Espanjassa kaikki on paremmin.

Espanjassa kaikki on paremmin. Paitsi, että siellä koulu ryöstää Suomen valtiolta kamalasti rahaa rehellisellä petoksella ja opettajat kiusaavat toisiaan ja rehtori on läpimätä. Niin... ihan niin kuin tätä samaa sontaa ei olisi joka puolella muualla maailmassa (Suomessakin). On ihastuttavaa seurata kyseisestä asiasta virinnyttä keskustelua eli keskustelupalstoilla muutaman ihmisen ylläpitämää huutoäänestystä. Toinen on toistaan parempi ja toinen toistaan mädempi. On niin hienoa seurata muitakin vastaavia "sotia" sillä silloin voi nostaa itsensä jalustalle ja julistaa, että minä en koskaan alentuisi tuollaiseen kielenkäyttöön ja pajattamiseen. Minä en koskaan, en.

Sitten istun auton rattiin ja kaikki saatanan nysvät ja töpeksijät saa tuta. Bussissa kanssamatkustajat ovat ihan syvältä ja kuski törkeä ja vihamielinen. Kaupassa mummot ryysii eteen ihan niin kun heillä olisi kiire jonnekkin muuallekin kun hautaan. Hah. Mihin niillä on kiire? Ja miksi en voisi matkustaa bussissa yksin? Muut autoilijat voisi hypätä pituutta sillä aikaa kun minä ajan. Ja kaikista kaikkein suurin herneen pyörittäjä on hitaus. Siis asiakaspalvelun hitaus tai viraston hitaus ja byrokratia... siitä en viitsi edes aloittaa!

Silti tämä "pikku" perhe haluaa muuttaa Espanjaan. Sinne missä virastot ei vörki ja kaikki on hidasta kun pitää yhtä asiaa hoitaakseen käydä kahdeksassa eri paikassa hakemassa leima yhteen paperiin. Sinne missä en varmasti istu auton rattiin jos haluan pitää itseni hengissä muista puhumattakaan. Sinne missä kaikki tapahtuu hitaasti byrokratiasta puhumattakaan!

Joo, sinne. Ensin kuitenkin purjehditaan Itämerellä.

Minustako kirjailija

Mitenhän sitä ihminen saisi itsensä elätettyä tekemällä työtä jota rakastaa?
Minä pidin valtavasti esimiestyöstäni, mutta minun pirtaan sopimattomat työajat pistivät valitsemaan toisen homman. Suren sitä.
Mutta esimiestyö ei ole autuus. Autuus olisi kirjoittaminen. Tai autuus ja autuus... jokaisessa duunissa on ne omat plaaplaa ja niin edelleen, mutta sitä minä rakastaisin. Joka päivä saisin kirjoittaa työksi. Jokainen päivä saisin pohtia ja miettiä, kirjoittaa ja korjata. Olla tyytymätön ja sitten tyytyväinen. Korjata ja miettiä.
En osaa kirjoittaa mielestäni riittävällä tasolla tehdäkseni sitä ammatikseni joten olen tässä alkanut unelmoida opiskelusta. Avoimessa yliopistossa voisin suorittaa kirjoittamisen opintoja. Voisin aloittaa ne ensi syksynä.
Mutta mitäs sitten? Mitä haluaisin kirjoittaa työkseni? Lehteen? Kirjoja? Blogeja? Mitä?
En tiedä. Kirjan kirjoittaminen on ollut unelmani jo pitkään ja minulla on käsikirjoitus pöytälaatikossa (lue: läppärillä). Julkaisen sitä Migreenikon päiväkirja -blogissa. Se ei mielestäni ole kirja-ainesta joten blogi on sille ehkä hyvä paikka.

Pidän tätä niin selkeänä suuntavalintana, ettei tätä tarvitse epäröidä tahi pohdiskella sen kummemmin. Haen syksyksi avoimeen yliopistoon ja kun se on ohi niin sitten tiedän taas enemmän.

No perkele kokkikirja se on!

Minulla on hyvä ystävä. No on montakin, mutta tämän kyseisen ystävän kanssa meillä on sama harrastus. Nimittäin veneily. Veneilemme läpi kesän ja nautimme elämästä. Nyt kun löysimme toisemme voimme nauttia myös toistemme seurasta ja istua pitkiä iltoja tulilla joristen, nauraen ja ryy... syöden.

Viime kesänä oivalsimme miten paljon toinen voi toiselle antaa. Jaoimme ruokaan liittyviä ideoitamme joka reissulla ja vähän niiden ulkopuolellakin. Joka kerta kun kohtasimme saaristossa, vaihdoimme ajatuksia ruoasta. Mikä on helppo eväs pitkällä legillä? Mitä te aina grillaatte? Mikä kuivamuona toimii teillä? Se on mielettömän hauskaa avartaa mieltään ja seuraavalla kauppareissulla etsitäänkin jo totutusta poikkeavia uusia juttuja nuotiolle tai veneen kuivakaappiin.

Tämän ilon olemme päättäneet jakaa muillekin. Haluamme kirjoittaa kirjan! Niin tosin moni muukin ja keittokirjoja onkin jo ihan kyllästymiseen saakka. Miten siis saisimme tästä ajatuksesta tuoreen ja sellaisen, että se kiinnostaisi muitakin kun kahta hullua ämmää ja löytäisi tiensä konkariveneilijöidenkin penttereihin?

Tässä on minulla ja ystävälläni pähkinä purtavana ja sitä tahoillamme jo olemme vähän alustaneetkin. Ystäväni lupasi kuvata ja minä saan kirjoittaa. Oi, siitä tulee niin hauskaa. Minulla on jo pieni kirja johon kirjoitan muistikuvia ja aion kaivaa lokikirjasta muistoja värittämään yksinkertaisia reseptejä ja ideoita.

Siis kaikki lomapäiväkirjan saaneet: Kaivelkaa arkistojanne, minä tulen piipahtamaan muistikirjan kanssa!

Aurinkoa ja supermahtavaa energiaa kaikille.

Kaukokaipuu

Miksihän ihmiset ajoittain kokevat kaukokaipuuta? Miksi tulee tunne, että täältä pitää päästä pois?

Minä haluan pois, mutta luultavasti eri syystä kuin monet muut. Silti samasta syystä kun toiset. On henkilöitä jotka karkaavat omaa elämäänsä. Elämästä pääsisi loppujenlopuksi helpommalla kun kohtaisi totuuden ja hoitaisi sen kuntoon. Jos sössit kaiken, ei se helpota ulkomailla. Voisi kuvitella, että siellä sitä vasta kusessa onkin jos asiat on pepullaan. Suututin tässä hiljan henkilön kysymällä häneltä itselleni tyypilliseen tapaan suoraan, että eikö hän koskaan kyllästy siihen sössimiseen? Hänellä kuitenkin on läheisiä jotka välittävät ja jotka olisivat kyllä tukena. Sen sijaan, että olisin saanut vastausta, hän sulki minut elämänsä ulkopuolelle. Olen pahoillani siitä. Se ei ollut tarkoitukseni. Joskus en osaa pitää suutani kiinni...
Hänkin elää jatkuvissa unelmissa. Mutta hänen unelmansa eivät juuri koskaan ole realistisia vaan ne keskittyvät nopeaan rahaan, helppoon elämään ja upeisiin autoihin. Hän muutti ulkomaille (uudestaan) uskoen uuteen ja uljaaseen elämään. Nyt siellä sitten siemaillaan sangriaa ja ollaan P.A. Onko se elämää?

Minä koen kaukokaipuuta.
Haluan pois täältä. Mutta en halua pois läheisteni luota. En pois saaristosta. En kauas Itämerestä ja maailman parhaista viikonlopuista ulkoillen ja yhdessä ollen. En.
Haluan pois täältä. Haluan lämpimään. Se on jo varmasti käynyt kaikille selväksi. Se, etten viihdy tässä loskapa**ssa. Haluan siis muuttaa perheineni Espanjaan.

Miksi juuri Fuengirolaan? No tämäkin muistaakseni jo käytiin läpi. Koska siellä on se Suomalainen koulu. Olenjumittanut päiviä koneella ja lukenut mm. Fuoengirola.fi sivustoa ja pitänyt itseäni ajantasalla kyläpahasen tapahtumista. Olen totutellut ajatukseen siitä, millaista siellä on. Olisiko minusta lähtijäksi. Olen huomannut, että Fuengirola on kuin onkin pieni kyläpahanen. Hyvällä tavalla pieni kyläpahanen. Siellä jutut pyörii ympyrää ja kaikki tuntee toisensa. En pidä sitä pahana. Sen sijaan uskon, että tutuista olisi turvaa. Vielä pitäisi löytää joku kohon tutustua. Joku joka asuu siellä. joku joka voisi auttaa muutossa ja pitää kädestä kun alkaa jännittää! Ja jännittämään alkaa varmasti.

No niin. Jatkan uutisten lukemista. Sekin on yksi pahoista tavoistani... olen news junkie!

Tänään tarvitsisin aurinkoa enemmän kuin pitkään aikaan.

Mieli on harmaa. Sielussa ei liiku mikään ja tuska vilahtaa välillä paidan helmasta. Surullinen tunnelma on vietellyt nukkekodin ja tuntuu siltä kuin meiltä olisi varastettu jotain. Kuin joku olisi salaa käynyt muuttamassa huonejärjestystä tai astuisin väärään kotiin.

Tänään tarvitsisin aurinkoa. Olisi juuri sellainen päivä joka vaatisi lisävoimaa. Läheisiäni on lomalla Teneriffalla ja itkin kun katselin iloisia ihania kuvia heidän lomasta. Olen niin onnellinen, että juuri he ovat lomalla sillä he sitä kaikkein eniten tarvitsivat. Itkin kun näin miten he hymyilivät ja näyttivät kauniilta.

Tänään tarvitsisin aurinkoa. Tänään voisin paremmin jos voisin olla auringossa. Antaa sen lämmittää jähmettynyttä sydäntäni ja kuivattaa pois kyyneleeni. Aurinko kertoisi minulle, ettei nyt ole niin paha olla, ettei nyt tarvitse tuntea surua vaan iloita. Aurinko uskottelisi, että nyt on aika iloita elämästä ja siitä, että koti saa sielunsa vielä takaisin. Ja minä uskoisin. Uskoisin siihen kuin elämään itseen. Ja tuntisin iloa, lämpöä ja rakkautta. En tuntisi tukehduttavaa ahdistusta enkä loputonta surua.

Tänään tarvitsisin aurinkoa. Minun on päästävä pois täältä harmaasta. Minä en ole talven ystävä. Olen kesän lapsi. Olen kesän lapsi...

Elämää eilisen jälkeen?

Suru on ihmeellinen asia. Se tarttuu. Antaa syyn itkeä. Polttaa syvältä. Joskus se antaa toivoa. Ajoittain uskoa paremmasta. Jokainen suree omalla tavallaan. Toinen itkemällä, toinen nauramalla. Joku piirtää ja joku kirjoittaa. Jokaisella on oma suru. Se on aina sellainen, ettei kukaan muu voi sitä täysin ymmärtää, mutta silti sen voi tuntea.

Miltä se tuntuu? Miten se muuttaa sinua? Vai muuttaako se? Muutuinko minä, kun koin surua? Muutuin. Ymmärsin, että elämä on lyhyt ja se on elettävä nyt eikä huomenna. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Oma muutokseni alkoi yli kymmenen vuotta sitten kun läheinen ystäväni, serkkuni ja sielun siskoni kuoli traagisesti liikenneonnettomuudessa. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja elämä on vienyt ja tuonut. Antanut ja ottanut. Jokainen surun vuodattama kyynel antaa kuitenkin aina uuden mahdollisuuden iloon ja onneen. Jokaiselle vuodatetulle kyyneleelle on hymy. Varmasti on, uskon niin.  Siksi hymyilen nytkin. Aina on syytä hymyillä. On muistoja. On tunteita ja on kokemuksia. On syy elää. Elämä on syy.

Surraan siis, mutta annetaan myös rakkaudelle tilaa.
Kun minä kuolen haluan, että ette istu pitkän pöydän ympärillä murjottamassa. Haluan että itkette, nauratte, juotte ja syötte. Laulatte, huudatte, tanssitte ja muistatte. Suru pitää surra, mutta se pitää surra oikealla tavalla. Sellaisella joka sopii sinulle.

Ikuiseen lepoon

Ihmisen elämä täyttyy ihmeellisistä asioista. Kohtaamisista erilaisten asioiden, ihmisten ja eläinten kanssa. Osa kohtaamisista jättää syvät jäljet vaikkei itse kohtaamisessa kestä kuin hetki. Joskus kohtaamansa asian, henkilön tai eläimen ottaa ikuisiksi ajoiksi elämäänsä tavalla tai toisella. Tietoisesti tai tiedostamatta.
Monet jäljet seuraavat meitä läpi elämän ja niitä on joskus vaikeakin sietää. On haasteellista oppia elämään hetkessä, tässä ja nyt. Oppia, että elämä voi olla onnellinen vaikka se juuri nyt ei tunnu siltä.

Huomenna on murheellinen päivä.

Törhö poistuu rakennuksesta. Iso T lähtee häntä pystyssä kohti parempia metsästysmaita.
Kissa joka on rakastanut minua ja Simoa varauksetta viimeiset viisitoista vuotta. Kissa joka on sitonut meidät yhteen ja näyttänyt tien. Kolli joka on pitänyt järjestystä talossa ja lapset nuhteessa. Kolli jollaista ei toista ole...

Törhö on ollut kohtaamisista se joka jää elämään minuun ikuisesti. Olen kasvanut Törhön mukana aikuiseksi, naiseksi, äidiksi, puolisoksi. Olen ollut sen mukana suurilla metsästysretkillä ja olen etsinyt sitä suurilta metsästysretkiltä. Isutunut yöt ulkona odottaen kollin kotiinpaluuta. Itkenyt karvaasti luullen, etten enää koskaan näe. Aina se on tullut takaisin. Aina se on istunut viereeni lohduttamaan ja kehrännyt. Joka kerta se on jättänyt karvavanan sääreen ja poistunut sulavasti ruokakipolle nälkäisenä metsästyksen jäliltä.
Törhö on pölistellyt mennessään vielä pikkukissan kuin osoittaen, ettei tulisi koskaan antamaan valtaisuintaan pois.

Nyt on tullut aika antaa kissan nukahtaa valtaisuimelleen viimeisen kerran.

Kiitos Törhö kaikesta. Olet enemmän kuin kissa ja rakastan sinua aina.

Sinua aina rakastaen. Törhö 1997-2012

Unelma uudesta elämästä, uudesta munuaisesta, sydämmestä...

Elämässäni on tärkeä henkilö joka sairastaa munuaistautia. Sitä tautia johon Juice Leskinen kuoli. Sellaista tautia joka tuottaa päivittäin silmitöntä tuskaa, kipua ja ahdistusta. Sairaus joka vaatii päivittäin ämpärillisen lääkkeitä, turhan tarkkaa ruokavaliota ja jatkuvaa kontrollointia. Sairaus joka vie väistämättä dialyysiin.
Sairaus syö ihmistä.

On ihanainen Naistenpäivä, mutta muistuttaisin kaikkia myös Maailman munuaispäivästä. http://www.sydanliitto.fi/uutinen/-/view/66975

On vain niin itsestään selvää, että kaikki on hyvin. Niin kauan kunnes kaikki ei olekaan enää hyvin. Pyydän jokaista miettimään pienen hetken voisiko sittenkin täyttää sen elintenluovutustestamentin. Harkitse edes. Ethän enää tee elimilläsi mitään kun pääset paremmille metsästysmaille. Joukkoomme voisi avullasi jäädä uskomaton isoisä, upea äiti, sangen reipas pikkuihminen.

Näiden ajatusten siivittämänä toivotan kaikille naisille erinomaista päivää ja aurinkoa.
Kaikille munuaistautipotilaille ihanaa auringonpaistetta ja toivoa.
Ihan kaikille yksinkertaisen kaunista kevättä!

Rakkaudella Mama Dreamer

Ensimmäinen vene!

Jostain syystä sain eilen päähäni, että haluan kertoa teille ensimäisestä veneestä. Se oli yksi unelmista joka toteutui. Sen eteen tehtiin niin paljon töitä, että huh!

Kevät kolkutti jälleen ovella ja olimme muuttaneet hiljan Tampereelle Nokian rajalle. Simo oli työttömänä ja minä opiskelija. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Ajelimme pitkin kylää katselemassa maisemia ja tutustumassa paikkoihin tavaksi tulleeseen tyyliin ja saavuimme eräälle kujalle joka johti venekauppiaan pihaan. Koska Simo on ollut venemiehiä lähes aina niin toki jalkauduimme keskelle keväistä hankea katselemaan myytäviä veneitä. Olimme jo pitkään haaveilleet veneestä, mutta ajatukset oli pienessä moottoriveneessä. Sellaisessa jossa voisi mahdollisesti yöpyä. Oli heti selvää, että kyseessö tulisi olemaan retkeilyvene sillä sitä harrastimme teltan, koiran ja kahden hulttiokissan kanssa.

Siinä se sitten oli! Pieni, ruma ja haiseva purjevene. Veneen pohja oli kuvottavan vihreä ja se oli varmasti rumimpia ikinä näkemiäni veneitä. Mutta siinä oli jotain.... Se ikäänkuin kutsui luokseen. Se oli muistaakseni noi viisi metriä pitkä ja siinä mahtui nippanappa nukkumaan kaksi aikuista muutaman kassin kanssa. Koska liike oli kiinni, emme päässeet veneeseen sisälle. Koitimme kurkkia ikkunoista ja pyörimme kuin pienet ampiaiset sen ympärillä. Ajelimme takaisin kotiin täynnä suurta odotusta. Molempien sisällä oli hypähtänyt jokin. Se pieni Lohi Poni alkoi kummitella molempien sydämessä. Tulisiko meistä sittenkin purjehtijoita?

Monien keskustelujen, itkujen, epätoivon hetkien ja naurujen jälkeen päätimme mennä tutustumaan pikkuiseen liikkeen ollessa avoinna. Omistaja oli supliikki mies ja kuunteli kiltisti kun avoimesti kerroimme, että meillä olisi käteistä ehkä pelastusrenkaaseen jos siihenkään. Pitäisi siis saada luottoa ja paljon. Kauppias laati lainapapereita ja antoi meille mukaan jos vaikka jostain saisimmekin rahaa. Ilmeisesti hän halusi eroon veneestä. Se luultavasti makaisi vieläkin siellä pihalla jos emme olisi ostaneet sitä.
Kyllä, me ostimme sen. Mutta se vaati uskomatonta kikkailua. Simo kävi tekemässä toitä kauppiaallle paikallisilla venemessuilla ja se olisi käsiraha. Tekipä vielä muistaakseni jotain muitakin hommia, mutta pääasia oli, että vene oli meidän! Vaikka se maksoikin meille paljon enemmän kuin kukaan voi kuvitella.

Kevät oli kääntynyt jo syksyksi kun saimme Selipaatin laskettua Näsijärveen. Oi miten upea päivä se oli! Sydämeni oli pakahtua onnesta. Omistimme jotakin! Omistimme vapauden, tulevaisuuden ja elämämme. Se onnen tunne ei ole kadonnut mihinkään. Tunnen edelleen samanomaista onnea ja iloa kun keväisin pääsee maalaamaan veneen pohjaa. Kun ensimmäisen kerran keväällä pääsee nostamaan purjeet. Kun kansi kiiltää ja aurinko lämmittää vielä kylmää merta. Se unelma elää edelleen. Unelma onnesta!

Onnellista päivää!

Nyt olisi aika unelmoida uudesta saunasta!

Voihan pullapaperi! Sillä on vuorattu meidän sauna. Ruotsalaisella leivontaan tarkoitetulla pullapaperilla.... Palovaara on suuri ja on onni, että emme ole polttaneet koko taloa. Naapureilla sama homma. Nyt siis odotamme taloyhtiön päätöstä saunojen käytöstä.

Jos olisi rahaa remonttiin niin....
Seinää pitäisi siirtää kaksikymmentäsenttiä suihkun puolelle. Se on kuulemma mahdollista ja tilaa luultavasti sille on. Se tarkoittaa sitä, että voisin suunnitella uuden saunan. Sellaiset lauteet jotka haluan. Kiuas meillä jo on. Ah niin ihana iso kiuas. Voisi parantaa saunan ominaisuuksia pudottamalla korkeutta tai nostamalla lauteita. Tuuletusluukku pitää uusia.
Sitten olisi kylpyhuonekin remontoitava. Pitäisi tehdä putkien tarkastus ja vaihtaa ne jo valmiiksi. Putkiremppa on tulossa, mutta ei ehkä tänä vuonna vielä. Kaakelit vaihtaa ja PEILIKAAPPI!! Sitä peilikaappia inhoan. Mutta ne on jotenkin niin juuttaan kalliita, että pakko sietää paremman puutteessa.
Allaskaluste on uusi kun Simo rakensi sen omin pikkukätösin ja se on ihana.
Pesutornia voisi ajatelle... oi, kuivausrumpu! Sinusta unelmoin joka kerta kun ripustan pyykkiä kuivumaan olohuoneeseen ja jokaisen ovenpäälle! Sinä kuivausrumpu toisit tähän nukkekotiin niin kaivattua tilaa ja harmoniaa. Poistaisit tolkutonta kosteutta ja huolehtisit perheen hyvinvoinnista. Ihana kuivausrumpu, missä olet? Tule luokseni ja yhdistä voimasi kanssani!

Olisihan se ihan hienoa ja nyt ilmeisen tarpeellistakin tehdä remontti. Se toki tuo taas paineita muille remonttikohteille joita nukkekodissamme on. Eteisen vaatehuone pitäisi muuntaa avaraksi eteiseksi jossa on kaappi ja penkki jolla istua. Lattia pitää koko kodissa hioa ja kuultomaalata. Ovet haluaisin vaihtaa vanhoihin yli satavuotiaisiin kaunokaisiin. Olohuoneen tapetti repiä pois ja maalata sekä tapiseerata pari seinää uudelleen.... ai kamala. Ajattelin listan olevan tolkuton, mutta ei se nyt ollutkaan niin kamala!

Voi ei! Unohdin, että WC pöntön vesisäiliön kansi on rikki ja sitä ei saa enää mistään. Sitä ei voi vaihtaa eli joutuu tekemään WC tilaankin suuren remontin. Niin ja nuorimmaiselle pitäisi rakentaa toisesta vaatehuoneesta oma pikku soppi. Pitäisi siis optimoida tilaa.

Noh, ensikesänähän olemme kaksi kuukautta viettämässä elämämme kesää. Miksi sitä remonttia ei tehtäisi täällä sillä välin? Tavarat toukokuun lopulla vuokravarastoon ja remonttimiehet paikalle. Se tiedän, että pelkän kaivon poistamisessa kestää kauan koska se on kuulemma niin virheellisesti tehty kuin olla ja voi ja alakerta nauttii käytännössä vesiputouksesta kun sen poistaa. Niin ei saisi olla. En halua kastella alakertaa.
Tätä remonttia pitää nyt sitten miettiä. Pitää vähän budjetoida. Tosin budjetointi on sikäli helppoa, että rahaa ei ole. Sitä ei vain ole.

Koska aurinko nyt kuitenkin pitää mieleni melko positiivisena, menen paijaamaan kissaa ja unelmoin vähän lisää. Kevättä kaikille!

Unelma Itämerestä!

Aamupäivä on mennyt lapsen kanssa jumpatessa. Ajatukset on pidetty visusti vyötäröllä ja hikipisaroissa. Tunne on mitä hienoin kun aurinko vielä hellii päivän lounashetkeä. Ottomönkiäinen on nyt nukkumassa ja mieleeni juolahti ensi kesä. Oi ihana kesä! Olen kesän lapsi viimeiseen hengenvetoon ja niin on koko perhe.

Olemme unelmoineet yhdessä uusista aluevaltauksista purjehtien. Kaikki alkoi siitä kun lähdimme rinkat selässä Ruotsiin venettä ostamaan. Takaisin ei tultaisi siljan kyydissä. Aivan mieletön ja ikimuistoinen reissu vieraiden veneissä ja mökeissä yöpymisineen. Toimme kuin toimmekin sieltä veneen jonka seilasimme Herttoniemeen ja sieltä lavalla Näsijärvelle.
Siitä jäi kaiho merelle. Syvä kaiho joka pakotti meidät muutamaan Näsijärven makeista vesistä takaisin Itämeren rannoille. Silloinen vanha rouva jäi järvelle seilaamaan ja me otimme jälleen Siljalta liftin kohti Ruotsia ja uutta venettä. Tällä kertaa tehtiin reissua kahteen kertaan, eikä lähdetty ihan niin uhkarohkeasti matkaan. Ensin käytiin katselemassa ja kaupoilla. Seuraavalla kerralla se olikin sitten silkkaa purjehtimisen iloa kevään kylmässä meressä. Toimme jälleen yhden vanhemman, mutta vankan ja hyvän purjeveneen Suomeen.

Venekuume on jokakeväinen tauti niin, kuin joillakin on autokuume, prätkäkuume tai lemmikin kaipuu. Se tulee vaikkei sitä kaipaa, tarvitse tai halua. Niin se tuli taas. Mutta niin tuli myös uutinen uudesta perheenjäsenestä. Siispä uudelle veneelle oli kuin olikin tilausta!
Tämänkertaista kesäasuntoa etsittiin Saksaa myöden. Maha pystyssä kuljettiin Saksaan ja Ruotsiin veneitä katsomaan. Vanha luottonaapuri Ruotsi piti kuitenkin jälleen meidän puolia ja sieltä löytyi uskomattoman upea kaunotar joka tulisi olemaan meidän kesäasunto, koti ja lomaparatiisi seuraavat vuodet.
Tämän kertaisen tuontireissun teki Simo "poikaporukalla" (Simo on miehistöstä nuorin) ja minä kärsin ikävissäni kotona yksin. Suomi voitti jääkiekon maailman mestaruuden ja Lady Helmsman "Grace" saapui kotisatamaan.

Viime kesä meni niin ja näin. Otto syntyi ja pääsikin jo viikon ikäisenä veneilemään ja lomailemaan. Syntyi unelma kesästä 2012. Nyt on mahdollisuus joka ei toistu ihan heti. On mahdollisuus järjestää kaksi kuukautta lomaa putkeen! Se tarkoittaisi sitä, että voisimme purjehtia pidemmälle kuin aikaisemmin seilatut Viro, Latvija ja Ruotsi. Voisimme mennä aina Saksaa, Tanskaan, Puolaan ja Liettuaankin asti!

Ja kuinka ollakaan, kaikesta jännittämisestä huolimatta Simon pomo myöntyi lomaan ja suunnittelu voi alkaa! Olemme istuneet iltoja karttojen seassa. Matkasimme Saksaan maailman suurimmille venemessuille etsimään vastauksia kysymyksiin, varusteita ja kokemuksia. Olemme tehneet hankintoja ja budjetoineet. Miettineet nukkumajärjestelyjä ja ravintoa. Googlettaneet, googlettaneet ja istuneet taas lisää kartoilla. Jänitys tiivistyy ja kesä lähenee. Kesäkuun alussa köydet irtoaa ja Lady Grace miehistöineen suuntaa keulan kohti uusia seikkailuja. Vieläpä puuttuu kuitenkin muutamia varusteita.... Niitä etsien kevääseen!

Syksyn viimeisiä purjehduksi 2011. Lady nostamassa purjeita ja suuntaamassa ihanan viikonlopun jäljiltä kotisatamaan. (Kiitos Kati kuvasta!)

En enää tarvitse perusteluita

Kun muutamia päiviä sitten uskalsin alkaa unelmoida maasta muutosta päätin, että etsin pätevät perusteet joilla taklaan kaikki vastaväitteet. Ne vastaväitteet joita läheiseni ja ulkopuoliset tulevat latelemaan ajan kuluessa.
Ensimäiset on jo kuultu. "Fueengirolassa raiskattiin just yks naine..." Sitä ei siis tapahdu missään muualla maailmassa? Ei täällä Espoossa varsinkaan. Ei.
"Muuallakin on suomalaisia kouluja". Ei ole suomalaisia kouluja. Suomikouluja kyllä, mutta ei Suomalaista koulua jossa on sama opetushallituksen hyväksymä opetussuunnitelma kuin mitä täällä kotimaassakin kouluissa on käytössä. Missään muualla Espanjassa ei ole koulua joka tarjoaa mahdollisuuden suomalaiseen koulutustasoon ja siihen, että lapsillani on aina mahdollisuus tulla takaisin Suomeen opiskelemaan ilman, että heidän tarvitsee todistella ja käydä lisäkursseja. Sitä paitsi.. Me olemme aina Suomen kansalaisia ja suomalaisia. Haluan, että lapseni saa saman hyvän opin kuin mitä saisi täällä asuessa. Lapsillani pitää olla mahdollisuus palata helpoimmalla tavalla. Tämä on mielestäni hieno mahdollisuus ryhtyä ilmastopakolaiseksi ja antaa lapsille mahdollisimman stressitön koulunkäynti.
Stressi... no niin. Siinä onkin seuraava vastaväite. "Aiheutatte itsellenne ja lapsillenne tarpeetonta stressiä". Elämässä on mielestäni muitakin tekijöitä. Suurempia asioita. Emme voi elää elämää niin, ettei stressiä ole jollain tasolla kaikissa elämänvaiheissa. Eikö ole viisasta opettaa lapset kestämään stressiä ja nauttimaan elämästä? Eikö ole kaukaa viisasta viedä lapset vieraan kielen saloihin ja antaa heille tulevaisuuteen eväitä?

Itse olen kuitenkin paras vastaväitteiden kehittelijä.
Miten työt? No olisi toki ideaalista löytää työ, jota voisi tehdä kotona. Tai työ joka voisi tarjota toimipisteen Espanjasta. Mahdollisesti Fuegirolalainen yritys jossa pärjäisi suomenkielellä tai englannilla. Tai paras olisi jos nykyisellä työnantajallani olisi mahdollisuus pitää minut työsuhteessa ja voisin etäillä. Onnistuuko mikään? En tiedä, mutta vain taivas on rajana sekä toki Espanjan ennätyksellisen huono työllisyystilanne!

Miten Oton hoito? Se onkin mielenkiintoista ja on sangen paljon riippuvainen omasta työtilanteestani. Espanjassa kun on heikosti päivähoitoa ja sekin on ilmeisesti noin kuusi tuntia päivässä. On olemassa seurakunnan tarjoamaa kerhoa suomenkielellä, mutta katsotaan nyt.

Saaristo. Siellä ei ole sellaista saaristoa kun täällä. Pystymmekö nauttimaan merestä niin paljon kun ei ole saaristoa? Sitäkään ei voi tietää, ennen kun kokeilee. Se vaatisi kyllä tottumista, mutta siellä lienee muuta ihanuutta saarten tilalle... kuten sininen meri. Ei vihreä hernekeitto johon olemme tottuneet täällä vaan sininen meri. Vaikka täytyy kyllä tähän sanoa, että rakasta meidän merta suunnattomasti vaikka se onkin sakeaa ja saastunutta.

Miten tämä meidän koti? Vuokralle. Pitää löytää joku luotettava vuokralainen jonka vuokralla katetaan asunnon kustannukset. Tavarat varastoon ja kun viimeinen päätös on tehty voidaan ne muuttaa perässä tai muuttaa takaisin omaan kotiin.

Asunto siellä? On löydettävä asunto vuokralle. On säästettävä rahaa, jotta on millä maksaa takuut ja välityspalkkiot. Pitää olla rahaa myös asua muutama kuukausi ilman tuloja. Ja pitää olla rahaa palata kotiin jos niikseen tulee.

Monta asiaa, monta mutkaa, monta kurvia ja monta tekijää.
Mutta asiaa voi vatvoa vaikka kuinka paljon ja vaikka miltä kantilta. Faktat on faktoja. Työtä on oltava ja asunto. Siihen muuttoon ei kuole vaan se vahvistaa ja kasvattaa ihmisenä. En siis tarvitse enää perusteluita edes itselleni. Haluan ilmastopakolaiseksi ja jos saamme asiat osumaan kohdalleen, se voi onnistua.

Se perustelemisesta. Palaan nyt merenkulkuopin kimppuun ja unohdan Espanjan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi! Pus.

Mistähän sitä sitten unelmoisi?

Olen jo pienen hetken ollut kotona lapsen kanssa ja terrorisoin ystäviäni kirjoittamalla heille luonnottoman pitkiä sähköposteja. Pidän niillä itseäni hengissä ja annan ajatukseni virrata. Ilman aikuiskontaktia ja työtä olen kuin orpo lapsi yksin metsässä.
Vaikka rakastankin lapsiani, ei minusta ole kotiäidiksi. Olen työihminen. Tällä hetkellä työn korvaa unelmointi. Kulutan siihen kohtuullisen paljon aikaa ja saan siitä valtavasti energiaa. istun päivän sohvalla ja unelmoin!
Unelmointi on minulle kuin huumetta. Joskus jopa läheiseni kyllästyvät siihen sillä en osaa olla hiljaa. En pysty sulkemaan onnellisuuden tunnetta sisälleni ja olla jakamatta sitä muille. En tosin osaa olla jakamatta kaikkia muitakin tunteita, mutta ei siitä nyt.

Unelmoin juuri nyt ulkomaille muutosta. Ei ole ensimmäinen kerta kun huomaan googlettavani suomalaisia kouluja, ulkomaisia työpaikkailmoituksia ja pohdin virkavapaan mahdollisuutta. Simo sytytti minut liekkeihin kun myöntyi muutenkin kuin hymyllä ajatukseen muuttamisesta ulkomaille. Hän antoi minulle suostumuksen tähän unelmaan ja luvan seota onnesta ja euforian tunteesta jonka unelma saa minussa aikaan.
Lähtökohtana on ilmasto. Seuraavaksi tuleekin se suomalainen koulu sitten mahdollisuus työskennellä suomenkielellä.
Ilmasto on tärkeä. Perheeni elää kesästä. Lämmöstä. Auringosta ja merestä. Suomen ilmasto ei ole meitä varten. Sitkeästi olemme yli kolmekymmentä vuotta nitkutelleet täällä, mutta nyt alkaa mittari olla täynnä. Mun perheen pitää saada kesää kahdeksan kuukautta vuodesta min! Talvi toimii harrastuksen muodossa, mutta tämä määrä mitä Suomessa kesää tarjoillaan... yksinkertaisesti liian vähän.
Suomalainen koulu. Miksi? No siksi kun lapseni tarvitsee jotain turvallista ympärilleen. Jokuhan voisi tähän mainita, että kyllä ne lapset sen kielen oppii. Kyllä, kyllä, mutta se ei auta häntä sopeutumaan. Varsinkin vanhin lapseni tarvitsee suunnattoman määrän muuttumattomuutta jotta voi toimia. On siis äärimmäisen rohkeaa edes ajatella muuttoa, mutta niin me nyt kuitenkin teemme. Oli tässä välissä aika jolloin ei tullut mieleenkään mikään muutto.
Suomenkielellä haluaisin työskennellä koska pidän kielestä. Sekä Simolta, että minulta sujuu englanti. Ruotsi ei kummaltakaan ja viroa saman verran tai ehkä piirun enemmän. Olen valmis opettelemaan uuden kielen ja siksi aloin tutustumisretken espanjan saloihin. Olisin silti iloinen jos voisin työskennellä omalla kielelläni tai vähintäänkin englanniksi. Muu elämä vaatii väkisin paikallista kieltä ja siihen taivun varmasti, mutta mukavuudenhaluni huutaa Suomalaista työpaikkaa...

Tästä pääsemme paikan valintaan.
Australiaan olen halunnut muuttaa jo kauan. Mutta se on niiiiiin kaukana ja niiiiiin kallista. Ilmasto on kohdallaan. Seuraava vaihtoehto on Espanja. Se "tylsä" aurinkorannikko kaikkine suomalaisine yhteisöineen. Jos lapsukaisella olisi sopeutumiskyky astetta parempi niin emme varmaan ajattelisi asioista näin, mutta minulle tuo yhteisö tai ajatus siitä tuo tällä htekellä turvaa. Ei tarvitsisi tehdä kaikkea alusta vaan siellä olisi apua ja esimerkkejä jo valmiina ja samanikäisiä suomalaisia lapsia!
Espanjan Fuengirola... joo, miks ei? Työttömyys on huikeeta Espanjassa joten en usko nopeisiin muuveihin. Ajankohta olisi muutenkin aikaisintaan muutaman vuoden päässä kun lapsi olisi vaihtamassa yläkouluun, jolloin muutos hänelle olisi väistämätön. Ehkäpä tyllistymisen mahdollisuus paranee muutamassa vuodessa ja suosta noustaan ylöspäin? Painaa tässä toki muitakin asioita. Läheisistä on vaikea luopua... Tarvitaan siis aikaa tottua ajatukseen ihan itse kullakin.

Lisäisin fiilistelykuvia neteistä, mutta juuri nyt loppui aika ja motivaatio kun pieni Mr. Sunshine kutsui. Niinpä jätän teidät tältä päivältä ja palaan varmasti huomenna... pus.