tulee se päivä, kun en tänään ajattele sinua, vaikka huomenna ajattelisinkin.

Sinä olit niin kaunis ja viisas. Kun olisinkin saanut edes murusen sitä itselleni ja lapsilleni, lapsenlapsilleni. Että sinun viisautesi eläisi elinvoimaisena ajatuksissamme ja puheissamme.

Nyt, palaan vuoteeseen ja mietin hetken sinua, ennen kuin nukahdan ja näen sinusta unta. Rakasta edelleen, vaikka kolme vuotta on kulunut.

Mä voin ihan hyvin nyt. Käyn laittamassa pyykit.

"I got no roots..." soitin toistaa. Mun sisällä sykkii jokin, en ole ihan varma mikä. Musta tuntuu, että mun on pakko kirjoittaa jotain.

Olen saanut odottamatonta hyväksyntää viime aikoina ja se kuplii. On niin hyvä olla hetkittäin, kun joku luottaa niin paljon, että haluaa mun olevan läsnä. Tärkeitä juttuja. Mulle ja tälle.

Istun sohvalla. Makasin äsken. Mulla on fyysisesti huono olo. Söin kanamakkaran, halloumia, sieniä ja pitkiä papuja. Mitä kaapista nyt löysin. Rahat on loppu. Viimeiset meni lapsen rokotukseen. Päätä on taas särkenyt monta päivää putkeen. Niskat on ihan jumissa ja siksi varmaan kipuilen. 

Koira söpöilee. Se tekee sen joskus ihan tahallaan. Joskus unissaan. Rakastan tuota pikkuista lellaripentua. 

Mut tästä mitään ei ollut mun asia. Se oli ehkä enemmän se, että voin nyt aika hyvin. Vaikka joskus olenkin musta ja harmaa, sielu verellä ja silmät ummessa. Mut nyt... aika hyvin. Tekisi mieli kirjoittaa laulun sanat. Mutta viimeksi kuin tein niin, siitä sävellettiin laulu, joka päättyi huudahdukseen; minä voitan! Olin silloin n. 14 vuotias teini, joka ei todellakaan osannut arvostaa sitä, että joku väänsi minun runostani laulun. Joku ihan oikeasti sävelsi siihen musiikin. Näin 32 vuotta myöhemmin arvostan sitä todella. Kun vain saisin sanan sille säveltäjälle. Kiitos! (Laulu ja sen sanat hautautuivat teiniangstin myötä takkaan ja tuleen).

En enää osaa kirjoittaa sellaisia angstisia, tunteen täyttämiä runoja. 

-------------------------

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

älä vaan mee

älä jätä mua

älä riko meitä

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

älä lyö mua enää

älä sano että et

älä anna mua pois

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

viimeksi eilen mä jäin

viimeksi eilen sä lähdit

viimeksi eilen uskoin

viimeksi eilen rikoit

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

--------------------------

Läppäri lämmittää syliä. Kissa (eli koira) mutustelee punkassaan unta. Pesukone piippaa valmista pyykkiä. Kuivausrumpu hurisee ja illan viilenevä ilma henkäilee parvekkeen ovelta sisään.

Mä voin nyt ihan hyvin. En ole voinut sanoa sitä ääneen moneen helvetin vuoteen. n. 12 vuotta olen paininut enemmmän tai vähemmän putkeen paskassa ja syvimmässä suossa mitä maa päällään kantaa. Kaikki on pinoutunut ja vinoutunut. Elämä on nakellut mua terävillä tikareilla, vienyt rakkaita, kaatanut unelmia, hajottanut taloudellisen turvan, kussut silmään ja jättänyt mut työttömäksi. 

Mä voin nyt ihan hyvin. Noin. Nyt se on ääneen sanottu. Menen laittamaan pyykit. 

28 vuotta. Rakastan edelleen.

 Mä rakastan mun puolisoani niin, että varpaissa tuntuu lähes joka päivä. 

Miksi joku keksi, että puolison pitää olla täydellinen, täykky, super ihana ja virheetön? "Siis saa sillä olla virheitä, mut sen pitää syödä ilman, että kuuluu ääntä ja sitten pitää käydä pissalla istuen. Jos se ei sillai, niin mä yökkään ja jätän väliin.".

Mä en edes tiennyt 28 vuotta sitten, että ei oo ok, jos katsoo formuloita tai purjehtii. Mä en osannut aavistaa miten vaikeeta puolison valinta voi olla. Mä vaan tapasin tyypin ja jäin siihen kiinni siinä hetkessä, kun ekana yhteisenä yönä se takertu muhun kiinni ja käperryttiin lusikkaan. Seuraava  aamu sinetöi homman, kun tää heebo kysyi, että soittaahan Elli mulle. Auts.

Kun se sitten marssi mun duunipaikalle ja luulin, että se tuli moikkaamaan broidiaan, mutta sanoikin tulleensa mua katsomaan. Mun polvet nakutti yhteen ja sydän jätti lyöntejä välistä. Tää jäbä on jotain ihan omaa luokkaansa, ajattelin.

Kun mulle selvisi, että silloinen kämppis (jolla oli huushollin ainoo puhelin) oli jättänyt vastaamatta ja poistanut kaikki vastaajaviestit joita tyyppi oli jättänyt, olin vähän shokissa ja valmis murhaan. Siksi se marssi mun duuniin. Murhaa ei tarvinnut tehdä, koska pääsin pakenemaan tätä vahingollista kämppistä tuon silloisen uuden poikaystäväni kämppään. Musta tuli avopuoliso liian nopeesti ehkä jonkun mielestä. Mun mielestä edettiin ihan hyvään tahtiin. Eli bylsittiin ekana iltana ja viiden kuukauden kuluttua asuttiin jo kimpassa. Romanttista!

Neljä vuotta myöhemmin odotin meidän esikoista ja mentiin sinä kesänä naimisiin. Oikeastaan vaan sen vuoksi, kun se on "oikein". Mut eipähän kukaan tule inisemään perintöä jos ja kun toisesta aika sitten jättää.

Nyt, kakskytkahdeksan vuotta ja kolme lasta myöhemmin oon vieläkin pää pyörällä, kun suudellaan tai toinen hymyilee sillai. Perhoset liitelee kun aamulla katson sitä samaa naamaa ensimmäisellä silmänavauksella. Kuulen miten tuo nousee sängystä ja menee antamaan rakkauspakkaukselle (koiralle) ruokaa. Lellipentu (koira) rakastaa melkein yhtä paljon kun minä, kun katson siitä vierestä, miten koiralle annetaan aamujuusto. Rutiinit <3

Miksi kuitenkin rakkauden pitäisi olla palavaa joka hetki? Itsekin sorrun ajattelemaan typeriä asioita, kun on "hiljainen" hetki. Totuushan on se, että rakkaus on arkea. Sitä tylsää ja tavallista. Ja uskon, että jos sitä ei kestä, ei rakkaus kestä. Alan vieläkin heti epäröimään omaa itseäni, jos en saa rakkaudellisia silmäyksiä tai ehdotuksia hetkeen. "Olenko minä se oikea?". "Onko mussa jotain vikaa?". Jep. Arki on kuitenkin olemassa ja olen oppinut tykkäämään siitä kaikesta huolimatta. Meidän elämä on ollut välillä ihan helvettiä ja kaikesta on selvitty. Ei ilman kolhuja ja arpia, mutta selvitty. Rakkaus ei todellakaan ole siis palavaa joka hetki. Mun puoliso tekee asioita niin, että olen niistä ihmeissäni. En voi sanoa, että ällöän jotain tai joku asia suututtaa, mutta joskus ihmettelen, et miks tekee tämän näin tai noin. 

Tää tyyppi syö varmaan äänekkäästi, purjehtii, pissaa puskiin (ei onneks ihan missä vaan), kattoo autourheilua ja juo olutta saunan terassilla. Silti rakastan. 

Äiti, äiti mä kerron sulle jutun.

Äiti, äiti.

Mulla on ollut melankolinen mieli siitä lähtien kun tajusin, että sun lempikukka kukkii täysin rinnoin pitkin tienposkia. Juttelin sulle hiljaa hetken. Kerroin, että mun on ikävä sua. Ikävä siskojuttuja. Ikävä lapsia ja lapsenlapsia. Ikävä tätiä. Ikävä mun miestä. Ikävä merelle. Ikävä faijaa, serkkulikkaa, mummua...

Rakastan sua niin, että mun sydän pakahtuu. Kaipaan sua niin, että aivot sulaa.

Tiestikö, ettei olla siskon kanssa enää puheissa. Tiesitkö, että mä valmistun viimeistään ensi syksynä lähihoitajaksi. Tiesitkö, että siskonlikalla on ihana vauva ja oma baari. Tiesitkö vielä sitäkään, että mä aion isona sosionomiksi, joksikin sellaiseksi. Sellaiseksi osaajaksi. Sellaiseksi, joka auttaa ja on vahva kun toinen ei oo. Mä aion muuttaa ulkomaille, kunhan saan opinnot alta, kunhan lapsi kasvaa ja vahvistuu omilla jaloillaan kulkevaksi aikuiseksi. Sitten kun ja sitten kun. Kun musta tulee aikuinen. Kun mulla on rahaa. Kun mulla on kielitaitoa.

Mun suloisella tyttärellä on nilkassa sun kukka tatuoituna. Mäkin haluan sellaisen. Ja faijan muistoksi lause: "Elvis has left the building" johonkin niskaan tai jonnekin.

Vanhin murusista lähti tänään merelle. Taas. Se tykkää siitä. Aikoo isona merivartiostoon. Treenaa sitä varten.

Nuorin kiipeilee hulluna torneihin ja mastoihin. Ei tajua kuolemanvaaraa. Rakastan silti. Ja pelkään.

Minä istun nyt sohvalla kyyneleitä taas vuodattaneena. Syksyllä kolme vuotta kun lähdit. Enkä pääse yli. Tarviikohan sitä koskaan päästä yli?

Mä haluaisin mun siskon takaisin. Sille oli hyvä puhua. Se kuunteli. Nyt mulla ei ole sellaista samanlaista. On korvaavia ja omanlaisiaan, veljiä, lapsia, puoliso, ystävät joita kaikkia arvostan ja tykkään. En tulisi toimeen ilman. Mut sisko... sitä mulla ei just nyt oo. Ehkä joku päivä. Ehkä joku päivä.

Olen täynnä juttuja ja kertomuksia mitä en ole osannut sulle enää kertoa. Yksi ystävä sanoi, että puhu ääneen vaikka valokuvalle, merelle. Se kuulemma helpottaa. Olen puhunut. Olen laulanut täysillä autossa yksin, sulle. Olen laittanut sun kuvan pois, koska se itkettää mua joka päivä. Mutta ripustin siihen suloisen tyttäreni maalaaman lehmän. Se muistuttaa mua sinusta. Maailman rauhallisin ja viisain.

Noin. Helpotti. Kiitos äiti.

Kauneutta ja kauheutta.

Kaiken kauheuden keskellä on kauneutta. Sellaista, joka jää usein näkemättä.

Teen työtä ihmisten kanssa. Sellaisten, jotka ovat heikoimmassa asemassa ja ovat yleensä epätoivoisia. Epätoivo on hirvittävää ja kokonaisvaltaista. Sellaista, joka imee kaikki voimat sinusta ja ympärilläsi olevista ihmisistä. Tai sitten kuljen yhtä matkaa sellaisten kanssa, joiden elämänhallinta on kadoksissa tai sitä ei koskaa ole ollutkaan.

Näitä ihmisiä yhdistää surumielisyys ja se epätoivo. En osaa edes kuvitella miltä näistä ihmisistä loppujen lopuksi edes tuntuu. Näen mitä he käyvät läpi, mutta se, miten se näyttäytyy minulle voi olla jotenkin vääristynyttä tai esiripun edessä esitettyä.

Yksi työni hedelmistä onkin se, kun näen pilkahduksen toivoa ja iloa. Kun näen, miten asiakas nousee syvimmistä vesistä pinnan lähelle edes hetkeksi. Ilo on ehkä liioiteltua, mutta kun näen edes sen tapaista. Yritän luoda toivoa jokaisella tapaamisella, mutta joskus se on mahdotonta. Silloin pitää pystyä empatiaan ja olemaan läsnä. Vaikka en ole terapeutti, olen ihminen, joka on sillä hetkellä toisen elämässä. Auttamassa tämän yhden haasteen yli. 

Olen aina sanonut, että se yksikin ystävällinen hymy tai lause, saatikka kädestä kiinni pitäminen voi olla toiselle ratkaiseva tekijä. En sano, että olen se ratkaiseva tekijä, enkä edes yritä olla sitä. Läsnäoloni ei ole helpoimpia hetkiä, sillä silloin usein ollaan tekemisissä ihmisen kriisissä. Keskellä suurta tragediaa joka juuri tekee juuri tästä ihmisestä raunion. Silloin on turha olla ihmiselle mitään muuta, kuin oma itsensä. 

Empatia on taitolaji. Se uuvuttaa herkästi. Siksi on tärkeää muistaa oma rajallisuutensa. Ei pidä syyllistyä, jos ja kun on päiviä, jolloin tuntuu, ettei tässä elämässä ole mitään järkeä, eikä varsinkaan mistään kaunista. Joskus en itsekään näe sitä ja joka päivä ei jaksa olla kaivelemassa, mutta usein työskentelen useamman päivän ja kuukauden ihmisten kanssa. Sinä aikana sattuu kyllä itsellekin se päivä, kun jaksaa kaivaa. Niistä päivistä voi ammentaa muihin päiviin ja muistuttaa tätä hänen omasta hyvästä ja kauniista. Uskon, että se, mikä saa ihmisen jaksamaan on se, että joku näkee sinussa hyvää, koska sitä ei itse itsessään henkilökohtaisen katastrofin keskellä välttämättä näe. Kun joku toinen osoittaa sormella; olet hyvä tyyppi, olet saanut aikaiseksi tänään paljon. Olet ehdottomasti tehnyt hyvää itsesi eteen ja mennyt kohti tavoitetta askelin. Ehkä pienin, mutta päättäväisin.

Ihmisen on kauniita huolimatta ulkoisesta kuoresta. Huolimatta päihdeongelmasta, hygienia haasteista, kodin sotkuisuudesta, omasta syystä tai mitä ikinä. Aina, aina löytyy jotain kaunista. Päihdeongelmainen voi olla maailman sympaatisin ihminen. Väkivaltainen voi rakastaa tai tehdä kuvavaa taidetta. Sotkuisen kodin keskellä voi olla nalle, joka merkitsee enemmän kuin sata ihmistä ympärillä. On vain katsojan näkökulmasta kiinni huomaako sen. Ja ennen kaikkea tuoko sen esiin. 

Kannustan kaikkia sanoittamaan ääneen toiselle kauneutta. Sano läheisellesi/työkaverillesi, kenelle tahansa, kun huomaan jotain hyvää. "Hei sulla on ihana paita tänään, osaat kyllä pukeutua.", "Puhuit kyllä kauniisti ja viisaasti, arvostan." "Sä teit paljon, vaikka susta tuntuu, että tallaat paikallasi. Siivosit tiskipäydän ja se näyttää nyt tosi hyvältä.", "Kiitos kun soitit takaisin.". Ja hei, unohtamatta konkreettista kauneutta. Onhan nyt kesä ja luonto on puhjennut kukkaan. Talvella jalkojen alla narskuva lumi, syksyllä ruska. 

Ei tarvitse keksimällä keksiä, kun avaa silmänsä. Näkee. Mieti vähän, miten hyvältä itsestä tuntuu, kun joku sanoo sinulle jotain hyvää ja kaunista.

Tähän lopuun vielä kerron, miten meillä työyhteisössä kerättiin työryhmäpäivään mennessä palautetta toisiltamme esihenkilön kannustuksesta. Se otti tulta alleen ja poiki mielettömän buustin ihmisissä. Itse ainakin koin palautteen niin ihanana, että loistin sen varjolla pitkään. Hymyilyttää edelleen. Se hetki oli kaunista. Palaute ei aina tarvitse olla kerroshampurilainen tai kääritty kultaisiin kuoriin. Mutta se on jo eri tarinaa se. 

Tulihan paatoksellinen teksti. Muistakaa sanoittaa myös oman elämänne kauniita asioita. 

Oma tämän päivän kaunis asia olkoon tää mun juomapullo ja sen mukana tuoma muisto viimekesästä.

Kiitos ja anteeksi.

Kun sattuu, sattuu niin paljon.

Olen saanut kuulla tehneeni asioita menneisyydessä väärin. Sain myös kuulla tekeväni tiettyjä asioita edelleen väärin. Yhden ihmisen tuskanhuuto tuntuu kauhealta. Kuin ilmat lyötäisiin pihalle. Kuin joku potkisi sinua päähän. Au, sattuu! Sattuu!

Minua on syytetty kaikenlaisesta ja oltu samalla syyttämättä. Mutta se tuntuu syytökseltä, kun saat vuosien painon päällesi yhdeltä istumalta. Et voi muuta kuin kuunnella. Et voi, sillä jokaista sanaasi voidaan käyttää sinua vastaan. Joten mieti mitä sanot tai joudut oikeuden eteen.

Voi, kun aikaa voisi kääntää taaksepäin. Kun voisinkin muuttaa muiden kokemaa toiseksi. Kun voisinkin muuttaa traumat traumattomiksi. Mutta en voi. Minun pitää siettää se kipu, joka kaikesta tulee. Kipu ja ikävä. Suuri ikävä. Se tunne kun, kun musta vyöryy yli. Kun henki ei enää kulje. Et voi itkeä, et nauraa. Et pysty sanomaan mitään järkevää, tai ainakaan mitään mikä riittäisi.

Istun sohvanreunalla. Katson suurin silmin ihmisiä ympärilläni. Mitä olenkaan tehnyt? Miten olen sulkenut silmäni kaikelta kaikki nämä vuodet. Ymmärränkö enää omaa käytöstäni vai ymmärränkö puhetta, joka kohtaa sieluni verekseltään. 

Menneisyys on ollut ruma. Siihen on mahtunut liikaa kaikkea. Liikaa tuskaa ja kipua. Ja nyt maksetaan siitä hintaa. Kaikesta, jonka joku muu on aloittanut. Me kärsimme. Ei, en voi syyttää yksin muita, mutta koska en yksin voi kantaa vastuuta kaikesta. En yksin pysty. 

Kun anteeksi pyytäminen ei riitä. Ei puhetta, ei katseita, ei mitään. Ei anteeksiantoa, ei oikeutusta, ei mitään. On vain suuri tuska joka ympäröi. Joka vyöryy massiivisen mutavyöryn lailla. 

Miten ikinä pääsen tästä ulos? Kun yksi asia helpottaa elämässä, toinen painaa päälle. Perseestä.

Puhutaanko vähän kohdunpoistosta

 Mitä jos olisit siinä tilanteessa, että kohtusi pitäisi poistaa? Jos se olisi ainoa jäljellä oleva konsti.

Sitten alat epäillä kaikkea ja ennen kuin olet internetissä tutkimassa asiaa kuuntelet sitä urpoa gynekologia joka sanoo, että pimppi putoaa.

Ei. En halua, että pimppi putoaa. En todellakaan. Enkä ehkä ollut valmis vielä kohtaamaan kohdunpoiston seurauksia.

Mitä seurauksia. No jos internettiä lukee niin pelkästään hyviä ominaisuuksia. Ei kipuja, ei vuotoja, ei turvotuksia. Ei enää. Mutta en lukenut internettiä moneen vuoteen. Itseasiassa kymmeneen. Enkä avannut suutani ja pohtinut asiaa ääneen, vaan luotin siihen urpoon gyneen.

Kävi kuitenkin niin, että kyllästyin olemaan koko ajan rätti housuissa ja kipeänä ja menin toiselle gynelle. Kaikki oli kokeiltu. Kaikki ja jäljellä oli pelottava kohdunpoisto ja pimpin putoaminen.

Sitten kun tein päätöksen ryhtyä leikkiin, kävin lukemassa internettiä. Yllätyin, että löysin lähes poikkeuksetta vain positiivisia kokemuksia. Avasin suuni ja sain lisää positiivisia kokemuksia. Ei kenelläkään ole pimppi pudonnut, vaikka se kuulemma onkin mahdollista. Ja minähän voin kuulua siihen promilleen jolle se tapahtuu, mutta nyt, kun lääkäritkin yllättänyt pitkä leikkaus on ohi ja köllin himassa ranteet auki tylsyyteen kuolemassa tiedän, että valintani oli oikea.

On outoa, etten enää voi lisääntyä (ei ollut aikomustakaan enää) ja että minusta on kaivettu pihalle merkittävä osa minua. Se osa joka on mahdollistanut kaikki kolme upeaa lastani. Koko elämäni suolan.

Joo tää oli tässä. Kiitos ja amen.

En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli.

Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain.

Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan.

Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin.

Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsepäisyyteen. On tultu huijatuksi ja kiusatuksi. On menetetty työtä, opiskeltu senkin edestä ja menetetty lisää työtä. Istuttu työttömänä ja epätoivoisena sohvalla. Niin kun nyt.

Sohva on muotoutunut mun perseelle ja murtuneelle häntäluulle sopivaksi. Se ei satu, mutta muu sattuu. Muu ahdistaa, mutta ei itketä enää. Ikävä alkaa muuttua tuskaksi, joka muuttuu kyllä ajan myötä kaipuuksi, tiedän. Muistan yhtäkkiä kun serkkulikka kuoli, miten ikävä muuttui tuskaksi. Miten sattui niin paljon, kun ymmärsin, etten todella enää ikinä näe häntä. Olen samassa tilanteessa. Alkaa tajuntaan iskeä, ettei mulla ole vanhempia enää. Mun rakkaita vanhempia. Mutsia ja faijaa. Mummua ja vaaria. Tyyppejä, jotka piti mut hengissä. Että näiden kahden kuolema vei multa niin paljon. Liikaa.

Muistan, kun kohta kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin ja mulle lyötiin lääkkeet kouraan ja määrättiin kahdenviikon saikulle. Nyt ei ole mitään mistä saikuttaa. Lääkkeetkin löytyy jo valmiiksi. Muistan, miten olin pelästynyt ja yksinäinen. Nyt olen vain väsynyt. Miten koko maailma tuntui kaatuvan. Nyt on jäljellä rauniot, enkä just nyt jaksa korjata mitään.

Tätä mä pelkäsin. Tätä kaikkea. Eilen paasasin ystävälle melkein kolme tuntia. Koko sen matkan mitä tultiin mökiltä kotiin. Reissu oli vielä kiva, mutta tänään kun heräsin, ei ollut enää kivaa. Tää sisältä kupliva pahaolo kasvaa ja kasvaa. TV ei helpota, musiikki ei helpota, kirjoittaminen tuntuu ainoalta ratkaisulta.

Erosin fasebookista muutama hetki sitten. Ajattelin, etten tarvitse sitä. Minuun saa yhteyden ilman sitäkin. Mutta nyt en enää näe muiden ihmisten kuulumisia ja minusta tuntuu yhtäkkiä yksinäiseltä, vaikka en ole sitä. Mutta tunne on vahva. Erilaisen pelkotilat nousevat pintaan ja syyllisyys menneestä tuntuu yliampuvan karmeelta.

Antakaa mulle kaikki anteeksi. Kaikki mitä olen ikinä tehnyt niin ehkä voin antaa itselleni anteeksi. En halunnut satuttaa ketään tyhmillä sanoillani. Vai onko tämä sittenkään syyllisyyttä? Ehkä  tämä on jotain muuta.

Sohva tuntuu edelleen riittävän pehmeältä. Häntäluu lepää. Paranee hitaasti. Niin kun ehkä minäkin. Vaikka tiedän, etten parane ikinä. Minä vain aaltoilen. Aaltoilen ja yritän hengittää aallon pohjalla. En halua hukkua vielä.

Opettajalle kiitos. Pelastit Lapseni hengen.

 Se hetki, kun myrsky väistyy, on uskomaton. Kaunis ja niin rujo. Maa tuoksuu sateelta. Tuuli on repinyt kaiken rikki. Suuret sadepisarat ovat rikkoneet ulos unohtuneet lasit. Ilmassa sinne tänne lentelevät oksat ovat tehneet syviä haavoja pitkin selkääni kun pakenin äkisti noussutta myrskyä suojaan. Katse vaeltaa murheellisessa näyssä ja kipu tuntuu selässä, mutta pilvien takaa paljastuva aurinko luo jotenkin uskomattomalla tavalla toivoa. “Siivoan tämän” -sanon ja alan kerätä lasinsirpaleita. Varon, etten saa haavaa ja saan silti. Mutta auringon lämmin henkäys pitää minut liikkeessä ja hymyn huulillani. Pikkuhiljaa maailma alkaa taas näyttämään paremmalta. Kaiken saa korjattua -ajattelen. Se ei kuitenkaan ole totta. Sirpaleet putoavat roskakoriin ja olen hyvin tietoinen, etten saa mistään enää samanlaista lasia. Ei se haittaa -ajattelen, mutta sekään ei ole totta. Se lasi oli minulla tärkeä. Täynnä muistoja ja rakkautta. Sitten aurinko siirtyy ja suljen silmäni. Se lämmittää rajun myrskyn jälkiä. En ehkä koskaan enää saa samanlaista lasia, mutta kaikki muistot jotka sain sen kanssa on suljettuna sydämeeni.

Särkynyt lasi on kuin lapseni. Lapsi, joka on peruuttamattomasti muuttunut ja rikottu. Lapsi, joka kuitenkin elää ja hengittää koska aurinko alkoi paistamaan keskellä rankinta myrskyä. Aurinko olet sinä Opettaja. Uskoit tai et, olet pelastanut poikamme hengen. Sinä olet se, joka tulit ja valaisit risukasan, pihan myrskyn jälkeen, Lapsen sydämen. Sinun voimallasi, Lapsi on tänään sellainen kuin on. Aurinkoinen ja ystävällinen, joka haluaa kaikille hyvää. Uhoa ja machoilua unohtamatta. Ulkomaailma oli liian julma Lapselle. Tulimme takaisin sinun vuoksesi ja sinä lunastit kaiken. Kiitos Opettaja kaikesta siitä työstä, jonka olet tehnyt ja teet. Olen kiitollinen sinulle ja samalla muille Lapsen hengissä pitäneille aikuisille. Teitä ei koskaan voi kiittää liikaa.

Sinä teet mieletöntä duunia. Uskot jokaiseen lapseen ja annat aina toisenkin mahdollisuuden. En tajua miten teet sen. Sinulla on meidän koulun suurin sydän ja avara katse. Pidä huolta itsestäsi. Nauti ulkoilmasta, kesästä, perheestäsi, luonnosta.

Sinun työsi on enemmän kuin merkityksellistä. Ainakin meidän koko perheelle. Uskon ja toivon, että Lapsi jaksaa kantaa tätä voimaa itsessään vielä alakoulun jälkeenkin. Että löydämme sen voiman avulla uusia keinoja käsitellä tunteita ja vaikeita asioita. Sinun antamasi voiman ja kaikkien meidän aikuisten avulla Lapsesta kasvaa ihan hyvä tyyppi, joka klaaraa elämänsä hyvin, uskon niin.

Ihanaa kesää. Kiitos. Tuhannesti kiitos.

Mama Dreamer

Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

Ihan kohta on aika. On aika päästää irti. Surusta, ikävästä, kivusta ja tuskasta. Sisaruksista. Puukonkääntäjistä.

Tämä matka Teneriffalle huhtikuun alussa 2022. Matka on ollut tähän astisen elämäni kauhein matka. Vaikka millä mittarilla laskisi, niin tämä on ollut elämäni suurimpia tragedioita.

Olen saanut ja minulta on otettu. On otettu ja olen saanut. Kaikkea sitä ja moneen eri kertaan.

Kaikki alkoi siitä, kun faija sairastui lomamatkalla koronaan. Ensimmäiset maailmanlopun merkit alkoivat jos siitä miten me aloimme hoitamaan faijan asioita siellä. Kaikki meni väärin. Ihan kaikki. 

Matkan aikana faija sairastui ja kuoli rakastamassaan paikassa Teneriffalla päivettyneenä, iho käsivarresta kesien. Pidimme faijaa kädestä kiinni ja annoimme luvan lähteä. Oli aika. Taistelu oli jatkunut jo siitä, kun faija sairastui ensimmäisen kerran munuaistautiin  karvan päälle 40 vuotiaana. Nyt oli aika lopettaa pelleily ja antaa ikuinen rauha. Kaikesta kivusta ja tuskasta vapautunut isä lipui ikuiseen uneen ja kaikki paska alkoi ryöppyä niskaan.

Mutsi sairastui samalla matkalla. Tai meni liikuntakyvyttömäksi. Omin jaloin mutsi Teneriffalle meni ja paareissa sieltä takaisin Malmin sairaalaan, joka ei näyttänyt parastaan, vaikka ehkä sen tekivätkin. Ennen Malmia ja matkaa kotiin, oli kuitenkin paljon tapahtumia. 

Isän kuollessa jo alkoi sisartusteni välit välkehtiä. Salamoida. Herne kaivautui siskoni nenään ja se riitti. Kun faija sitten kuoli. pankki räjähti. Mutsin sairastuminen osteoporoottisiin murtumiin ja keuhkokuumeeseen oli silloisessa tilanteessa saatanan pelottavaa. Ja se näkyi siskoni silmissä. Mutsinkin. Itse olin kauhusta shokissa ja sekaisin. Ja voin vain kuvitella tuntemuksia kotona suomessa. Olimme kaikki keskellä kuplaa, jota kukaan ei pystynyt rikkomaan. Vietimme yhteensä viisi viikkoa Teneriffalla välillä muuttaen paikasta toiseen päästäksemme lähemmäs mutsin sairaalaa ja välillä illallistamassa vain, koska oli pakko syödä ja saada muuta ajateltavaa.

Ilman toisen siskoni tytärtä en olisi selvinnyt siitä. Hän tuli luoksemme asumaan siksi aikaa kuin oli tarve. Luojalle siitä kiitos. Hänen maanläheiset ja järkevät rutiinit pitivät minut edes jotenkin järjissäni, vaikka sitä en ollut. Pullo punkkua joka ilta. Aamulla hedelmiä, soijajogurttia ja kävelyitä. Joskus hän teki meille ruokaa, vain jottei joka ilta tarvinnut lähteä ulos. 

Olimme kaikki samassa kuplassa ja jokainen omassamme. Yhteiselomme ei meinannut sujua siskoni kanssa. En  kestänyt hänen pakkoaan olla oikeassa ja joka paikassa hänen ehdoillaan. Pakenin sitä viiniin. Aamuisin pakenin sitä soijajogurttiin ja hedelmiin. Vaikka siskosta oli tukeakin, näin jälkikäteen katsottuna olen ihmeissäni, että olin väleissä hänen kanssaan vielä jonkin aikaa.

Mutsi siis joutui sairaalaan ja kävimme joka päivä katsomassa häntä, soittelimme vakuutusyhtiöön ja selvittelimme mahdollisuutta matkustaa kotiin. Viimeinen suora lento lähtisi muutaman viikon kuluttua ja siihen olisi pakko päästä, koska äiti ei pystyisi matkustamaan istuallaan. 

Veljeni ojensi kätensä tässä kohtaa. Hänellä on vankkaa kokemusta potilaiden kuljetuksesta ja vakuutusyhtiöistä. Mutta sisareni tyrmäsi ajatuksen ja minä nyökyttelin siskon vieressä. Seurasi väärinkäsityksiä, vihaisia puheluita. Murjotusta ja silmitöntä vihaa. Uusia kädenojennuksia, jotka kaikki menivät vihaisiksi sanoiksi.

Tuskan verhon takaa en nähnyt todellisuutta. Siskontyttö silitti ja halasi. Piti edes hiukan tässä maailmassa kiinni. Mutta sitten tuli aika. Aika lähteä kotiin. Hyvästelin hänet, Teneriffan ja sisaruussuhteeni (tätä en vielä tiennyt).

Kotimaa otti kylmänä vastaan. Yritin palata arkeen, mutta huoli mutsista oli liikaa. En jaksanut ihan satasella. Kävin kyllä harjoittelupaikassani suorittamassa opintojani. Vaikka mieleni olisi tehnyt olla mutsin vierellä koko ajan. Mutta etäisyys teki hyvää, koska aloin huomata, että en enää tunne siskoani. En enää tuntenut sitä ihmistä, jonka kanssa lähdin Teneriffalle.

Faijan kuolema muutti kaiken. Mutsista piti alkaa huolehtia. Sisareni otti ohjat käsiinsä ja alkoi järjestämään. Mutta vaikka voisi luulla, että on helpottavaa, että joku tekee ja toimii, niin se kääntyi hyvin äkkiä joksikin ihan muuksi.

Menetin ensimmäisellä kierroksella pikkuveljeni. Riita, iso riita. Olin siinä kuplassa. En nähnyt tai kuullut omia sanojani ja kaikki mitä veljeni yritti minulle sanoa, sotkin ja sekoitin. Ja siskoni yllytti vieressä. Suuttui ja repi kierroksia. Hajotti ja haukkui. Yritti mainpuloida. Mutta koska pikkuveli on minulle maailmassa tärkeimpiä asoita, en voinut päästää irti vaan nöyrryin ja pyysin kontaten anteeksi. Itkin ja pyysin uudelleen. Jos vaikka veljeni on joskus helvetin ärsyttävä, niin hän on myös anteeksiantavainen ainakin minulle. Saimme sovittua. Emme enää jauhaneet asiasta vaan jatkoimme siitä, mihin loppui. 

Sisko etääntyi minusta entisestään. Asiat alkoivat käymään hänelle liian suuriksi ja ne alkoivat hämärtää hänen kykyään nähdä asioiden todellisuutta. Hän kaivautui yhä syvemmälle omaan kuplaansa ja alkoi manipuloida mutsia. Sisko pesiytyi äidin luokse, eikä kukaan muu saanut enää auttaa. Auttajia olisi olllut, jos sisko olisi vain antanut mahdollisuuden. Mutta minusta tuntuu, että se oli hänen tapansa selviytyä. Joskin me muut emme voinee selvityä. Meidän oli pakko sietää ja jaksaa, kestää kaikki. 

Mutsin viimeisiä sanoja minulle oli, että hän rakasti minua. Muille ne sanat saattoivat olla erilaisia. Manipulaatio on hirveä kidutuksen väline. Se kiduttaa niin manipuloitavaa, mutta myös läheisiä, jotka huomaavat, ettei kaikki ole nyt hyvin. Miten päästä siitä irti? Korjata kaikki?

Valitettavasti meille ei jäänyt sitä mahdollisuutta. Mutsi kuoli keuhkoveritulppaan nopeasti 5kk faijan kuoleman jälkeen.

Kaikkea ehti tapahtua ennen sitä. Mutta sen jälkeen kaikkea vasta alkoikin tapahtua. 

Oma elämä heitti häränpyllyä. Lapsi otti menetykset todella raskaasti ja yksitoista vuotiaan kyky käsitellä elämänsä suurimpia menetyksiä on jokseenkin keskeneräinen. Se horjutti koko perhettä. Siitä muodostui oma tragediansa.

Välit siskojeni kanssa saivat käänteitä ja pahaa verta. En enää ole heidän kanssaan tekemisissä. Olen siitä äärimmäisen surullinen, mutta juuri nyt ei ole voimia antaa viimeistä sanaa ja olla se jolle voi tehdä miten haluaa. En surultani jaksanut hetkeen hengittää, mutta omat murheet ovat nyt tärkeämpiä. 

On tullut aika päästää irti. Perintöriidat on kohta pois. Ei tarvitse kuunnella piikittelyä, syytöksiä ja haukkumisia. Ei tarvitse enää "nillittää" kaikesta. 

Heillä on omat elämänsä ja murheensa, enkä vähättele niitä. En vähättele sitä työtä joka on tehty vanhempieni eteen. Olisin itse vain halunnut tehdä enemmän. Samoin kuin kaikki muutkin. Kaikki kunnia sille työlle jota siskoni tälläkin hetkellä tekee omien läheistensä eteen.

Kiitos sisko sinulle kaikesta sellaisesta mikä on jättänyt minuun hyviäkin muistoja. Sellaisista rohkaisun sanoista ja teoista, joita olen juuri sillä hetkellä kaivannut. Mikään ei poista meidän menneisyyttä. Tulevaisuus vain on erilainen.

Nyt voin vihdoin painaa pääni tyynyyn ja nähdä muitakin unia kuin niitä joissa sanon suni puhtaaksi. Ne ovat uuvuttavia unia. Joskus puhdistavia, mutta pääsääntöisesti uuvuttavia. 

Olen aina ollut kiusattu vanhempien sisarusteni osalta. Aina. He eivät koskaan ole ottaneet minua tosissaan missään asiassa. Ja nyt se heitti minut siihen pisteeseen, etten enää näe mitään järkeä satuttaa itseäni ja perhettäni. Päästän irti siskoistani. Nyt.

Migreeni. Ei mulla muuta.

Läppäri auki ja töihin. Auts. Silmä tuntuu räjähtävän. Toinen yritys. Kone auki uudelleen ja exceli esiin. Auts toisen kerran. Silmä todella räjähtää kohta ja jos en kohta mene vessaan, tulee sotkua. Puhelin soi kesken kaiken ja työkaveri soittaa. "Sä kuulostat kuin olisit jossain tosi syvällä". Olenkin. Syvällä migreenin kammiossa. "nyt laitat läppärin kiinni ja otat loppuviikon leediä. Tämä firma ei sua tartte." Samaan hengenvetoon soittelen esihenkilön kanssa ja totean, että nyt koneet kiinni ja kaikki seis. 

Migreenipäivä vol.5 ja olen valmis kuolemaan. En jaksa enää. Persaukisena ei ole varaa biologisiin lääkkeisiin, vaan pitää popsia buranaa, panadolia, relaxanttia ja pahoinvointilääkettä. Popsia niitä kuin karamellia. Mikä ei ole munuaisilleni hyväksi.  Ne virtaa jo valmiiksi huonosti ja lukemat tippuvat koko ajan.

Luojan kiitos olen muuten terve... Jos ei hulluutta ja lihavuutta lasketa! 😂

Mutta tämä pää. Kuin jäisellä lusikalla kaivaisi paineen tunteesta kohta räjähtävää silmää. Samaan aikaan maha on saatanan kipeä ja vessa kutsuu. Oksettaa ja pyörryttää. Olo on ihan epätodellinen. Lääkkeitä on tässä vaiheessa enää turha popsia, koska ei auta. Rasittaa vaan sitä perkeleen munuaista lisää. Ja vatsaa. Kädet tärisee ja silmiä on pakko pitää auki. Jos ne sulkee, tuntuu vielä kamalammalta. Pakko keskittyä johonkin muuhun kuin tähän piinaavaan kipuun. En voi katosa televisiota, enkä tuijottaa näyttöä. Pystyn vilkuilemaan kännykkää noin puolen tunnin välein kaksi minuuttia (ehkä minuutin) kerrallaan. Ja sekin vain jos joku koittaa tavoitella. Pystyn puhumaan, sössötän. Pystyn pitämään auki silmiä, kaikki suttua. Pystyn kävelemään, päin seinää. Pystyn ajattelemaan, sekavasti. Pystyn vaikka mihin ja yleensä pakontan itseni toimimaan. 

Olen perkeleen sisukas mitä migreeniin tulee. Hyvin usein pystyn toimimaan lähes normaalisti vaikka päätä särkee. Yleensä, yleensä lääkkeet auttavat ja pystyn särystä huolimatta elämään elämääni. Nyt... ei pysty enää (taaskaan). Kuolen.

Kuolema kolkuttaa silmämunani takana. Se on kääriytynyt mustaan tuskaiseen kaapuunsa ja sen luisevat sormet riipivät avioistani paloja, joita kuolema sitten mutustelee tyytyväisenä. Perkeleen kuolema!

En ajatellut meneväni tippaan. En ole käynyt siellä vuosiin, enkä mene nytkään. Tiedän, että tämä loppuu. Milloin? Sitä en tiedä, mutta viisi päivää on jo takana. Aina se on loppunut. Ja loppuu se nytkin.

Mikään ei voimista niin, kuin suru joka hautaa alleen. Sieltä on mahdollista kaivautua ulos, mutta se ei ole helppoa. Jos olisi, olisi mukana kuokka, kun alkaa upottamaan.

Minä olen uitettu surussa ja haudattu multaan. Istun täällä syvällä ja kaukana ja itken ääneen harvasen ilta. On niin saatanan vaikeaa selvitä hiljaisista hetkistä. 

Päätä särkee ja joka päivä mietin miksi olen olemassa. Tuntuu hetkittäin, etten jaksa elämää. Mutta pakotettuna ryömin töihin joka aamu ja hengitän. 

On niitä päiviä kun saan puheluita töihin lapsesta ja tuska tuntuu niin suurelta. Niinä hetkinä, olen yksinäinen. Kukaan ei ymmärrä. En suko, että olemassa on ketään joka ymmärtää. Lapsen kavereiden vanhemmat kieltävät vain yhdessä olemisen. Ei normaaleja yökyläilyjä, ei leikkiä, ei hengailua, koripalloa tai pyöräilyä. Vain ilta ilman kavereita ja kiukkua, surua ja suunnatonta hormoonimyrskyä.

Käyttäytymisongelmat ovat aina vanhempien syytä. Eikö olekin. Jostain sen syyn pitää löytyä ja helpoin syyllinen on vanhemmat. Siksi sanon, ettei ymmärtäjiä ole liiemmälti. On vain kauhean monta neuvojaa ja syyttäjää.

Poliisi, sosiaalityöntekijät, tukihenkilöt, psykiatrinen sairaanhoito, koulu. Jokainen niistä tekee kaikkensa, mutta mikään ei riitä. Olemme syöksymässä syvään kuiluun. Syöksy pistää huimaamaan ja oksettamaan. Enkä pysty pysäyttämään pyörimistä. Tuntuu, etten edes jaksa yrittää enää.

Huudan apua, mutta kukaan ei oikeastaan kuule. Vaikka ymmärtäjiä ja huolen jakajia on, kukaan ei kuule.

Apua.

Menneisyys rikkoo ja lähimenneisyys tappaa.

 Minun tieni on ollut pomppuinen nyt muutaman vuoden. Jos mahdollista, enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen on mahtunut. 

Olen menettänyt niin paljon, että sen ajatteleminen salpaa hengityksen. Olen menettämässä niin paljon, etten voi edes  ajatella.

Olen istunut niin monta kertaa tässä ja tuntenut tarpeen kirjoittaa, mutta en voi.

En voi kertoa sieluni tuskasta juuri mitään. Olen kirottu hautaamaan nämä asiat kanssani syvään multaan.

Kyyneleet virtaavat poskilleni. Haluaisin kertoa sinulle kaiken, mutta en voi. Teekuppi ei lämmitä enää, villasukissani on reikiä. Sormet vapisevat niin, ettei ne osu oikeisiin kirjaimiin. Koitan lämmittää itseäni kaikin mahdollisin keinoin, mutta en onnistu.

Olen lakannut kirjoittamasta. Olen lakannut ajattelemasta, mutta en tuntemasta. Olen ja elän. Siis hengitän. Mutta jaksanko ja kuinka kauan?

Puran tähän nyt lähimenneisyyden taakkaa. Annan kaiken valua näihin mustiin kirjaimiin. Oikeisiin kirjaimiin. Kulautan kourallisen tabletteja kurkustani alas. Sattuu. Sattuu päähän. Sattuu joka paikkaan. EHkä kohta helpottaa. Edes hetkeksi. Kaipaan sitä. Hukutan murheeni tuohon kuppiin ja jäähtyneeseen lempiteeheni. Vaikka ne eivät sinne huku, tiedän sen. Yritän kumminkin. Piste.

Kun aloitin lopullisen matkan kohti normaalipainoa tai edes normaalia olotilaa.

 Kun aloitin tämän lopullisen matkan kohti normaalipainoa ja ennen kaikkea normaalia olotilaa, päätin, että tämä muuttuu. Kohta vuosi myöhemmin olen saavuttanut -10kg. Mutta... vyörätön ympärys ei ole kutistunut. Eli jotain teen väärin. Vai teenkö?

Olen mukana HUSin terveyslaihdutusvalmennuksessa johon pääsee lähetteellä. Olen myös opiskellut opintopisteiden verran ravitsemusta ja vuosien myötä kerryttänyt erilaisia tietoja siitä. Mutta tämä terveyslaihdutusvalmennus on paras mitä tähän mennessä olen kokenut. En nyt osaa sanoa, onko tämä jotenkin ihmeitä tekevä. Tai ei se tietenkään ole. Minustahan se ihmeen tekeminen lähtee. Ja tarvitseeko kaiken olla niin ihmeellistä?

Aikaa on kulunut. Vauhti oli alkuun kova, mutta tyssäsi sitten erilaisiin lääkejuttuihin. Nyt tilanne näyttää taas valoisammalta, mutta oloni ei ole sellainen. On iltapäivä ja olen syönyt päivällisen. Joka on spaghettia ja tomaattikastiketta tonnikalalla. Koska ainekset siihen löytyi kaapista ja tilillä on 3€. Sillä ei juhlita.

Mutta ei tämä persaukisuus minua lannista. Vaikka siltä tuntuukin, kun ei ole varaa ostaa tuoreksia, tai ylipäätään mitään. Ruokakaapit puhkuu tyhjyyttään, mutta leipään on ainekset. Siispä leipää tekemähän.

Tilanne ei toivottavasti ole pysyvä, mutta rikastumisesta tai keskiluokkaan nousemisesta on turha haaveilla, kiitos ulosottovelkojen, joita en koskaan saa lyhennettyä. Ulosottovelkojen, jotka syntyivät, kun yritimme puolustaa omaa terveyttämme ja oikeuttamme puhtaaseen kotiin. Oikeusvaltio...

Se siitä. Keskitytään tähän toiseen juttuun, eli painon kuriin saamiseen. Elämäntapojen muuttamiseen. Se on hitusen vaikeampaa kun ei ole rahaa, mutta ei mahdotonta. Ei voi olla. 

Jotta saan tämän homman rullaamaan, pyrin avaamaan koko hommaa tänne. Vuodatan kaiken läskin tänne, jotta te, hyvät ystäväni, saatte seurata sivusta niiden hupenemista tai hupenematta jäämistä. Tarkoituksenani on avata omia silmiäni. Auttaa ymmärtämään mitä voisin, jaksaisin, pystyisin tekemään, jotta tilanne olisi toisenlainen vuoden päästä. 

No juu. Tunteita ja kokemuksia siis tulossa. Kiitos, aamen ja hyvää yötä.

Minä olen ja hengitän, mutta en joka hetki.

 Olen nyt ollut työharjoittelussa samassa putkassa joitakin viikkoja. Ihanaa tässä on ollut se, että saan tehdä sitä työtä, johon olen opiskelemassa. Se, että haluanko tätä työtä tehdä loppuelämäni... en. Mutta jonkin aikaa tässä voisi notkua. Olenhan nyt kuitenkin nähnyt vaivaa tämän kaiken eteen. 

Mutta tämä on ollut todella raskas kevät. En ajatellut, että faijan poismenon vuosipäivä vetäisi minut kuoleman porteille. Luulin, että selviän siitä ensiluokkaisen tyylikkäästi. Vaan ei, suru ei katso paikkaa eikä aikaa. Voin jopa fyysisesti huonosti. Migreeniä ja huonovointisuutta. Kun vuosipäivä oli, itkin koko matkan töistä kotiin. Jouduin turvautumaan ystävän apuun ja soitin maratonpuhelun. Puhuimme kaikkea muuta. Itkin hiljaa samalla kun kuuntelin hänen mietteitään elämästä. Sain sanotuksi jotain puheensorinan väliin, mutta en pystynyt pitkään monologiin. Mutta se helpotti oloani hetkeksi. Kunnes illalla se iski taas helvetin kovalla voimalla.

Faija kuoli 5.4.2022 Teneriffalla koronan aiheuttamiin komplikaatioihin. En koskaan unohda sitä päivää. Sisko ja minä saimme puhelun, että lähtö on nyt lähellä. Menimme sairaalaan kauhuissamme ja järkyttyneinä. Tajusimme vasta perillä mitä oli tapahtumassa. Silitimme kuolevan isän kättä. Se kesi kaikesta saamastaan auringosta kuluneina päivinä. Muistan faijan hyvin elävästi. Kaikki tapahtui vain liian nopeasti. Faija oli tuhkattu jo samalla viikolla. En todellakaan pystynyt käsittämään kaikkea. En oikein koko vuoteen ole pystynyt käsittämään kaikkea. 

Totuus iski minuun vasta nyt. Äidin kuolema tässä välissä teki kyllä minuun loven, mutta en vielä silloinkaan ymmärtänyt, että faija on oikeasti poissa. Kun on kulunut vuosi, alkaa ymmärtämään, että elämä loppui. Minulle osa minun elämää loppui silloin. Osa minusta kuoli. Ihan oikeasti kuoli. Ehkä jonain päivänä syntyy uutta, mutta nyt on vain tyhjää ja mustaa siinä kohdassa, missä ennen oli jotain elävää ja kaunista. Jotain pysyvää ja ikuista.

Äidin kuolema ravisteli minua jo ihan liikaa. Olen sulkenut kaiken pois, jotta ei sattuisi niin paljon. Viime aikoina radiosta on soinut Sannin "Haukilahden rantaan". Se on herättänyt minussa kaikenlaisia tunteita. Kauhua ja raastavaa menetyksen tunnetta. Sekavaa olotilaa, jota lievittämään on kuvoihin iskenyt järkyttävä migreeniputki. Se lievittää siksi, että kun se iskee, ei voi ajatella kovinkaan tunteikkaasti. Silloin ajatukset ovat vain sen fyysisen kivun ympärillä. Ekaa kertaa elämässäni kiitän itseäni sairaasta päästäni.

Näin. Tämä tässä. En jaksa enempää. Tänään on hyvä päivä. Eilen ei ollut. Toissapäivänä ei. Mutta minä hengitän. Tiedän, että kaikki läheiseni eivät pysty vieläkään hengittämään ja toivon koko sielustani, että he saisivat helpotusta pian. Että alkaa kohta helpottamaan. Sillä minä en pysty tähän, jos en saa heitä takaisin. Tarvitsen heitä.

Aamen.

Näyttöviikko ja uusi liikeidea...

 Aurinko pilkistää verhon takaa. Olen kauhusta kankeana, sillä on uusi päivä. Ensi viikon maanantai lähestyy. Uusi viikko täynnä odotuksia ja pelkoa. "Ei tarvitse jännittää, hyvin se menee" sanotaan, mutta silti sitä jännittää aina. 

Näyttöviikko. Se tarkoittaa sitä, että teen harjoittelupaikassa "valvovan silmän alla" kaiken. Minun pitää osoittaa tekemällä oma osaamiseni sovituista asioista. Olen sopinut esimerkiksi, että työskentelen lievästi autistisen henkilön kanssa. Etsimme yhdessä tulevaisuuteen vaihtoehtoja. Soitamme paikkoihin ja kyselemme, etsimme. Ja sitten teen CV:n useammankin kanssa. Englanniksi ja suomeksi.

Siinä ydin. Ei rakettitiedettä, mutta huolellisuutta vaativaa hommaa. Ja ennen kaikkea tietämystä, ongelmanratkaisukykyä ja hienostenuisuutta (outo sana). Joku voisi ajatella, että helppo nakki. Niin minäkin, mutta jännittää silti. Jos teenkin jonkun virheen, tai en osaakaan nähdä jotain asiaa oikealta kantilta tai tai tai...

Uskon itseeni, mutta jännitän. Äitini olisi ylpeä minusta, kävi miten kävi. Hän olikin. Ja hän oli innostunut tästä koulutuksesta. Ajatuksesta minusta auttamassa ihmisiä. Minäkin olen siitä innoissani. Ja kun vielä saisin tehdä sen niin, että siihen on yhdistetty mielenterveys- ja kenties päihdeongelmatkin. Että saisin todella auttaa ennaltaehkäisevästi tai laittaa kädet säkkiin ja kaivaa se toivo asiakkaalle. Että voisin yhdistää kaiken mitä olen elämässäni oppinut. Koulutuksistani oleellisia; yrittäjän eat, kokemusasiantuntijan koulutus, mieleterveys- ja päihdetyön at, kuntoutus-, tuki- ja ohjauspalveluiden eat. Näillä saa varmasti hyvää aikaan.

Eilen innostuin uudesta ajatuksesta ystäväni kanssa. Hän on pitkään pohtinut mahdollisuutta järjestää mielenterveyteen ja hyvinvointiin liittyvät messut, mutta se on jäänyt elämän takia ajatuksen tasolle. No me keksittiin, että voisihan sitä lähteä pienestä liikkeelle. Mun lempi hokemaa aina kokemusasiantuntijan roolissa.

Miltä kuulostaisi voimaannuttavan valokuvauksen viikonloppu mielenterveysluennoitsijan luennon saattelemana? Jospa viikonloppu järjestettäisiin Utössä mökissä, jossa laitetaan itse ruoka, vaiko kylpylähotellissa maaseudun rauhassa? Hinta olisi aika sama, mutta hotellissa ei tarvitsisi laittaa ruokaa ja siellä olisi mahdollisuus kenties hemmotella itseään.

En tiedä vielä. Kuten sanoin, ajatus lähti eilen lentoon. Toivottavasti lento päättyy turvalliseen laskeutumiseen, viikonloppuihin hienojen kurssilaisten kera ja itse kunkin voimaantumiseen.

Rannekkeella huvipuistoon.

 Onko ihmisen elämä yhtä huvipuistoa? 

Liput laitteisiin maksaa paljon. Onneksi on ilmaisiakin. Mutta ne ovat yleensä aika snadeille skideille. Sosioekonominen asema vaikuttaa siihen miten laitteisiin pääsee. Pääseekö kaikkiin vai vain yhteen. Ja on arpapeliä, kun ensimmäisen kerran laitteeseen menee, että tuleeko siellä helvetin pahaolo vai järjetöntä hauskuutta.

Minä olen siitä onnekkaassa asemassa, että olen päässyt erilaisiin laitteisiin. Mutta onko se aina ollut kivaa. EI. Olen mennyt laitteisiin yhtään miettimättä ja tuloksena yrjöt, itku ja potku. Ahdistuneena mutta rohkeana olen siirtynyt seuraavaan laitteeseen ja tulos on sitten mitä on. Viime aikoina elämä on heittänyt eteeni aivan liikaa paskaa. Liian monta menetystä, liian lyhyessä ajassa ja liikaa taloudellista kurimusta. Liikaa kaikkea. Tämä laite ei ole suosikkini.

Mutta kaiken tämän jälkeenkin olen toiveikas. Kyllä. Toiveikas. Uusi laite odottaa! 

Viimepäivinä olen alkanut ajatella, miten mutsi olisi ylpeä ja se on antanut minulle erilaista voimaa ja jaksamista. Olen kuvitellut keskusteluitamme ja olen alkanut löytää uudelleen suuntaa ja mielenkiintoisia twistejä. Mutsi osasi aina kääntää katseeni oleelliseen ja jos olen harhaillut hetken, olen jälleen menossa kohti raiteita. Kiitos mutsi!