Isobroidille. Sä olet korvaamaton.

Olin ihan pikkulikka, kun loit minuun ystävällisen katseen. Sitten räjähdit, että olen tappanut sinun pikkuisen linnunpoikasesi. No en se minä ollut, mutta sillä hetkellä sinusta tuntui oikealta purkaa olosi pikkulikkaan. Aivan oikein. Minäkin olisin tehnyt niin.

Seuraava välähdys. Minä olen vähän pikkulikkaa isompi ja tulin luoksesi kaupunkiin. Menimme baariin sinun ja kavereittesi kanssa. Olin kuolla nälkään, mutta en halunnut sanoa sitä sinulle. Sinä elit pyhällä hengellä. En ymmärrä miten pystyit siihen. Minä en.

Sitten tulit luokseni, kun elämäsi oli murtumispisteessä. Annoin sinulle kupillisen teetä ja me löysimme toisemme uudelleen. Kaikki vuosien rakkaus pakkautui siihen yhteen hetkeen. Kupilliseen teetä. Me olimme pitkään hiljaa. Sitten taas puhuimme. Ja kun olimme uudelleen hiljaa, vuodatit kyyneleitä.

Veljeni leijonamieli. Olen menettänyt sinut kerran. En koskaan enää.

Ystävälleni, vertaiselleni

Miten voisin sinulle kertoa. Kertoa, miten paljon merkitset minulle. Miten sinä autat minua jaksamaan kaikkea tätä. Haluaisin antaa sinulle kaiken. Kaiken sellaisen, joka auttaisi sinua, kuten sinä autat minua. Itket puhelimessa, emmekä tiedä miten voisimme auttaa sinua lopettamaan itkemisen. Et jaksa enää, mutta minä haluan, että jaksat. Minä tarvitsen sinua.

Välillämme on liikaa kilometrejä, että voisimme nähdä. Mutta välillämme ei ole yhtään kilometriä, ettemme voisi kuulla. Saan sinulta lähes joka päivä viestejä ja jos en kuule sinusta, huolestun. Olet aikuinen ihminen, mutta minusta on tullut riippuvainen. Riippuvainen sinusta ja sinun ystävyydestäsi. Olet sielunsiskoni. Tiedät ilman sanoja, tiedän ilman sanoja.

Olen onnellinen siitä, että tapasimme. Nukuimme samassa huoneessa, nauroimme pissat housussa, itkimme pimenevässä illassa. Olimme heti samaa verta ja lihaa. Samaa muistia ja muistamattomuutta. Olimme me. Yhdessä.

Kiitos, että olet osa minun tarinaani. Osa minun elämääni.

Isommalle systerille

Meidät on kasvatettu erilleen. Ei ole ollut meitä, eikä ole vieläkään. On vain me kaksi omissa koloissamme. On vain me, joilla on sama isä. Ja mikä isä tuo onkaan! Mutta siitä myöhemmin.

Me yritämme niin kovasti löytää toisemme, mutta olemme hakoteillä vieläkin. Etäisyys välillämme ei auta. Mutta me rakastamme silti. Vaikka elämämme eivät tänään kohtaa uskon, että ne kohtaavat vielä jonain päivänä.

Uskon, sillä meissä on jotain samaa. Jotain sellaista, mitä ei ole muissa. Olemme kovia päältä, pehmeitä sisältä. Olemme kättemme uhreja ja samalla saamme voimaa siitä mitä ne tekevät.

Meidät on ympäröinyt valheiden verkko. Olemme olleet sokeita ja niin muiden puheiden armoilla, ettei meillä ole ollut aikaa toisillemme. Emme ole nähneet toisiamme kaiken keskellä ja nyt, kun muita esteitä ei ole on välillämme matka. Ja elämä. Miten sen sanoisi. Meitä ei erota, kuin 700 km. Miten voikaan olla pitkä matka, vaikka tämmöisenä aikana välimatkan luulisi olevan mitätön.

Minä kaipaan sinua. En tunne sinua, mutta kaipaan sinua, sillä tunnen sinut. Sinä olet minä, minä olen sinä. Ja sinulla on upeita lapsia. Voi jessus miten upeita. Sitä en voi tarpeeksi korostaa.

Meitä yhdistää niin moni asia. Muukin, kuin vain isä ja sisarukset. Ja minä olen siitä kiitollinen. Kiitos sisko. Olet arvokas minulle.

Rakkauteni ratsu, hopeanharmaa datsun

Minä rakastan sinua. Sen haluan sanoa ihan ensimmäiseksi. Toiseksi haluan sanoa, että olet elämäni valo ja suuri rakkaus. Olet kaikkeni ja enemmän. En sano sitä sinulle kovinkaan usein, mutta uskon, että tiedät.

Olet antanut minulle kolme maailman kauneinta ja urheinta lasta. Olet antanut minulle kokonaan uuden elämän. Jotain sellaista mitä saadaan, kun synnytään. Synnyin sinun kanssasi uudelleen silloin kauan sitten. Silloin, kun minusta ei ollut jäljellä enää minua. Oli vain tyhjäksi imetty kuori. Satutettu, satutettu, rikottu ja olemattomaksi tehty.

Sinä olet minun prinssini valkoisella ratsulla. Tai hopeisella datsunilla, kuten aina tapaan sanoa. Sinä olet ollut tukeni ja turvani silloinkin, kun olet jättänyt minut yksin oman pahan oloni kanssa. Sinä olet ollut siinä, ihan lähellä. Tavoitettavissa.

Mieleni on kuohunut, mutta sinä olet ollut tyyni kuin öinen järven pinta, samalla hurja kuin pauhaava meri. Olet minun vereni, minun lihani. Olet minun.

Kun maailma pyörii napani ympärillä, sinä uuvut, mutta et sano mitään. Otat vain syliin ja silität. Ja se riittää.

Minä en pelkää puolestasi, vaikka ehkä pitäisi. Sinä uurastat, vaikka koko muu maailma kaatuu ympärillä. Siinä missä minä hajoan atomeiksi, sinä kiristät purjeita ja soitat ehkä yhden kappaleen. Rakastan sinua siksi. Kysyn vain, koska voimasi loppuvat? Oletko voittamaton? Kukaan ei ole. Luotatko silloin minuun? Annatko minun ottaa sinut syliin ja silittää sinun päätäsi? Saanko olla sinulle jotain sellaista, mitä sinä olet ollut minulle? Annatko minun rakastaa sinut ehjäksi?

Anteeksi rakkaani. Anteeksi kaikesta. Kiitos rakkaani. Kiitos kaikesta. 

Olisinpa tiennyt silloin.

Rakas Elli. 

Olisitko uskonut, jos olisin sanonut, että muiden mielipiteillä ei ole väliä? Olisitko uskonut, jos olisin kertonut, ettei muita tarvitse miellyttää oman hyvinvoinnin uhallakin? Sinä olit hyvä juuri sellaisena pikkuihmisenä. Olisitpa ymmärtänyt pysyä sellaisena.

Mutta ei huolta. Olet nyt aikuinen ja sinulla on kolme lasta sekä aviomies ja koira. Teillä on harrastuksia ja elämä, jota voi hyvällä omallatunnolla elämäksi kutsua.

Olen jälleen saanut ystäviä ympärillesi. Ja lähes kaikki ne, jotka menetit, on jälleen elämässäsi ainakin jollain mikroskooppisella tasolla.

Sinä sairastat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se on balanssissa ja voit hyvin. Pääsääntöisesti elämäsi on rikasta ja arvokasta ja sisällöllistä.

Kun olit nuori. Olit niin haavoittuvainen. Rääväsuu, joka ei kuunnellut muita, mutta joka samalla meni atomeiksi pienestäkin kritiikistä. Joka hajosi aikuisten käytökseen kerta toisensa jälkeen. Sinä et saanut loppujen lopuksi aikuisilta sitä turvaa, jota olisit tarvinnut ja jota vanhempamme ei sinulle pystyneet antamaan. Eihän he voineet koko aikaa olla paikalla, joten väistämättäkin tuli tilanteita, jossa olisit tarvinnut jotakin toista aikuista.

Niin kuin silloin kun sinut pahoinpideltiin ensimmäisen kerran koulun vessassa. Ei aikuista. Tai kun sinut pahoinpideltiin koulun bussipysäkillä. Ei aikuista. Räikein oli se, kun sinut pahoinpideltiin Tikkurilassa kirkon nuorisokahvilan edessä. Ei aikuista.

Jokaisessa näissä tapauksissa aikuisella olisi ollut suuri merkitys, mutta aikuista ei ollut joko fyysisesti tai henkisesti olemassa. Et saanut sitä apua minkä olisit ansainnut rikottuna lapsena.  Vanhempamme teki kaikkensa, mutta se ei aina riitä. Tarvitaan myös ulkopuolisia aikuisia kantamaan vastuuta ja ottamaan koppia lapsesta.

Sitten tuli Minna. Hän otti kopin, jonka olisi saanut jättää ottamatta. Hän toi sinulle sitä turvaa mitä muualta et saanut. Vei sinut paikkoihin mihin ei olisi pitänyt viedä ja esitteli pahoille ihmisille. Hän eristi sinut omakseen ja niin sinulta putosi kaikki muut ihmissuhteet elämästäsi. Oli niin lähellä, ettei vanhempammekin pudonneet. Koko elämäsi oli punottu Minnan ympärille ja hän valitsi tarkoin ne ihmiset, kenen kanssa sait olla. Minna myrkytti sinut moneksi vuodeksi eteenpäin ja se jälki näkyy verenkuvassasi vielä tänäkin päivänä. Mutta sinä selvisit siitä. Elämääsi tuli ihminen, joka uskalsi sanoa ei. Hän nosti sinut syliinsä ja kantoi turvaan. Vei pois pahoilta ihmisiltä. Vei pois Minnalta.

Ja nyt kirjoitat elämääsi paperille. Ei sillä, että sitä välttämättä kukaan koskaan lukee, mutta se tekee hyvää sielullesi. Sinulle. Minulle.

Kiitos Elli, että sinusta kasvoi hyvä ja kaunis ihminen. Virheitä täynnä, mutta samalla niin ehjä. Kiitos Elli, että löysit ystäväsi, perheesi ja elämäsi uudelleen, vaikka ne sinulta yritettiin riistää. Kiitos.

Siskoni

 Minä olin pieni tyttönen. Ala-asteella. Minulla oli sileä kivi, johon oli kaunokirjoituksella kirjoittanut nimesi. Olin koristellut sen sydämin ja kukkasin. Rakastin sinua niin paljon, mutta sinä et sitä tiennyt. Minä ikävöin sinua liikaa. Se sattui minuun. Minusta tuntui, kuin koko elämäni olisi ollut vinossa ilman sinua. Kuljin alas koulun portaita ja pistin kiven kaiteen teräksisten tolppien väliin. Kuljin alaspäin ja annoin kiven soittaa metallista sävelmää.

Sisko. Kaipaan sinua edelleen. Niin paljon, että se sattuu minuun. Näen sinua liian harvoin ja kerrot kuulumisesi suppeaan. Emme koskaan ehdi vain olla. On aina jotain muuta. Lapsia, harrastuksia, koiria. Kaipaan niitä hetkiä, kun loputtoman rojukasan takaa naurat jollekin mitä sanon. Kun yhdessä pohdimme mihin mikäkin tavara kuuluu, mietimme mihin mikäkin asia sielussamme pitää järjestää. Sinä olet minun ohjenuorani ja esikuvani. Olet niin taitava, etten osaa sanoa sitä sinulle.

Olemme kasvaneet erisuuntiin, vaikka joskus tuntuu, että polkumme on liiankin samankaltainen. Kipu ja tuska on kulkenut kanssasi liian pitkään, ja minä olen vain joutunut seuraamaan sivusta. Kipu on ollut yhteinen surumme vuosia. Olen ylpeä meistä. Ylpeä siitä, ettemme anna kivun määrittää itseämme, vaikka siltä joskus tuntuisi.

Sisko. Sinulla on voima minuun. Katson sinua ylöspäin. Katson sinua samaan tasoon ja alaspäin kun olet polvillasi maailman edessä. Minä laskeudun kanssasi mutaiseen maahan ja polvistun. En jätä sinua koskaan yksin. En koskaan. Kiitos.

Sinulle ystäväni menneisyydessä

Muistan, miten sytytit tupakan. Virheän belmontin.  Sanoit, että lääkäri määräsi. Sitten alakuloinen minäsi imi savuketta kuin viimeistä päivää, mutta hienostuneemmin. Et olisi halunnut polttaa. Toisin kuin minä. Minä olisin halunnut, mutten voinut. Silti istuin tupakkakopissa kanssasi ja kuuntelin juttujasi.

Olisin halunnut halata sinua. Olisin halunnut pitää sinua sylissäni ja lohduttaa. ”Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu.” mutta en osannut. En voinut. Olin itse niin rikki, etten nähnyt oleellista. Syliä.

Piirsit kukkia ja mehiläisiä ja annoit ajatuksillesi tilaa. Olit niin kaunis. Minä pidin sinusta ensisilmäyksellä. En välittänyt siitä, että olit kuuluisan veljen sisko. En välittänyt muusta maailmasta. Olisin halunnut vain olla sinun kanssasi. Olit hauska ja valovoimainen. Puhuit itsestäsi paljon. Me kaikki puhuimme. Olimmehan siellä sitä varten.  Puhumista ja toipumista.

Rentoutumisharjoitukset. Muistan ne erityisesti, sillä sinä kuorsasit. Ehkä minäkin. Sitä en tietenkään muista. Mutta ne olivat hyviä, sillä sinä et nukkunut öisin. Valvoit niitä kanssani. Eri huoneissa, eri elämässä. Minä näin harhoja ja painajaisia, sinä et vain saanut unta. Aamulla tapasimme taas. Täynnä uutta pettymyksen ja väsymyksen tuomaa sekalaista olotilaa.

Kaipaan sinua. En tiedä miksi. Sinä toit minulle lohtua silloin. Ja vieläkin. Ajattelen sinua. En tiedä miksi. Halusin vain sanoa, että olet ajatuksissani. En ole unohtanut sinua, enkä unohda.

Kirjeitä teille. Henkilökohtaisia avauksia rakkaudesta, yksinäisyydestä ja kaikesta.

 Olen siinä pisteessä, että on aika kirjoittaa kirjeitä. Haluan kirjoittaa kirjeitä. Ja julkaisen ne täällä. Julkaisen ne kannustaakseni muitankin kirjoittamaan kirjeitä. Jos nämä on liian henkilökohtaisia sinulle, niin älä lue. Mutta jos haluat kurkistaa minun sielunelämääni ja ajatuksiini, lue.

En halua lähettää näitä kirjeitä. Osa ihmisistä eivät koskaan saa tietää näistä kirjeistä ja osa lukee ne täältä postauksina. Kirjoitan ne mielessäni teille. Kirjoitan ne puhdistaakseni itseni ja silti vain kirjoittamisen ilosta. Ja surusta. Kirjoittamisen vuoksi. 

Olen läytänyt itseni. Ja sen ilosta joudun nyt laittamaan kaikki arvoni uusiksi. Mutta nyt on hyvä hetki siihen. Niinpä kirjoitin kirjeitä teille.

Julkaisen kirjeen kerrallaan parin päivän välein. Helpoiten seuraat tilaamalla sähköpostiin tämän blogin päivitykset, mutta minä uskollisesti ilmoittelen postauksista myös facebookkiin ja Instaan. SIltä varalta, että unohdat minut. :)

Se yö jolloin en saanut unta

Makasin hiljaa vuoteessa. Kuuntelin yksinäisyyttä. Sinä olit poissa. Olit poissa pitkään, ikuisesti. Olin tottunut sinuun niin, että poissaolosi sai minut voimaan pahoin. Itkin joskus koko yön ja joskus, kuten nyt, minä vain mietin sinua.

Olit komea, kun tapasimme. Mahdottoman komea. Minä poltin tissiliivejä ja sinä marssit puolueen riveissä. Kun tapasimme, se oli menoa! Jalat alta ja naks. Se oli siinä.

Naks. Nyt olet poissa. Neljäkymmentä vuotta ja nyt sinua ei enää ole. Minua alkaa itkettämään, mutta päätän, etten itke tänä yönä. En vaikka se olisi viimeinen tekoni. Olen itkenyt niin paljon, etten enää jaksa. Silmämunani ovat kuivuneet rusinoiksi. Alaluomeni roikkuvat polvissa.

Minä päätän ajatella sinua. Sinun tuuheaa tukkaa, joka harmaantui hyvin tyylikkäästi jo melko nuorena. Rakastin hiuksiasi. Pidit ne aina siistin lyhyenä, paitsi silloin, kun sinulla oli motoristi vaihe. Oi sitä vaihetta! Sinulla oli pitkä parta, jonka lapsenlapset letittivät kahdeksi ruoskaksi leukasi alle. Olit koko perheen oma Joulupukki.

Lapsenlapsesikin kaipaavat sinua. He rakastavat sinua. Olet heille pala parempaa elämää. Sinä sait heidät aina tuntemaan olonsa kotoisaksi ja hyväksi. Heistä kasvoi hyviä ihmisiä siksi, koska heillä oli sinut.

Mutta mitä minulle jäi? Sinä lähdit niin äkkiä, etten ehtinyt hyvästellä. En ehtinyt sanoa, että rakastan sinua vieläkin. En ehtinyt kertoa, miten jumaloin sinua. Miten olet kaikkeni. Vatsaan sattuu taas. En saisi ajatella sinua, mutta en voi tälle mitään. Pelkään, että jos en ajattele, kadotan sinut.

Olen siivonnut vaatteesi, mutta ne odottavat edelleen eteisessä, että joku hakisi ne pois. Lahjoitan ne kierrätykseen. Joku tulee hakemaan ne ja jos ei tule niin poikamme lupasi viedä ne pois. Oli vaikeaa valita mistä luopua ja mitä jättää. Loppujen lopuksi en jättänyt mitään. Mitä minä niillä olisin tehnyt? Pukenut ylleni ja itkenyt itseni uneen? Ei. Parempi näin. Kaikki pois vain.

Minun pitää vielä siivota sinut pois. Mutta en haluaisi. Kaikki täällä muistuttaa sinusta. Vuoteemme, sinun omat esineesi, kirjasi, mukisi ja viinapullot. Ne whiskey pullot joihin en saanut koskea. Ne olivat sinun ja vävypojan juotavaksi.

Asunto alkoi olla tyhjän näköinen jo pelkästään siitä, kun siivosin vaatteesi. Miten voisin jäädä asumaan tähän ilman sinua. Tämä oli meidän vanhuudenkoti. Koti, josta ei tarvitsisi enää muuttaa. Ja nyt minulle on sanottu, että en tarvitse tätä tilaa, vaan että pitäisi muuttaa. Miksi? Miksi minun pitäisi lähteä täältä, kun sinäkään et lähde? Olet poissa, mutta täällä. Tunnen sen.

Uni ei tule. On se yö jolloin en nuku. Edelleen se sama yö. Ajattelen sinua. Sinun suuria harteitasi ja suurta egoasi. Olit ihailtavan suureellinen kaikessa mitä teit. Rakastit lapsiasi ja lapsenlapsiasi maailman ääriin saakka ja olisit tehnyt heidän puolestaan mitä vain. Ja teitkin. Ehtivätkö kukaan heistä sanomaan, miten paljon merkitsit heille? Tiesitkö sinä sen? Tiesitkö, että olit maailman paras aviomies, isä, vaari. Tiesitkö, että sinua rakastettiin ja rakastetaan edelleen maan ääriin ja takaisin?

Minä rakastan sinua. Laitan käteni tyhjälle vuoteelle ja silitän sitä. Huomenna sen teen. Siivoan loputkin tavarasi ja pyydän poikaamme viemään ne pois. Olen itkenyt jo tarpeeksi. Sinä ansaitset muuta. Sinä ansaiset minut ehjänä ja kauniina. Elinvoimaisena. Sellaisena sinä minut saat.

Meri ja minä. Meri ja me.

 Vene keinahtelee hiljaa laineillaan. Se ei kerro minulle mitään, mutta luen sen purjeista kaiken elämän. Tuuli kuljettaa laineiden lomitse. Linnut kirkuvat jossain kaukana ja olen erottavinani taivaanrannassa kotkan. Sitä ne kirkuvat. Linnut. Ne puolustautuvat tuolta pedolta, jota me suojelemme.

Luonto näyttää voimiaan, mutta minä en pelkää. En jaksa pelätä. Se olisi turhaa, sillä tiedän mitä voi tapahtua. 

Meri kastelee minut saunan jälkeen. Sen viileät kädet kietovat minut syleilyyn. En halua jäädä, enkä nousta vielä. En halua. Se kuuntelee minua herkästi. Mutta kylmä on armoton.

Kylmä huutaa minulle loputonta huutoaan ja pakenen sen kirkuvaa ääntä takaisin saunaan. Lämpöön lempeään. Kiuas juttelee kauniisti. Kuin vihainen kissa. Pitkät ja lempeät löylyt hiljentävät pauhaavan mieleni ja voin vain istua tässä hiljaa.

Loppujen lopuksi elämässä on vain meri. Ei muuta. Kaikki sen ympärillä ovat oleellisia, mutta vain meri on se millä on väliä. Meri pitää minut hengissä. Ennen kaikkea se pitää sinut hengissä. Ilman sitä olisimme molemmat raunioita. yksinäisiä, rikkinäisiä ihmisen raunioita. 

Mutta koska meillä on meri, meillä on toisemme, meillä on elämämme jota elää kaikesta huolimatta. Meillä on merkitys kaikelle.

Kuka minä olen ja minne olen matkalla?

Olen pieni kiharapäinen tyttö. Tyttö, jolla on koko elämä edessä. Se minä olen. Tyttö on peloissaan ja häntä jännittää kaikki uusi, vaikka toisaalta kaikkea uutta päin on mentävä rohkeudella ja sellaisella voimalla, että se jää taatusti kaikkien kohdattujen sielujen mieleen.

Olen yksinäinen tyttö, vaikka en ole yksinäinen. Vaikea selittää. Olen vähän hukassa, vailla jonkinlaista identiteettiä. Mutta olen kuitenkin olemassa. Elossa.

Olen tullut kaukaa tuolta joen toiselta puolen. Sieltä, missä pellot kasvoivat heinää ja kyitä. Siellä elämä oli risaista, mutta ehyttä. Minua rikottiin paljon, mutta kasvoin siitä. Jos jotain jäi sisälleni, niin sen olen kasvattanut uurteeksi runkooni, jota puuksi kutsun. Elämäni puuna olen kaunis ja suuri. En vielä ehkä vanha, mutta kaunis ja suuri. Siksi olen uurteinen ja oksakas. Lehtevä ja tuoksuva. Olen puu, koska minulla on menneisyys.

Olen tullut pitkän matkan tänne meren rannalle. Meren ääreen. Sen lähelle, sen syliin. Olen ehkä tullut joen toiselta puolen, mutta nyt olen kotona merellä. Sen lähellä, sen sylissä. Kotona. Olenko matkalla jonnekin? Ehkä olenkin. Ehkä olen matkalla kohti sitä jotain uutta sellaisella voimalla, että jään kaikkien kohdattujen sielujen mieleen. Mutta kuinka kauan matkassa kestää? Sitä en voi sanoa. Loppuelämän, mutta kuinka kauan.

Yksinäisyys

Olenko yksinäinen. En. Olen. Se on pusertanut minut pieneksi niin monta kertaa. Mutta se ei näy. Se on niin hiljainen ja pieni, ettei sitä huomaa, vaikka kuinka katsoisi. Se on pienempi kuin yöperhonen joka lepattaa ikkunan edessä koittaen pakoon sisäistä pahaa.

Kukaan ei pidä minua kädestä kiinni yöllä, kun itken yksin. Kukaan ei pidä minua kädestä kiinni, kun näen painajaisia, joille ei ole loppua. Kukaan ei silitä minua, kun sairaalavuoteen kylmät kaaret tuntuvat jakojeni alla.

Rintakehä kohoilee, vaikka se haluaisi jättää kohoilematta. Tuntuu puristavaa hengettömyyttä. Happi loppuu. Ilma on tunkkainen ja haisee pahalta. Päätäni särkee. Ohimo sykkii. Sykkii niin kovaa, että ihmettelen, miten kukaan muu ei huomaa sitä.

Nostan jalkani ylös ja hengitän. Niin minulle aina sanotaan. "Hengitä". Hengitän, hengitän, mutta kun se ei jumalauta auta! Henki ei kulje enää. Se takertuu keuhkoihini kuin pikaliimattuna. Tunnen miten silmissä mustenee ja miten elämä lipuu silmieni edessä. Käteni tavoittelevat sinua, mutta olet liian kaukana. Et kuule, vaikka huudan, koska minusta ei lähde ääntäkään. 

Sauna

Maisema. Hiljainen veden pinta. Valot pimenevässä yössä meren pinnan yläpuolella. Saaret kohoilevat veden alta. Taivas on värjäytynyt ja se kuiskailee minulle. "Elä vielä hetki. Elä vielä toinenkin. Anna tuulen silittää huolesi ja murheesi."

Yö on jo pimeä vaikka kello ei ole paljonkaan. Saunan lämmin höyry kerääntyy iholle ja valuu pisaroina lauteiden välistä lattialle. Nousen, sillä en saa enää henkeä. Tarvitsen viileää meri-ilmaa. Merta. Minun tarvitsee päästä uimaan. Kylmenevään veteen. Syksyn taivaan alla.

Ilma on kostea. Kävelen reippaasti kohti merta. lyhyt laituri tikkaineen odottaa minua. Meri odottaa minua. Pimeys pelottaa. On aina pelottanut, mutta nyt, kun pitäisi uida pimeässä meressä, alan epäillä. Jalkani eivät epäile, vaan ne kuljettavat minut tikkaille ja kiipeän ne alas. Rauhallinen meri huuhtoo nyt poskilleni kihoavat kyyneleet. Pidän tikkaista kiinni. En uskalla irrottaa. 

Mietin hiljaa mielessäni en mitään. Hiljaa. Saunakaveri juttelee. En kuule mitä hän sanoo. Nostan vichy pullon huulille ja mumisen jotain. Ehkä hänkään ei kuuntele minua. Minulla ei ole pyyhettä. Tunne on vapautunut. Tuuli kutittelee ja kuivattaa minut. 

 Kävelisinkö yksin pimeässä. Istuisinko yksin valossa. Makaisinko yksin kivussa. Raottaisinko maailmaani sinulle. Rikkoisinko elämäni tässä.

Kieltäydyn siitä. Kieltäydyn kaikesta mikä satuttaa ja silti sattuu. Kipu on kanssani nyt ja aina. Se ei juurikaan kysele lupaa, vaan tulee aina silloin kun ei pitäisi ja silloinkin, kun sille on lupa. Se kiipeää minua pitkin loputtoman matkan. Kiipeää kunnes löytää mitä etsii ja sitten... se pusertaa itsensä läpi joka solun. Saa suun maistumaan vereltä ja sappinesteeltä. 

Kipu viiltää, kaivaa lihaksia irti jäisellä lusikalla, polttaa sieraimissa, leikkaa irti vatsalaukun ja valmistaa siitä aterian itselleen. Kohtu on jälkiruokaa. Ja tukka on kipeä.

Jalat eivät kanna tätä raunioitunutta ruumista enää. En jaksa enää kulkea tätä polkua, mutta on pakko. Ainoa polku pois kivusta, vaikkei sellaista olekaan. Laahaan elottomuutta mukanani ja näen kirkkauden polun päässä. Siellä täytyy olla rauha ja kivuttomuus.

Kipu minussa huutaa. Älä mene. Älä jätä minua. Pidä minusta kiinni ja ota syliisi. Keinuta hiljaa yöhön ja lue satuja. Minä pyristelen kivun sanoja vastaan ja kuljen. Hitaasti. Kuljen. Hitaasti, kunnes olen valossa. 

Euforia pyyhkii pois kivun ja hymyilen ensimmäistä kertaa sitten. Elämä tuntuu ja soluni tihkuvat mustaa verta lattialle. Jälkeeni jää vana kipua ja vesi huuhtelee sen loputtomaan mereen. Minä pulahdan uimaan, jotta viimeisetkin rippeet jäisivät veteen kiinni ja ne jättäisivät minut.

Mutta tiedän, ettei tämä lopu koskaan. Haluaisin nauttia tästä vielä vähän, mutta kipu huutaa minulle jo. Tule takaisin. Et voi mennä. Olen sinussa ikuisesti. Kipu huutaa ja minä kuulen sen. Kuulen, nousen. Hengitän ja itken. Kipu ottaa minut uuteen syleilyyn, niin kuin joka kerta ennenkin. Ei. Ei se jätä minua. Ikinä.

Rakastan sinua arjesta huolimatta

Sinä et taaskaan sanonut mitään. Olit vain hiljaa vaikka pyysin sinulta sanoja. Et edes katsonut minua. Annoit ilta suukon ja käänsit kylkeä. Ihan niin kuin kaikki nämä vuodet. ”Mutta minä rakastan sinua” ajattelin. ”Rakastan ja kaipaan niin perkeleesti.” Käännyin selälleni ja tuijotin kattoa hiljaa. Miten me olimme ajautuneet tähän? Miksi me emme olleet enää toisillemme rakastavaisia? Oliko rakkaus välillämme sittenkin kuollut? Intohimo ainakin oli kuollut. Kauan sitten yksinäisyyteensä. 

En saanut unta. Tuijotin kattoa herkeämättä. Hämärä teki temppujaan ja olin näkevinäni liikettä. Hievahdin levottomasti. Sinä käännyit selällesi vierelläni ja nukuit raskaasti. Miksi et halua minua enää? Miksi et suutele kuin olisin ainoa veden lähteesi? Miksi katsot minua niin väsyneesti? Miksi? Mieleeni pulppusi yhä enemmän kysymyksiä kysymysten perään ja aloin väsyä. Jospa nukahtaisin pian. Pääsisin pois tästä piinasta huomiseen. Silloin voisin taas päivän paneutua ajattelemaan työtä. Olisit poissa mielestäni edes muutaman tunnin. Sydämeni huokaisi ja pyysi, että lopettaisin sen piinaamisen, mutta miten? Sinä et kuunnellut, etkä ymmärtänyt. Sinä syytit arkea, lapsia, työtä, elämää. Sanoit, että tämä on normaalia ja että kyllä sinä rakastat ja haluat. Että kaikille käy näin ja tämä menee kyllä ohi kunhan lapset kasvavat. 

Käännyin sinuun päin. Katselin kun nukuit. Katselin miten rintakehäsi nousi hiljaa ylös ja laskeutui alas. Nenäsi teki omaa liikerataansa ja huulesi lepattivat kevyesti ulos tulevan ilman tahdissa. Luomesi puristuivat välillä kiinni ja välillä niiden alla oleva silmä liikehti levottomasti. Mitähän unta näet? Onko se painajaista vai jotain ihanaa? Näetkö koskaan unta minusta? Meistä? Näetkö unta siitä miten kosketan sinua omistavasti ja rakastavasti? Haluan sinua palavasti ja rohkeasti? Kuinka sivelen rintakehääsi hiljaa kuiskaten rakkauden tunnustuksia korvaasi? Miten niskasi taittuu nautinnosta kun koskettelen sinua? Janoatko minua loputtomasti? Oi, miten haluaisinkaan koskettaa sinua. Miten haluaisin, että sinä koskisit minua. Ehkä tuntisin itseni paremmaksi. Ehkä minulla ei olisi niin huono itsetunto jos sinä haluaisit minua. Lakkaisin tämän loputtoman laihduttamisen ja järjettömän ulkonäkökeskeisyyteni. Silmäni painuvat kiinni ja nukahdan hiljaiseen nyyhkytykseeni.

Kello soi. Se herättää samaan aikaan joka aamu. Nousen hitaasti istumaan. Minä inhoan aamuja. Itsehän valvoin taas yöhön sekavien ajatusteni kanssa. Kunpa osaisin sulkea aivoni iltaisin ja mennä vain ajoissa nukkumaan. Sinä nouset yhtä väsyneenä. Näytät vieläkin seksikkäältä aamuisin. Hiuksesi vähän pörröisenä ja silmäsi täynnä rähmää. Vatsasi on ihana. Haluaisin halata sinua, mutta nyt ei ehdi. Sitä paitsi sinä luultavasti vain työntäisit minut pois vedoten kiireeseen. 

Lapset eivät haluaisi herätä, mutta minun on vain herätettävä heidät. Käyn molempien luona silittämässä ja herättelemässä ja voihkin tätä typerää aamua. Sinä keität kahvit ja teet aamiaista lapsille ja itsellesi. Et puhu. Et kosketa. Et katso. Pysähdyn keittiön ovelle seuraamaan sinua. Tätä tämä on ihan jokaisena arkiaamuna. Jos totta puhutaan, ei viikonloput tästä paljonkaan eroa. Vain sillä, ettei kello soi, eikä lapsia tarvitse herättää. Muuten kaava on täysin sama. Eikä kaavassa ole mitään vikaa. Hyvähän tämä on näin, mutta… jotain puuttuu ja sieluni kääntyy mutkalle aina kun se jokin pistää silmään. Nykyisin sitä tapahtuu kamalan usein. Olen kohta sokea kaikesta pistelystä.

Koska viimeksi olen nauranut kanssasi oikeasti? Koska olet nauranut minun vitseilleni tai muuten vain hölmöille jutuilleni? Tai koska olet katsonut minua silmiin ja tunnustanut, että olen hölmö, mutta rakastat minua silti? Pomo rykäisee selkäni takana ja herään ajatuksistani. Selvitämme jotain väärinkäsitystä miltei koko päivän ja saamme kuin saammekin sotkun selvitettyä ja asiakkaan tyytyväiseksi. 

Olen ollut ajattelematta sinua kokonaisen päivän. Mutta kun päivä on ohi, sinä tulet mieleeni sellaisella voimalla, että heikommalta loppuu happi. Haukon henkeä ja yritän olla itkemättä. Olen junassa. Olisiko se erinomaisen typerän näköistä, jos alkaisin nyt pillittämään tässä. Kaikkien nähden. Äh. Ja mitä minä itkisin? Minulla on onnellinen avioliitto. Minulla on aviomies joka rakastaa minua ja kaksi maailman kauneinta ja viisainta lasta. Minulla on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Paitsi… jokin puuttuu. Ja se minua itkettää. Voi ei, en voi pidätellä. Se tulee tahtomatta. Kyynel vierähtää silmäkulmaan ja yritän pyyhkiä sen huomaamatta. Et itke nyt! Olen tulla hulluksi. Auttakaa minua nyt helvetti! En voi puhua kenellekään. Olen lohduttoman yksin tässä junan penkillä. Maisemat vaihtuvat vilkkaasti, kunnes juna hidastaa ja olen perillä. Minua vastapäätä istunut nainen ei edes katso minua. Hän ei siis huomannut muutamaa karannutta kyyneltä. Tunnen suurta helpotusta, mutta tuska ei poistu.

Nousen paikalta poistuakseni junasta. Uusi lohduton itku pyrkii silmäkulmiini, mutta nieleskelen sen. Kuka minä olen itkemään! Elämäni voisi olla huonommin. Voisin sairastaa syöpää tai mieheni voisi kuolla. Mitä tahansa voisi käydä, mutta minä en osaa olla kiitollinen. Minut lienee kasvatettu väärin tai sitten olen jotenkin kipeä päästäni. Sinun vihreät silmäsi tulevat mieleeni. Mistä olen keksinyt, että tosielämän pitäisi olla kuin kappale Fifty Shades Of Grayta? Minä niin kaipaisin sinun lohduttavia sanojasi nyt. Miten toivoisinkaan, että ottaisit minut syliisi ja silittäisit hiuksiani. Sanoisit, että kaikki on hyvin ja tämä on vain pahaa unta. Astun junasta ja kävelen kohti kotia. Asumme lähellä juna-asemaa joten minulla ei ole kovinkaan kauaa aikaa koota itseäni. 

Lapset ovat tänään harrastuksissaan alkuillan. Olemme kahden. Voisimme laittaa jotakin hyvää ruokaa, ottaa lasilliset viiniä ja rakastella. Mutta tiedän, ettemme syö mitään, sinä katsot televisiota ja minä siivoan. Kadun toisella puolella on koivujen kaunis rivistö. Ne alkavat jo kellertää. Kohta tulisi syksy ja mieleni värjäytyisi mustalla. Pimenisi aivan kuten yöt. Vedän koivujen tuoksua sieraimiini ja päätän lopettaa tämän pelleilyn. Puhuisin sinulle. Tunsin pientä värinää sielussani. Niin minä tekisin. Jos sinä et pystyisi hyväksymään ajatuksiani, etkä näkisi tilannettamme, niin joko olen itse ihan pimeä tai sitten tilanne on vielä huonompi. Minä haluan tähän selvyyden. Ei, sydämeni haluaa tähän selvyyden.

Lyhyt kävelyni on lopussa ja kotini häämöttää pienen rivitalon päässä. Sydän jyskyttää ja näen sinun autosi pysäköitynä omalle paikalleen. Tunteeni ovat niin sekavia. Minua pelottaa, jännittää, itkettää, naurattaa, huudattaa ja raivostuttaa. Vaihdan laukkua toiselle olalle. Sitten taas toiselle. Askeleeni hidastuvat, mutta vievät minua eteenpäin pysähtymättä. En enää uskalla kuvitella mitään. Luotan vain siihen, että teen oikean ratkaisun. En voisi perääntyä enää. Kaivan laukusta avaimen ja työnnän sen lukkoon. Käännän varovasti ja tönäisen ovea. Ovi aukeaa rutiininomaisesti ja äkkiä kaikki katoaa päästäni. Silmissäni pimenee ja putoan pyörtyen portaille.

Herään jyskyttävään särkyyn. Sinä pidät minua sylissäsi. ”Hei kaunokainen.” Sanot ja silität hiuksiani. ”Miksi ihmeessä menit pyörtymään? Juuri, kun olin tulossa avaamaan ovea” En tajua mistään mitään. Onkohan tämä jotain unta? ”Nipistä minua.” Pyydän ja katsot minua huvittuneena. ”Onko ihan pakko? En haluaisi satuttaa sinua.” Hymyilet tuota niin valloittava hymyä, jota en ole nähnyt vuosiin. ”Mitä ihmettä tapahtui? Viimeinen mitä muistan, niin olin avaamassa ovea.” ”Sinä vain pyörryit. Minulla ei ole aavistustakaan mistä se johtui, mutta minä säikähdin aivan järjettömästi.” Sitten sinä silitit hiuskiehkuran pois kasvoiltani ja suutelit minua niin kuin ei koskaan ennen. Vastasin suudelmaasi ensin kysyvästi, sitten ahneesti. Suudelmasi tuntui balsamilta haavoilleni. Päänsärystä ei ollut enää tietoakaan. Suutelit minua uudelleen, mutt nyt hitaasti ja kiusoitellen. sydämeni värisi onnesta, yllätyksestä ja jännityksestä. Mitä nyt tulisi tapahtumaan? Mistä on kyse? ”Lakkaa ajattelemasta ja suutele minua.” Sanot ja häkellyn. ”Mistä tiesit, että päässäni pyörii taas kysymyksiä?” Sinä katsoit minua jälleen huvittuneena. ”Kulta. Olemme olleet riittävän kauan yhdessä. Minä tunnen sinut. Silmistäsi näkee miten ajatuksesi juoksevat.” Otan sinun kasvosi käsieni väliin ja suutelen sinua kuin en koskaan ennen.

Minun puuni, minun juureni

Jokaisen puu on erilainen. Minun puu tuntuu, näkyy, maistuu. Se haisee, tuoksuu, kuuluu ja keinuu.

Puussa on erilaisia osia, toisiinsa kuuluvia mutta toisistaan silti erilaisia. Ne kiinnittyvät kuitujen avulla yhteen ja joskus ne pysyvät toisissaan kiinni vain ajatuksen voimalla. Lehdet, oksat, runko, juuret, kuori, mahla, kuitu ovat kaikki yhdessä, erikseen toistensa voimavara ja olemassaolon ehto. Ilman yhtä, et voi saada toista, mutta ilman toista, yksi ei ole niin kaunis.

Jokaisen puussa yksityiskohdat vaihtelevat. Ne vaihtelevat vuodesta toiseen, päivästä aamuun ja viikosta kuukausiin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kertoa. Ei ole vain yhtä tarinaa yhdestä ihmisestä vaan yhteenkuuluvat elämät nivoutuvat toisiinsa ja muodostavat yksittäisiä tarinoita jokaisen omassa puussa.

Juureni ovat ihmisiä, vain muutamia ihmisiä elämässä. Minun ihmisiä, minun pienessä, lyhyessä, mutta merkityksellisessä elämässä. Ne ovat paksuja ja virtaavat voimaa enemmän kuin sata härkää, eikä kukaan voi kaivaa niitä minun maastani pois. Ne juurtavat syvälle ja pitävät minut hengissä. Ne ovat minun veteni, leipäni. Juureni, vereni, happeni.

Runko tuntuu karhealta. Siinä on syviä uurteita kuin ikijokien uomia viidakossa. Se tuntuu sormiin karhealta ja yllättävältä. Paksu runko kaartuu latvastaan kohti maata, mutta oksat pakottavat sen kurkottamaan uudelleen aurinkoon. Voisin kertoa sinulle minkä värinen se on, mutta en kerro. En tiedä.

Oksat ryntäilevät kohti taivasta. Tönivät toisiaan ja nauravat ääneen. Niitä syntyy koko ajan lisää ja vain voimakkaimmat jäävät eloon. Tuuli repii loputkin heikoimmista, mutta vain tehdäkseen tilaa taas uusille ja uusille oksille. Nuoret, pitkät ja kauniit varvut kilvoittelevat auringonpaisteessa kun tuuli kutittelee niitä kutsuvasti. En ole nähnyt vielä oksatonta puuta. Siksi minunkaan puuni ei ole sellainen. Puu tarvitsee oksansa, muuten se ei olisi puu.

Nenänpäällä keikkuu lehti. Vihreä, pieni ja soikea. Sahaiset laidat raapivat ihoa hellästi. Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Katselen kun miljoona pientä lehteä humisee tuulessa aurinkoa vasten. Ne ovat niin nuoria, kauniita ja niitä on loputtoman paljon.

Puu tuoksuu. Tuoksu kertoo sen iästä, maaperästä missä se kasvaa, vuodenajasta ja ilmastosta. Tuoksu kertoo kaiken jos sitä osaa lukea. Jos osaa eritellä puun tuoksusta kaikki nämä osat, osaa tulkita sen kasvua ja kehitystä. Voisi sanoa, että tuntee puun. Mutta tuoksu on sellainen mikä huokuu jokaisesta puusta vaikka puu ei haluaisi. Se on toisten mielestä miellyttävä, toisten mielestä pistävä. Se vaihtelee vaikuttavasta mitäänsanomattomaan.

Juuret; Äiti

Ei ollut mikään synkkä ja myrskyinen yö. Se oli ihan tavallinen kesäkuinen päivä. Vähän lämmin tosin. Juuri sen verran, että kätilön paita oli hiestä märkänä. Mitä siitä hien määrästä voidaan pitää ilman lämpötilan syynä, mitä sitten sen pienen, jumalattoman kovaäänisen ja nopean tyttövauvan syynä, ei voida varmuudella tietää.

Äidin sairaalavuode oli rullattu huoneeseen. Tyttö oli syntynyt hississä, matkalla synnytyssaliin. ”Nämä on niin hemmetin nopeita nämä minun lapset!” äiti hymyili hikiselle kätilölle joka kapaloi pientä vastasyntynyttä tyttövauvaa. Kätilö asetteli lapsen äitinsä syliin ja oli lähteä. ”Hei, annatko sen mallu askin siitä pöydältä. Pitää päästä kohta tupakille.” Kätilö hymyili ja totesi itsekin menevänsä, kun oli tässä vähän hässäkkää hetki sitten.

Huone hiljeni. Lapsi piti ihmeellistä tuhinaa. Äiti silitti pientä nenänpäätä. Äärettömyyttä suurempi rakkaus levisi huoneeseen. Mikään ei voinut viedä tätä hetkeä heiltä. Tämän jälkeen ei olisi enää aikaa. Maailma odottaisi, vaatisi. Sen mukaan pitäisi mennä. ”Minä rakastan sinua” Äiti kosketti lastaan uudelleen. ”Rakastan jokaista soluasi, niin kauan kuin elän.”

Juuret; Isä

Kahdeksan suurta kyyneltä tippui lattialle. Suru oli niin musertava, että nuori nainen, tyttö lysähti lattialle ulvomaan. Huuto kantautui suuren talon ulkopuolelle. Pelloilla päästäiset säntäilivät pakoon. Tyttö kietoi kätensä polviensa ympärille ja keinutti itseään. Mikään tuska ei ollut koskaan tuntunut tältä.

Takapuoli putosi housuista jatkuvasti vasten kylmää lattiaa ja koko hiphop touhu alkoi ottaa päähän. Vaatteet olivat kamalia ja inhottavia päällä, mutta kun on pakko, niin on pakko. Oikeat vaatteet auttoivat pysymään tilanteen päällä, mutta eivät ne näköjään pelastaneet sydänsuruilta. Äh, ei ollut yhtään oluttakaan! Ahdisti niin paljon. Tytön tunteet olivat suurempia kuin hänen housut. Ne olivat kuin musta muljahteleva möykky sydämessä. Hän oli varma, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Itsensä keinuttaminen rauhoitti ja huuto vaihtui epätoivoiseksi nyyhkytykseksi.

Isä laski kätensä lapsensa pään päälle. Hän ei sanonut mitään, oli vain lähellä. Kosketus tuntui niin hyvältä, että itku muuttui uudelleen tuskaisaksi huudoksi. Isä kaivoi tyttönsä lattialta ja otti syliinsä. Mies heilui hiljaa edestakaisin ja suuteli lapsensa päälakea uudelleen ja uudelleen. ”Shhh…. hengitä rauhassa. Shhh… Elämä on sinulle niin julma nyt. Tiedän. Tiedän, että mikään mitä sanon, ei auta. Olet turvassa, eikä kukaan perkeleen nulikka voi tulla tähän meidän väliin nyt. tiedän, että tämä on hölmöä, mutta koita olla rakastumatta nyt. Se sattuu.”

Kaksi hahmoa heilui hiljaa kuin heinänkorret tuulessa. Itku vaihtui hiljaisuudeksi, rakkaudeksi, ymmärrykseksi. Sanoja ei enää tarvittu. Tyttö tiesi, ettei olisi koskaan yksin.

Juuret; Pikkuveli

Pellon olivat kuuran peitossa, mutta nuorilla ei ollut kylmä. He pyöräilivät yön halki kotiin onnellisina ja väsyneinä. Maisema oli tajuttoman kaunis, mutta eivät nämä kaksi sitä ymmärtäneet. Pellot kertoivat talven tulevan ja joki höyrysi hitaana niiden halki. Hiekka rahisi pyöränkumien alla, eivätkä kumpikaan sanoneet mitään. Ei tarvinnut. Taaskaan. Ei koskaan. Riitti, että oli.

Aurinko oli nousemassa. Kello oli siis jo niin paljon, että Hesari oli jaettu ja äiti joisi aamuteetä keittiössä. Molemmat ajattelivat kuumaa teetä ja puuhellan edessä peiton alla nukkumista. Pieni matkatelkkari näyttäisi samat piirretyt kuin viimevuonna, viime kuussa, viime viikolla vai oliko se eilen?

Pyörät kaatuivat hiekkaiselle pihalle. Nopeat jalat kiiruhtivat satavuotiaalle alaovelle. Portaat kumisivat puisina, vanhoina kun ne kantoivat lapsia yläkertaan. Ylätasanteella tuoksui paahtoleipä. Äidin huolestuneet kasvot kirkastuivat ja hän sulki oven lastensa jälkeen. ”otatteko teetä?” Molemmat nyökkäsivät huojentuneina ja kylmän väreet viistivät selkärankaa kun he hakivat peittonsa ja asettuivat lattialle lämmittelemään. Kuuma tee kihelmöi vartalossa.

Veli. Pikkuveli. Satamiljoonaa vuotta olisi voinut olla heidän välillään, mutta he olivat siinä. Yhdessä, voittamattomina, uhmakkaina ja uskoivat toisiinsa. Heidän välissään ei koskaan olisi muuta. Vain he, usko, rakkaus ja kupillinen teetä.

 

Juuret; Isosisko

Kämmenet löivät bongorummun nahkaista kantta uudelleen ja uudelleen. Rumpujen kumea ääni kaikui käytävillä ja saleissa. Suvun naiset lauloivat ilosta. Lapsi oli syntynyt.

Väsymys kiristi mieltä. Rummutus otti aivoon niin paljon, että rummuttaja rummuttaisi kohta jossain ihan muualla. Kyllä, hän oli juuri niin väsynyt ja vihainen, tai ehkä enemmän peloissaan. Supistus kaatoi kiukun peloksi ja tuskaksi. Se ryöppyi sydämeen aaltoina ja aistiharhoina verkkokalvoilta nenään asti. Nainen ulvahti tuskissaan ja mies syöksyi tuolilta hänen luokseen. ”Taisi sattua.” Mies antoi vaimonsa nojata itseensä ja auttoi hänet vuoteelle. ”Tää on ihan hanurista.” Sänkyyn kiipeäminen oli hankalaa kaikkien piuhojen ja suuren vatsan takia. ”Laitoitko jo Lenille viestiä, että tuo sen hammasharjan? Vai laitoinko itse? Missä mun puhelin edes on?” ”Au, au, auu. Voi hitto! Mä en jaksa tätä!” Nainen alkoi itkeä. Mies silitti naisen selkää ja painoi päänsä alas. Hänkään ei jaksanut. Häntä väsytti ja pelotti melkein yhtä paljon. Tämän ei pitänyt tapahtua vielä.

Yö oli niin värikäs, ettei nainen muistanut mitä värejä siinä oli. Aamu ei ollut vielä kunnolla alkanutkaan. Isosisko istui pikkusiskonsa vieressä hiljaa. He vaikeroivat yhdessä kun synnytys eteni. Siskon kasvoilta paistoi huoli ja ilo. Nainen kohosi vuoteelta selkä kaarevaksi taipuneena ja huusi. Kohta tässä maailmassa olisi yksi pieni ihminen lisää. Sisko ei malttanut odottaa, mutta istui silti rauhallisesti paikallaan.

 

 Juuret; Isoveli

Ovikello soi. Oven takana seisoi leveäharteinen pitkähiuksinen mies. Parta oli letitetty pitkäksi ruoskaksi leuan alle. Vuosien jälkeen. Kaikki oli päin helvettiä. Mies halasi pikkusiskoa pitkään. Kyyneleet kostuttivat silmät väkisin, eikä kumpikaan pystynyt puhumaan. Mies liikahti ja nainen päästi irti. Hän meni edeltä olohuoneeseen ja istui sohvalle.

”Pelkään etten pysy kasassa. Pelkään, että vaimoni menee pirstaleiksi kuin vanha peili, enkä saa liimattua paloja enää yhteen.” Mies sukii letitettyä partaansa. ”Se voi olla vaikeaa. Voi olla, että vaimosi meneekin pirstaleiksi, mutta sinä et ole se joka hänet liimaa kasaan.” Nojatuolin tassut liikahtavat puista lattiaa vasten. ”Sinä et kuitenkaan voi liimata itseäsi kasaan jos juot.” Nainen puhuu hiljaa. 

Kumpikaan eivät sano mitään. Juovat vain teetään ja tutkivat toisiaan hiljaa. Mies tunsi olevansa taas osa jotakin. Hänellä oli perhe ja vaikka maailma kaatuisi, pikkusisko istuisi tuossa ja joisi teetään. Hänen silmänsä kostuvat taas. Hän oli ajanut vaimonsa pois luotaan. Koko elämä oli pusertumassa rusinan kokoiseksi palloksi jonka hän voisi pian syödä pahimpaan elämännälkäänsä. Teekuppi laskeutuu pöydälle, mies nojaa käsiinsä ja hieraisee silmiään. ”Pistin korkin kiinni. En syö lääkkeitä enää. Pää on kirkkaampi kuin vuosiin ja se tuntuu liiankin rajulta. Mutta korkkia en avaa.” Hiljainen lusikan kilinä korostaa odottavaa tunnelmaa. Nainen ei sano mitään. Ei ole mitään sanottavaa. Teen tuoksu leijailee nojatuolin käsinojille. Mies laskee kämmenensä niille. Tunkkainen tuskanmaku nousee poskien sisäpinnalle. Hän tietää, että ero on väistämätön. Vain pikkusiskon hiljainen teekupin kilinä pitää hetkessä kiinni.

Tarinoita osastolta

Iltapala. Se on kohokohta. Vai oliko se kuolaaminen kohokohta? En enää muista, niitä on yhtäkkiä niin paljon. Kärryssä on tarjolla leipää, juustoa, ehkä kinkkua ja sitten mahdollisesti tomaattia taikka kurkun viipaleita. Teetä ja vettä on luontevasti myös. Mitä enempää ihminen voisi toivoa? No ei kuulkaas mitään. Paitsi ehkä…

Seura. Olen vaihtanut osastoa. Vähemmän kuolaamista ehdottomasti, enemmän keskustelua ja sosiaalista toimintaa… APUA!

No kestän sen kyllä. Ihan varmasti. Onhan tämä hauskaakin. Kun olin lätkinyt härskiintynyttä margariinia leivälle ja sen päälle puoliksi kuivahtaneita kinkun siivuja, istuin alas suureen pöytään. Jokaisella tuolilla nökötti joku enemmän tai vähemmän puheliaana. 

Minun vieressäni istuu Jorma (en oikeasti kyllä muista nimeä). Jormalla on pikkutakki päällä ja hän syö ainakin seitsemän leipää jonka päällä on valehtelematta puoli pakettia sitä härskiintynyttä margariinia ja kaikki kinkkusiipaleet mitkä vain löytyi (hyvä ettei minun siivuja alkanut ryöväämään). Jorma on puhelias mies. Hänellä riittää juttua varsinkin siitä, miten hänellä kyllä olisi varaa yksityisellekin, onhan hän yrittäjä. Hänellä on hirveän hyvät sopimukset yksityiselle, eihän työntekijät katsos tiedä, minkälaisia sopimuksia johtajilla on. Jorma voisi tilata tännekin tosta noin vaan johtajalääkärin katsomaan häntä ja homma olisi sillä selvä, mutta kun ei hän viitti…

En voinut mitään, mutta silmäni alkoivat pyöriä samalla tavalla kuin ne nyt oli tottuneet tässä kuluneiden päivien aikana pyörimään. Kuolan sain pidettyä kurissa, mutta haamukuolasin kyllä ja rutkasti. Ihan hetkittäin minä tunnen olevaani ihan terve. Ihan pieninä hetkinä kun Jorma tai kaverit tulevat jutulle. En nyt ihan juhlimaan alkaisi, mutta niinä hetkinä uskon vahvasti tulevaisuuteen. Tai ainakin seuraavaan kahteen minuuttiin.

Enempää en muista. Miksi muistamaankaan. Osasto on kummallinen paikka. Siellä tapaa ihmisiä, joita ei koskaan enää tapaa. Vaikka niin luvattaisiin, ei tapaa.

Kirjoitus menneiltä vuosilta. Rakkaudesta tämäkin.

 Yö on pimeä ja viileä. Takki ei pysy kiinni vaikka kuinka yritän. Hihna nykäisee taaksepäin. Vanha koira on löytänyt hajun, josta se ei pääse irti. Jään paikoilleni seisomaan. Koira on ihana otus. Sen pakottaa hidastamaan. Ehtii katsella maisemia, kun tuo haistelee niin tarkasti kaikki hajut.

”Eikö voi vain viihtyä toisen seurassa? Mitä rakkaus on?” Mies kysyy alavireinen katse minuun käännettynä. ”Hmm, en tiedä. Etkö sinä koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta, että voisit tehdä mitä vain toisen eteen?” Nykäisen hihnasta vähän kovempaa. En jaksa enää odottaa koiraa kun se lyllertää masentavan hitaasti edestakaisin jonkun uroksen hajuissa. ”En” hän sanoo kylmästi. Minua puistattaa. En voi käsittää ettei joku usko rakkauteen. 

Pakotan hartiani pois hyökkäysasennosta ja otan isosiskomaisen ilmeen kasvoilleni. ”Etkö koskaan ole rakastanut ketään enemmän kuin itseäsi?” Kallistan päätäni hieman, sillä haluan kuulla vastauksen kirkkaasti. ”Kerran, mutta siitä seurasi vain huonoa, joten en viitsi enää. En usko, että todella tarvitsee rakastaa ketään enemmän kuin itseään.” Miehen silmissä paistaa vakavuus ja varmuus. Kylmyys, jos minulta kysytään. ”Voi kulta pieni. Elämähän on kamalaa, jos ei rakasta. Sinusta tulee vielä helvetin yksinäinen mies jos et muuta tapaasi ajatella.” 

Mies kääntää katseensa joelle päin. Koira unohtaa vihdoin hajut ja suostuu kulkemaan minun valitsemaa reittiä. Pimeässä ei näy ketään. Kello on lähempänä neljää aamulla, eikä aurinko ole vielä noussut kunnolla. Syyskuun loppu on kostea ja kylmä. Minun pitäisi pestä koiran tassut kun pääsisimme sisälle. ”Minä en halua kompastua enää. Minua on sattunut todella paljon, enkä tiedä onko sinulla siitä käsitystäkään. Minä haluan vain hengailla, pitää hauskaa.” Hän katselee edelleen joelle ja olen aivan varma, että näen pilkahduksen tuskaa silmissä. ”Naisesi rakastaa sinua. Hän ei aio odottaa. Hän haluaa perheen, miehen ja lapsia ja sinä sanot vakavissasi nyt, ettet aio antaa niitä hänelle. Särjet hänen sydämensä. Oletko kertonut hänelle?” Kiihdytän kävelyäni huomaamattani. Koiran kynnet rapisevat asfalttiin kun se yrittää vetää minua muualle.

Minua suuttuttaa tämän miehen tapa ajatella. En ymmärrä miksi hän ei anna itsensä rakastaa, enkä  ymmärrä, miksi hän haluaa tietoisesti satuttaa toista. ”Miksi et kerro hänelle?” Puren hampaita yhteen ja huomaan olevani melkein raivoissani. Hän kulkee hitaasti vierelläni ja katselee välillä koiraa, välillä joen rantaviivaa. ”En halua satuttaa.” Välillämme oleva ikäero kutistuu äkkiä olemattomaksi. Tunnen itseni pieneksi ja turhaksi. ”En minä tiedä. Minä rakastan omaa miestäni enemmän kuin elämää, enemmän kuin mitään muuta. Kiipeän Mount Everestille jos hän pyytää. En ymmärrä sinua.” 

”Et ystävä rakas vieläkään vastannut ensimmäiseen kysymykseeni, mitä rakkaus on? Selitä se minulle. Perustele minulle, miksi minun pitäisi haluta kuolla toisen puolesta.” Ystäväni hymyilee. Turhaudun, koska en osaa selittää. ”Rakkaus on kemiaa. Et voi sille mitään. Jos kerran et voi sille mitään, niin eikö olisi mukavampaa rakastaa sitten kunnolla? Äh, en minä tiedä.” 

Koira haluaisi taas jäädä haistelemaan, mutta nykäisen sen hihnaa turhautuneesti ja se luopuu ajatuksestaan. ”Minä tiedän vain, että rakastan miestäni. Tiedän, että voisin kuolla tämän ihmisen vuoksi ja tiedän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. En minä tiedä rakastanko häntä loppuun asti, mutta nyt minusta tuntuu siltä. Rakkaus on ihana asia. Se antaa elämälleni suolan ja tarkoituksen, kuorruttaa kakkuni ja tuoksuu tuulessa. Jos se ei riitä sinulle selitykseksi, niin en tiedä…” 

Mies pysähtyy. Olemme tulleet joen rantaan pienelle polulle. Vanha koirarouva haistelee innoissaan sinne tänne ja istahtaa odottamaan minua pienelle nurmiläntille. Seisomme vierekkäin ja tähyämme joen uomaa ylös. ”Elli. Me olemme tästä erimieltä. Silti, sinun tapasi rakastaa on sinun tapasi. Minulla on omani.” Hän vetää minut syliinsä ja puristaa lujaa. ”Rakastan sinua silti.” ”Minäkin rakastan sinua, silti.”

Onko sulla jo paska mutsi -palkinto? Mulla on!

"Ponnista!" kätilö sanoi, enkä arvannut, että siitä alkaisi elämäni paras ja kauhein aika. Ponnistin. Ponnistin minkä pystyin ja itkun sekaisin tuntein huomasin, ettei tästä tulisi mitään. Olin luovuttamassa, mutta minua kannustettiin lempeästi ja toistuvasti. Ja tiesinhän minä, ettei tästä enää voi perääntyä. Sattui niin vietävästi aina siihen asti, kun sain koskettaa sinun nenänpäätäsi. Kaikki kipu hävisi. Tai niin luulin. Siltä se tuntui. Sen hetken. 

Toisen synnytyksen kohdalla menetin hetkeksi tajuntani ja kolmannen kanssa se sujui kuin tanssi. Kaikki kolme olivat niin erilaisia, kuten syntyneet lapsetkin. Ja niiden äiti. Jokaisen kohdalla erilainen. Eri ihminen.

Minä olen ollut terroristi, kauhujen kauhu ja maailman paras mutsi. Olen voittanut paskin mutsi -palkinnon monta kertaa omasta mielestäni, mutta myös lasteni. OIkeasti. Olen ollut huono äiti. Mutta myös hyvä. Ehkä paras mitä lapsilleni olisi koskaan voinut tulla. 

Kun sairastuin, järkytyin. Luulin, että nyt minä olen nyt huono äiti. Luulin väärin. Nyt vasta minä olen hyvä äiti. Ennen diagnoosia en suoriutunut äitiydestä kunnialla. Sain raivokohtauksia ja kasvatusmetodini olivat kuin silloisista realitysarjoista kotoisin. Vääristyneitä mielipiteitä ja olettamuksia. Luulin olevani hyvä ja jämpti mutsi. En ollut.

En tajunnut, äitiydestä mitään ennen kolmatta lasta ja diagnoosia. Ennen lääkitystä ja oikeaa hoitoa. En tajunnut siitä kertakaikkiaan mitään. Kaksi vanhempaa lastani joutuivat kärsimään sairauteni varjopuolista aika monta vuotta. 

Voi kun voisin ottaa kaikki ne vuodet takaisin ja muuttaa itseäni. Mutta en voi. Kun voisin siirtää vuoria ja taivaita lasteni vuoksi. Mutta en voi. Nyt maksan sitä velkaa, jonka silloin tein. Ja lapseni myös. 

Elämä ei ole koskaan helppoa. Tiedän sen, mutta olisin voinut antaa paremman startin elämälle, jos... jos... 

Lapseni maksavat minun sauraudestani ja käytöksestäni nyt. Kalliisti. Kauniisti ja kunnialla heistä kaikki rastinsa kantavat ja ehkä joku päivä saan anteeksi. Rakastanhan heitä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Riittääkö se, riittäähän?