Kokovartalo Elli

Rakkaat.

Olen perustanut uuden blogin.
Kokovartalo Elli jatkaa Mama Dreamerin jäljissä, mutta uutena ja enemmän itsenään. Kurkkaa Kokovartalo Elli Bipo päässä, tukka jäässä ja klikkaa itsesi seuraajaksi.

Jatkan juttujani ja kuvakokeilujani Kokovartalo Ellin sivuilla ja kokeilen uusia juttuja, kuten raakaruokaa, acupunktiota ja ehkä vielä jotain muuta. Tietysti aion jatkaa myös runoilujani ja kirjoittajaksi pyrkimyksiäni.

Kokovartalo Elli seuraa minun vaatimatonta pyrkimystäni kohti terveyttä ja hyvinvointia. Rehellisesti ihan minuna itsenä. 

Älkää siis jättäkö minua nyt, vaan tulkaa mukaani matkalle mainioon elämään.

Rakkaudella
Elli-Jasmiini

Aika mennä eteenpäin

Niin. On aika. Tai uskon niin. Minun on noustava tuhkasta ja tartuttava elämää sarvista.

Minä olen aika-ajoin siinä pisteessä, että mietin miten haluan elämäni elää. Ihan niin kuin varmasti aika moni muukin.

Sitten teen jotain muutoksia. Etsiydyn uuteen toimeen, muokkaan työssäkäyntini aikoja ja stressitasoa. Hölkkään ja teen käsilläni jotain, kuten esimerkiksi sukkia tai joulukortteja.

Kohta huomaan, että kaikki on hyvin. Olen onnellinen ja homma rullaa. Sitten se tulee. Tämä. Tämä sama. Ihan varmasti kuin lehtien putoaminen puusta syksyisin.

En olekaan tyytyväinen. Päin vastoin. Olen tyhjä kuori ja vailla suuntaa. Huomaan, etten voi tehdä niitä asioita joita kaipaan, riittävästi. En ehdi kirjoittaa sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin. En ehdi askarrella tyttäreni kanssa. En ehdi nähdä ystäviäni. En ehdi, en siis jaksa.

Mikä siis neuvoksi? En jaksaisi tätä näin useasti. En halua tällaista. Haluan olla oikeasti onnellinen romantisoimatta sitä enempää. Minulla on nippu unelmia joita haluan toteuttaa, mutta kaikkea rajoittaa talous.

Siis askel kerrallaan. Minä perustan uuden blogin. Saattelen Mama Dreamerin viimeiseen lepoon kun löydän sille oikean seuraajan.

Uusi blogi keskittyy unelmieni saavuttamiseen ja elämän elämiseen. Kielen päällä pyörii nimiehdotuksia ja tyyli on mielessä kirkkaana. Mutta niin tylsää kuin onkin, kaikki nimiehdotukset on jo käytetty. Elämä on jo eletty. Pitää siis olla luova ja työntää mielestä kaikki negatiiviset ajatukset syrjään.

Ehdotelkaa nimiä rohkeasti!

En halua kuolla tänään

Heräsin aamulla, enkä halunnut kuolla. Se on hyvä. Voisi melkein luulla, että iloitsen siitä.
Mutta se sattui kuitenkin. Se herääminen. Se on helvetin vaikeaa. Jokaista jäsentä särkee vähän, mutta eniten sattuu sieluun. Silmät eivät halua avautua ja raajat eivät tahdo liikkua. Nukun viisitoistatuntia yössä, eikä herääminen onnistu sittenkään kivuttomasti.

Nousen kuitenkin. Pakko. En halua, että kukaan on huolissaan, enkä halua laistaa velvollisuuksistani. Silmäluomet rullaan väkisin puolitankoon ja kerään kaiken voimani, että saan itseni liikkeelle. Nousen ja hymyilen. Aamurutiinit onnistuvat sillä, että tiedän pääseväni ihan kohta takaisin nukkumaan. Kun ovi kolahtaa ja osa perheestä on mennyt teilleen, palaan vuoteeseen nukkumaan sen kuusi tuntia vielä.

Puolenpäivän kohdalla taistelen uudestaan itseni hereille. Tällä kertaa herääminen on vielä vähän vaikeampaa, koska olen yksin. Vain kissa kehrää kainalossa. Hiljaisuus on riipivää ja samalla vapauttavaa. Minun ei olisi pakko. Voisin maata tässä aina siihen asti, kun joku tulee kotiin. Mutta jos haluan parantua, minun on pakko. On pakotettava itsensä tekemään asioita vähän kerrallaan.

Nousen pakotettuna ja teen jotain mitään sanomatonta. Syön, juon, siivoan. Teen jotain, ettei vaan kukaan luule, että en pysty tekemään mitään. En oikeasti pystyisi. En helvetti vain pystyisi. Oikeasti.

Minä olen taitava valehtelemaan. Niin taitava, että jos kysyt lähimmäisiltäni, ovatko he huomanneet minussa jotain tai vaikutanko erilaiselta... he vastaavat; "ei mitenkään erityisesti. Vähän väsynyt tuo vain on". Joku voi kuvitella näkevänsä silmissäni sammuneen valon. Siellä ei kuitenkaan ole sammunutta valoa. Siellä on tyhjyys. Siellä ei ole mitään. Ei elämää, ei mitään.

En salaa tätä siksi, etten halua kenenkään tietävän. Salaan sen siksi, etten romahtaisi. Siksi, että jaksaisin hengittää vielä. Siksi, että voisin herätä eloon vielä joku päivä. Sanon miltä minusta tuntuu ja silti joku kuulee minun voivan paremmin. "Kuulostat paremmalta.". Ehkä. Ja ehkä joskus luulenkin voivani paremmin, mutta totuus on aika julma.

Jos minulla ei olisi tätä kaikkea mitä minulla on. Jos minulla ei olisi mitään, minä kuolisin. Mutta minulla on paljon. Perhe. Elämä. En voi kuolla. On päästävä tästä pahasta pois ja jaksettava elää. Minä haluan elämäniloni takaisin.... antakaa se minulle takaisin!

Ennen kuin mä kuolen

Ennen kuin mä kuolen on kohdattava kaikki.
Ennen kuin mä kuolen on mun saatava rakastaa.
Ennen kuin mä kuolen on jätettävä hyvästit.
Ennen kun mä kuolen haluan, että sinä tiedät, rakastan.

Sekunti vielä ja voin kertoa sulle.
Sekunti vielä niin ehdin hengittää viimeisen kerran.
Sekunti vielä niin muistan miltä elämä tuntui.
Sekunti vielä ja voin mennä.

Hyvästi rakkaani.
Hyvästi elämä.
Hyvästi koko maailma ja kaikki paha sen mukana.
Minä olen nyt rauha ja onnellisuus.
Sinun unissasi lempeä henkäys ja ajatuksissasi lämmin muisto.
Minä olen sinussa aina.

Perkele minut periköön

Aamu on aina vaikein. Hengittäminenkin sattuu ja sielua kääntää niin, ettei uskoisi. Nousen silti vaikka silmiä kirveltää ja pää on tuhkaa.
Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän.
Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun.
Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele.
Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle.
Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan.

Perkele.

Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mutta perkele sekin. Se jos minulta vielä kissan viepi niin mitä sitten?

Perkele mummuni vei. Ihan tässä. Mummu tahtoi lähteä, mutta mikä pakko sen oli tähän hätään? Oliko pakko avata vuosikymmenten pinotut ja padotut ajatukset, tunteet ja elämä? Oliko pakko herättää tuska uudelleen? Ihan kuin tämä nykyinen ei olisi riittänyt? Mumun mukana on haudattava rippeet viimeisetkin muistoista ja edesmenneistä. Mummun mukana on katsottava menneisyyttä uudelleen enkä jaksaisi sitä. Minusta ei oikein olisi siihen.

No tässä sitten istun ja pakotan itseni kirjoittamaan. Avaamaan sanaista arkkuani, että en hulluksi tulisi. Hullu minä olen, mutta voisin koittaa olla sitä vähän vähemmän. Kirjoitan nyt. Kirjoita saatana.

Hapeton olo. Hengetön tunnelma. Tätä tämä nyt on. On vain odotettava, että aurinko alkaa taas paistaa. On annettava itselle aikaa, vaikka nyt tuntuukin siltä, että en enää jaksa.  En jaksa tätä taas ja taas ja taas. Aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se tulee varmasti ja polkee minut perkeleen armoille maan rakoon itkemään, vapisemaan ja turtumaan tuskasta.

Turta tuskasta. Päätn raporttini täältä helvetin kuilulta tänään tähän. Huomenna hengitän vielä, sen lupaan, mutta se tulee sattumaan ihan yhtä paljon kun tänään.

Mieletön matka masennukseen

On ihan käsittämätöntä, miten olen vuosikaudet elänyt luullen olevani terve. Onhan minulle kerrottu tosiasiat päin naamaa, mutta olen sulkenut sen itseni ulkopuolelle.
Olen saattanut kertoa ihmisille (kuten täällä blogissakin) että minulla on mielen sairaus, mutta en ole halunnut ajatellla sitä.

Tässä minä nyt kuitenkin olen. Rikkipaskana ja masentuneena. Minulla ei ole mitään syytä. Ei ensimmäistäkään. Silti minun on vaikea hengittää ja silmissä mustuu vähän väliä. En haluaisi ottaa lääkkeitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja sillä minun aivokemiani ovat ihan (kisorana) sotkussa. Aivokemiat.

On pakko katsoa taakseen ja todeta, että minulla todella on sairaus, joka tulee olemaan kanssani aina. Tekisi mieleni sanoa tästäkin (olen sanonut niin migreenistä), että mielummin syöpä kuin tämä; Sen voi joko leikata tai siihen kuolee. Mutta en sano niin. Sillä syöpä on jotain, mitä en voi edes ymmärtää.

Kun en pääse ylös vuoteesta. En jaksa nostaa edes kättä. Aamut ovat kaikkein kamalampia. Nappaan lääkkeet. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, että ne alkavat vaikuttaa. Tänä aamuna pakotin itseni viemään lapsen päivähoitoon, mutta kun tulin kotiin... kaaduin sänkyyn ja vedin peiton korville.

Mitäpä jos joudunkin syömään lääkkeitä myös depressiivisen kauden jälkeen. Silloin en kokisi sitä uskomattoman hyvää tunnetta. Sitä, että on elossa! Minä kaipaan sitä...

Henkisesti raiskattu

Minut on. Monesti. Niin monta kertaa ja niin rajusti, että en tarkkaan edes muista.

Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena.

Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia. 
Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä.

Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet.

Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten hänen käsityksensä mukaan hän ja minä olimme yhtä. Minä en ollut yhtä hänen kanssaan, mutta hän oli minun kanssa. En osannut rimpuilla irti. Pelkäsin, että hän hajoaa atomeiksi. Niin hän minulle väitti. Minä olin yhtäkkiä vastuussa aikuisen naisen elämästä. Minä, teini-ikäinen.

Hän halusi nukkua samassa vuoteessa kanssani ja kun muutimme sellaiseen asuntoon missä molemmilla oli oma huone, hän murtui. Hän itki, että tahtoi nukkua samassa huoneessa kanssani, mutta minä pidin pintani. Halusin ehdottomasti nukkua yksin.

Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Hän pelasti minut. Otti syliinsä ja kantoi turvaan.
Ystäväni efebofiili istui iltaisin keittiössä ja aneli minua lukemaan hänelle satuja, peittelemään. Yli kolmekymmentävuotias kaappilesbo ja rikkinäinen seitentoistakesäinen.

Voin vain kuvitella mitä silloinen tuore poikaystäväni ajatteli. Pian muutin pois helvetistä ja pääsin omaan kotiin. Perustin perheen ja olin onnellinen. Mutta mieleni on sairastunut. Se ei parane koskaan. Sieluni on saastunut ja vajaa.

Aikuisen naisen sairas rakkaus. Minusta ei tule koskaan kokonaista.

Seison keittössä. Tai tarkemmin, nojaan tiskialtaaseen keittiön tapaisessa tilassa.
Kyyneleet valuvat poskilleni ja kurkkua kuristaa.
Tiskiallas tuntuu takapuoltani vasten ja tunnoton suru puskee läpi niin, että korvissa soi.

Kurkunpäähän sattuu silmittömästi, mutta pienen ihmisen vaativat huudot pakottavan pyyhkimään kyyneleet.
Lapsi kiljahtelee onnesta, juoksee sohvan taakse piiloon ja lopuksi kiipeä syliin. Enkä voi mitään kyynelille jotka valuvat armottomasti rinnuksilleni. Pyyhin kasvoni lapsen puseroon niin, että pieni nauraa ymmärtämättä mistään mitään.

En minäkään ymmärrä.

Tätä tämä on. Jossain vaiheessa matkaa huomaan olevani aallonharjalla. Olen iloinen, huoleton ja täynnä elämää. Sitten se tulee. Säännöllisesti ja aina. Varmasti ja joka kerta. Pohja. Syvänne johon olen hukkua. Joskus se on helpompaa ja pääsen kiipeämään takaisin ylös suhteellisen helposti. Toisinaan kaivonpohja on niin syvällä, että matka sieltä ylös on liian pitkä.

Se on minun tuomioni. Minun rangaistukseni kaikesta pahasta ja hyvästä. Putoan ja nousen aina ja varmasti, eikä siihen koskaan ole syytä. Voimani loppuvat aina yhtä yllättäen ja palautuvat samalla tavalla. Vuodesta toiseen.

Minulla on kahdensuuntainen mielialahäiriö. Lievä. Silti se on rasittava ja voimia vievä.
Tänään on taas se päivä, kun huomaan lentäväni matalalla. Yllätän itseni itkemästä ilman syytä ja voimattomuus on niin valtava, että se tuntuu fyysisenä vapinana. Kiukkuan lähimmäisilleni ilman syytä. He ovat minun oman sotani siviliuhreja. Voi, kunpa voisin olla jotain muuta. Voi, kun minulla ei olisi sotatilaa sisälläni. Kun voisin olla parempi ihminen.

Mutta en ole. Olen juuri tällainen. Elämän sotkema pieni ihminen. Yritän parhaani. Muutama viikko ja sitten on helpompaa, ehkä.

Kun katso elämääsi taaksepäin kuusikymppisenä, mitä näet?

Mitä haluaisit nähdä?

Minä en halua nähdä tätä mihin olen itseäni määrätietoisesti ajamassa. En halua nähdä sitä, miten olen taistellut tieni suuressa yrityksessä tähän pisteeseen. Kestänyt kaikki muutokset, ylä- ja alamäet sekä talouden kurimukset. En halua nähdä sitä, miten joka päivä kestin asiakkaiden epäasiallisen käytöksen ja prosessien jatkuvan ontumisen. Miten kehitin kehittämistäni ja palkaksi en saanut edes lämmintä kättä.

En halua nähdä, miten suurimman osan elämästäni omistan sellaiselle asialle, mikä on itselleni yhdentekevä.

Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole kauheaa stressiä, en koe vastenmielisyyttä työnantajaani kohden, eikä minua kohdella huonosti työpaikalla. Minulla on ihan hyvä työpaikka ja yhteisö. 

Asiakkaat ovat pääsääntöisesti asiallisia ja heidän kanssaan työskentely on joskus antoisaakin. Työni on mukavaa ja pidän siitä. Projektityöskentely sopii minulle. Minulla on erinomaiset työolosuhteet, hyvät työvälineet ja esimiehet. Kollegat ovat mukavia ja auttavia, eikä minun koskaan tarvitse selvityä asioista yksin. Minua ei kiusata, eikä työilmapiiri ole huono.

Mutta.

En halua nähdä tällaista elämää. Aamu alkaa työllä ja päättyy illalla työhön. Sellaiseen työhön joka ei sytytä. Työhön joka ei herätä minussa intohimoja, eikä anna minulle oikeasti mitään. Ei siis anna elämälleni mitään sisältöä. Ammatillisesti työni on jees, mutta ei oman henkilökohtaisen elämäni kannalta mitenkään merkittävää.

On vähän naiivia ajatella, että elämä menisi niin kuin Strömsössä ja että elämässä pitäisi aina olla sisältöä, mutta minä nyt kuitenkin ajattelen niin kaikkien muidenkin vähän päälle kolmekymppisten naisten ja miesten kanssa. En ole sittenkään sitä sukupolvea, joka ajattelee että ensin tulee työ ja sitten elämä.

Ei. Ensin tulee elämä ja sitten työ. Työ voisi olla elämä, jolloin niitä ei tarvitsisi välttämättä erottaa niin vahvasti. Olisiko se muka niin hölmöä? Ei. Mutta kun se talous!!

Miksi kaiken pitää riippua taloudesta?!? Miksi rahan pitää olla niin hemmetin tärkeä? Voisin ihan hyvin alkaa työstämään uutta kirjaani ja kaupitella itseäni lehdille bloggaajana tai kirjoitella novelleja, ehkä jopa jotain muutakin, mutta kun minä en saa siitä rahaa. Minun pitäisi muuttaa arvojärjestystäni radikaalisti, että voisin tehdä muutoksen. Minun pitäisi pudottaa raha ja saavutettu elintaso jonnekin toiselle tasolle, jotta voisin tavoitella toisenlaista työelämää. Helpommin sanottu kuin tehty.

En muuten edes ole tässä tilanteessani yksin. Minun lisäkseni perheessäni on neljä henkilöä. Tämä koskettaa heitä kaikkia. Kaikkien elintasoa. Harrastusten määrä, ruoan laatu ja lomamatkojen määränpää, muilla paikkakunnilla vietetyt viikonloput, lomat kahdestaan minun ja mieheni kesken, illalliset ystävien kanssa. Kaikki tämä muuttuisi. Mitä vaatteita lapsillani oli päällä ja miten hyvät lenkkarit he jalkaansa laittaisivat. Ennen kaikkea minä en enää kävisi kampaajalla (jossa käyn kerran vuodessa), eikä hiuksiin tulisi uutta väriä, vaatekaappi jäisi sille tolalle missä se nyt on ja ne uudet talvikengät jäisi ostamatta. Palelisin näillä vanhoilla talvitakeilla ja unelmoisin uudesta sitten joskus. Mieheni ei minun vaatetuksestani ole moksiskaan, mutta kyllä nuo lomamatkojen uupumiset voisi kirpaista. Ja onhan meillä vene. Sen ylläpito ei ole halpaa. Siitä en luovu joten avocadot jäisi ruokakauppaan ja kirpputorilta kävisin ostamassa nykyistäkin useammin. Asumiskustannukset ovat pienemmät nyt kuin kerrostalossa asumisen aikana, joten sillä tavalla tilanne voisi nyt olla otollinen.

Kuten kollegani sanoi asiaa minun kanssa pohtiessani, moni sitä kolikkoa kääntelee, pitää vain löytää se kirkkaampi puoli.

Kukaan ei tee tätä puolestani, eikä tämä tule olemaan helppoa meni se sitten niin taikka näin. Unelmien eteen on painettava duunia…

ISO, Pekka Hiltunen

Ystäväni töytäisi kevyesti minua uuden Pekka Hiltusen kirjan suuntaan.
Eipä ollut vaikea homma, sillä minä pidän Pekasta paljon. Hänellä on kyky kirjoittaa ja hän tekee aina loistavaa taustatyötä.

Siispä näppäsin Elisa Kirjan sovelluksen auki ja kävin hankkimassa itselleni ISO -nimisen kirijan.
Tässä aiheesta kirjoittamani arvostelu.

Nyt kun lukemisesta on aikaa muutama viikko, niin ajatuksen soljuvat vähän helpommin. Kirja oli mielestäni järisyttävä.
Sen lisäksi, että se sisälsi valtavan määrän tutkittua faktaa ja oikoi paatuneita, vääräksi väännettyjä käsityksiämme asioista, niin siihen oli hämmentävän helppo samaistua.

Ei ollut pienintäkään ongelmaa nähdä itseään 136 kiloisena, suurena naisena, jonka päivän painajainen on mäen ylös nouseminen ja pikkupojan haukkunnan kuuleminen. Ei ollut hetkeäkään ongelmallista kuvitella itsensä makaamaan iltaisin ja öisin sänkyyn ja mielukuvituksissaan puhumaan suunsa puhtaaksi. Valikoiden sanansa huolella ja perustaen puheensa tutkittuun faktaan.

Hyvä kirja. Voin väittää, että moni "hoikkakin" ihminen tuntee samanlaisia asioita kuin tässä kirjassa. vain siksi, että yhteiskuntamme on mitä on. Ei se pahalla, mutta ei se hyvälläkään. Me rakastamme niitä perkeleen kaavoja ja taulukoita niin paljon! Ihan kuin elämää ei voisi elää ilman kaavaa tai taulukkoa?!

Että näin. Hyvä kirja, hyvä Pekka. Lisää maltilla odotellen,
Elli-Jasmiini

Minun rikkinäiset ihmiset

Minun rikkinäiset ihmiseni

Ajattelen teitä. Joka päivä, monesti

Halaan teitä ajatuksissani ja pitelen sylissäni

Annan teille aikaa vain olla ja itkeä, nauraa tai huutaa

Mielessäni. Olen tässä teidän vieressä koko ajan

En päästä kädestänne irti, vaikka niin voisitte luulla

En pakota teitä mihinkään, mutta haluan, että tiedätte;

Olen tässä. Pidän teitä sylissäni ja halaan ajatuksissani

Olen tässä ja autan teitä korjaamaan omat rikkinäiset sielunne

En voi pelastaa teitä, se teidän täytyy tehdä itse, mutta olen tässä ja pitelen teitä sylissäni

Autan teitä. Pitelen teitä sylissäni.

Sulje minut syliisi syksy!

Rakastan tätä. Tätä maan tuoksua. Ilma on vielä viileä, vaikka aurinko on jo noussut. Sen säteet eivät jaksa enää lämmittä minua, eikä luontoa joka on riippuvainen sen valosta, elämän eliksiiristä.

Laskeudun sammaloituneet portaat laaksoon ja silmieni eteen avautuu suurten tammien värittämä nuori syksy. Askeleeni ovat pehmeät polulla, jonka varteen on noussut sieniä. Kävelen hitaasti ja hengitän syvään. Vedän ilmaa sisään rauhallisesti ja lasken sen ulos harkiten. Hengitän.

Maa valmistautuu talveen. Se järjestää esityksen jollaista ei ole ennen nähty. Sen värit leiskuvat upean punaisina ja keltaisina, oranssina ja vihreänä puiden ja pensaiden latvoissa, ja oksat keräävät kaiken vihreän itseensä suojaan talvelta. Maa ei masennu talvesta, vaan on ylpeä loistostaan lumentuloon saakka jolloin se painuu uneen, kunnes kevät sen jälleen herättää.

Kävelen suuren tammen juurelle. Sen varsi on niin jylhä, etten yllä halaamaan sitä. Kurotan käteni sen ympärille siitäkin huolimatta ja pysähdyn tuntemaan.

Puun karhea pinta tuntuu lämpimältä poskeani vasten. Nenä kerää kirjon erilaisia tuoksuja ja kannustaa hengittämään syvään uudelleen ja uudelleen. Puristan käsiäni tiukempaan ja tunnen puunrungon vartaloani vasten suurena ja voimakkaana. Se on kestänyt kaiken, minkä elämä on sen eteen heittänyt. Tässä se seisoo vaikka myrskyt on sitä riepotelleet ja ihmiset kaltoin kohdelleet.

Puu antaa minulle voimaa. Maa antaa minulle voimaa. Sulje minut syliisi syksy! Anna minulle voimaa jaksaa pitkä ja pimeä talvi. Minä kerään itseeni sinun kauneutta ja energiaa, kuten puut vihreyttä oksillensa. Minä suojaan itseni talvelta sinun tuoksuillasi ja muistoillasi. Kannan itseni vahvana kuin puusi runko ja kestän myrskyjen tuulet kuten pikkuruiset ihmeesi ruohon alla piilossa.

Sulje minut syliisi syksy! Anna minulle voimaa. Herään keväällä maan kanssa uudelleen ja luota minuun, rakastan sinua taas, kun tulet ja suljet minut syliisi.

Tumman veden päällä ja Elisa Kirja

Yksi uusi, järisyttävä lukukokemus. Tumman veden päällä. Arvostelun voit lukaista Elisa Kirjan sivuilta täältä.

Peter on minusta hyvä näyttelijä. Näin Peterin erinomaisuuden ensimmäistä kertää muistaakseni Koirankynnen leikkaajassa. Mainio leffa ja upeaa näyttelijän työtä.

En kuitenkaan valinnut kirjaa pelkästään taiteilijan itsensä vuoksi. Valitsin sen siksi, koska minusta tuntui, että siinä voisi olla jotain sanottavaa. Jotain mikä voisi koskettaa. En kuitenkaan halunnut ladata siihen mitään odotuksia.

Vaikka taustalla laulavat linnut piristivät lukukokemusta ja joskus katuporan yllättävä ääni huvitti hieman, ei se vienyt pois sitä jäätävän intensiivistä tunnelmaa, jonka taiteilija loi omalla tummalla äänellään.

Kuuntelin kirjan nopeasti. Keksin tekosyitä, jotta voisin kuunnella sitä vielä vähän ja unohdin syödä, kun jumituin tunnelmaan.

Yksi kirjan parhaista henkilöhahmoista oli Peten isoisä. Mahtava ukko! Mieletön mielikuvitus ja järkkymätön luotettavuus sekä rakkaus lapsia kohtaan.

Kuten kirjoittamassani arvostelussa kerron, niin kirja sai minussa aikaan tunteen, että haluan olla lapsilleni luotettava aikuinen. Haluan olla sitä kaikille lapsille. Rakastan niin hyvin kuin suinkin voin ja toivon, että se auttaa jaksamaan tässä melko kierossa maailmassa.

Ehkäpä katson elokuvankin, kuka tietää, mutta ennen kuin sinä menet sen katsomaan... lue kirja.

Fitimpää hifistelyä ruokaongelmaisittain

Olen terve. Niin minulle on sanottu. Olen ennenkin avautunut tästä aiheesta.

Olen siis terve. Minut on testattu monesti erilaisilla testeillä. Ainoa, mikä minulta löytyi joskus, oli lisämunuaisen vajaatoiminta, joka korjaantui (lääkärin mukaan) sillä, että pienensin liian suurta D-vitamiiniannostani. 

Minulla ei ole:

Diabetes

Reuma

Syöpä

Vatsakatari

Aivokasvain

Taimitäänmuutakaan

Silti minulla on lähes joka päivä särkyjä ja kipuja. Yleensä päässä, mutta se onkin migreeni eikä sitä voi sairaudeksi kutsua. Se vain on. 

Sen lisäksi vatsani ei ole kunnossa ja se aiheuttaa minulle päivittäin ihan typeriä oireita. Esim. että minua oksettaa , pyörryttää ja hikoiluttaa. 

Ja sitten viimeisenä nivelet. Voi, että minä tykkään näistä minun nivelistä! Niitä juilii niin mahdottomasti.

En myöskään ole vielä löytänyt liikunnalle kultaista keskilinjaa. En voi olla liikkumatta, koska se lisää kipujani. En myöskään voi liikkua, koska se rikkoo paikkani. Olen tulehdusaltis ja lihakseni tulehtuvat todella herkästi liikunnan vuoksi.

Mutta hey! Mä olen terve. Lääkärit sanoo niin.

Olen ottanut ohjat omiin käsiin. Olen kyllästynyt oireiden hoitamiseen ja siihen, ettei kukaan halua selvittää syytä. En ole lääkäri, eikä minulla ole muuta mahdollisuutta kuin kokeilla ja odottaa. Tämä on pitkäpiimäistä hommaa, mutta se on tehtävä.

Siis etsin minulle sopivia ruoka-aineita ja liikuntamuotoja sekä elämäntyyliä. Toivon, että se riittää ja joskus pääsen irti särkylääkkeistä.

Nyt olen viikon kuurilla. Kokeilen kikkakolmosta ja puhdistan viikon ajan kroppaa tehokkaasti. Sen jälkeen pitäisi vielä parikymmentä päivää jatkaa kokeilua vähän kevyemmin. En vielä yhtään osaa sanoa mikä tämän tulos voisi olla, mutta pakkohan tässä on jotain yrittää. En ruodi tässä tätä tarkemmin. Tämä on toisten mielestä humpuukia ja toisten mielestä tie fitimpään elämään. Minä en vielä tiedä.

Jos tämä toimii niin kiva jos ei niin so not. Uutta testiä putkeen. 

Toivoisin, että löytäisin ratkaisun ihan luonnon omista tuotteista, eikä minun tarvitsisi ostaa lääketehtaiden ylihinnoittelemia tuotteita tai lisäravinteita. Toivoisin, että pinaatin voisi syödä pinaattina ja parsakaalin parsakaalina ja se riittäisi. Voin toivoa liikoja, varsinkin niin kauan kun suolistoni on mitä on. 

Toivoisin, että joskus voisin lopettaa tämän hifistelyn, ja meidän perheellä olisi hyvä perusrutiini ruoassa nykyisen hankalan, jatkuvan muutoksen sijaan. Tyttäreni pitää nykyisin välttää gluteenia joten meillä syödään gluteenitonta, vähähiilihydraattisen ja vähämaitoisen lisäksi. Vaikeampiakin ruokaperheitä varmasti on, mutta tässä on meille ihan tarpeeksi soveltamista. 

Jatkuva ruoan ajattelu on väsyttävää. Toivon, että löydämme oikeat asiat ja opimme käyttämään niitä niin, että siitä tulee vakituinen osa elämää. Niin, että kaupassakäynti sujuu rutiinilla ja ruoanlaitto on helppoa.

Toivon.

A Beatiful body -haaste

Haha...

Luin haasteesta Mami Go Go Mintun blogista. Ja tunnustan. Sosiaalinen media työnsi tämän syliini.
Koska olen äiti ja minussa virtaa tiukan feminisin verta, löytyy minusta hitusen rohkeutta ja ripaus hulluutta.

Olen kolmekymmentäneljävuotias joskus kiukkuinen kolmen lapsen äiti. Olen korviani myöten rakastunut vaimo ja nainen, jolla on unelmia ja tavoitteita. Minä olen itsetuntoani ja rohkeuttani etsivä ihminen. Joskus olen rohkea, kaunis, itsevarma ja joskus taas hormonimyrskyissä kamppaileva yksinäinen nainen, joka ei tiedä miltä näyttää ja kuulostaa.

Olen laihduttanut teini-ikäisestä asti. Äitini ei koskaan minua rumaksi opettanut vaan yhteiskunta, kaverit, koulu, elämä. Kaikki oli hyvin, kunnes koulun vessassa luokkakaverit sanoivat, että tukka haisee pahalta ja se on likainen, vaikka olin sen edellisenä iltana pessyt. Sen jälkeen olen pessyt hiukseni pilalle ja minusta on kasvanut neuroottinen puhtausfriikki. Sen jälkeen keksin, että ulkonäöllä on väliä ja uskomaton elämä väärien vaatteiden ja oman tyylin etsimisessä on kuluttanut minut puhki ja tehnyt minusta tällaisen kun nyt olen.

Mutta vaikka elämä on laiffii, niin se on kaikesta huolimatta tehnyt minusta kauniin ja antanut minulle kolme kuvankaunista lasta. Se on muokannut vartalostani sellaisen kun se on ja arvatkaa mitä... se on ihan tavallinen. Se on oikeastaan kaunis ja ennen kaikkea se on kohtuullisen terve ja se on minun.

Olen aina ollut vähän jeesustelija. "Minä en laihduta... syön vain tiedostavasti" tai "jos en kelpaa näin niin sitten en kelpaa". Oikeasti, ihan aikuisten oikeesti ja rehellisen kipeästi minä laihdutin. Minä en myöskään ole hyväksynyt itse itseäni tällaisena ja olen joka kerta kauhuissani, kun vartaloni joutuu ihan minkälaisen tahansa huomion kohteeksi.

Kammoan miehiä jotka kohteliaisuuksissaan sanoo että näytät kivalta ja järkytyn suuresti, jos joku yrittää iskeä tai vilkaisee niitä paikkoja, jotka ei hänelle kuulu.
Johtuuko se huonosta omastatunnosta vai mistä, en tiedä, mutta toivon tyttärelleni vähän parempaa otetta elämään. Toivoisin, ettei hän rakenna koko palettia vartalonsa päälle, vaan unohtaa edes joskus sen ja elää elämää täysillä nauttien. Toivoisin, ettei hän murehtisi makkaroitaan ja surullisena huomaan, että hän tekee sitä nyt jo. Ja arvatkaa mitä... minä olen sen hänelle opettanut. Osittain vahingossa, osittain tarkoituksella.

Mutta siinä kun minä opettelen edelleen elämää ja oikein olemista, tyttäreni kasvaa sivussa aikuiseksi. Halusin tai en, hän poimii valittuja asioita ja ottaa ne elämän ohjeekseen. Hän ei kysy minulta siitä, vaan tekee päätöksensä itse ja alitajuisesti. Minä voin vain toivoa parasta ja uskoa häneen kuin vuoreen.

Niipä olen esimerkkinä ja vaikka en niin välitäkään poseeraamisesta niin tässä niitä nyt on. Tänä aamuna otettuja kuvia minusta tällaisena kuin olen. Teen tämän itseni takia, mutta ennen kaikkea kaikkien naisten takia. Äitien, tyttärien, naisten. Mummojen, mammojen, missien ja unelmaprinssien vuoksi.
Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. On oikeus olla timmikroppainen. On oikeus olla kehitysvammainen ja erilainen. Erinäköinen ja toisen värinen. On oikeus olla samanlainen ja hukkua massaan. On oikeus olla lihava tai liian laiha. On oikeus olla onnellinen.

Minä olen onnellinen. Tällaisena. Vaikka joka päivä ajattelen vääriä asioita ja vähättelen olemistani. Vaikka joka päivä laihdutan, ahdistun, innostun ja häpeän. Vaikka olen ylpeä itsestäni ja rehellinen. Vaikka valehtelen itselleni ja tunnustan kohta peililleni. Olen onnellinen.

Tuijotan nytkin ruutua ja ihmettelen, olenko oikeasti tekemässä tätä. Laitanko oikeasti kuvani jakoon. Kaikki vanhat möröt näkevät minut nyt. Tämä tulee varmasti minua vastaan jossakin. Joku nostaa tämän ja kääntää sen minua vastaan. Kestänkö sen? Onko minusta tähän?

On.

Garden dreams...

Minulla on ollut unelma. Sellainen vaatimaton unelma puutarhasta. 

Olen onnellisessa asemassa, kun unelmani on toteutunut ja minulla on nyt puutarha. 

Puutarhani on sellainen, ettei se ole minun puutarhani. 

Se on kaunis ja olisi vielä kauniimpi jos sitä joku hoitaisin.

Puutarhassani on sellaisia yksityiskohtia kyllä, jotka ovat minun, kuten nuo lyhdyt. Niistä minä pidän ja niitä puutarhaan pääsee vielä monta kappaletta.

Ruusuja puutarhassani on paljon. Ne on hämmentävän kauniita ja siitä löytyy ihmeellisistä paikoista. Minä en kuitenkaan ehdi hoitamaan ruusuja, niinpä ne valitettavasti jäävät tämän kesän ihmeeksi. 

Muutama kuva niistä nyt kuitenkin, ettei ihan pääse unohtumaan. Voi, kunpa osaisin ottaa niistä vähän parempia kuvia. Aurinkoa odotellessa, pari vähän huonompaa kuvaa.

Tämä tuoli on niitä minun yksityiskohtia... tuossa nurkkauksessa ei olekaan yhtään kukkivaa ruusua. Yksi yrittää työntää uutta oksaa, mutta senkin kaivan tässä syksyn mittaa pois.

Minulla ei ole näille kauniille kukkasille aikaa. Puutarha on tällä hetkellä runsas ja valtavan monimuotoinen sekä työläs. Ensi kesänä se on yksinkertainen, helppohoitoinen ja keskeneräinen.

Jos vain olisi aikaa nyppiä kaikki nuupahtaneet kukat. Nämä olisivat tosi upeita. Ja jospa olisi aikaa repiä ruusuihin kuulumattomat köynnökset, jotta niillä olisi tilaa kukkia ja loistaa.

Mutta niin kauan kun tätä loistoa on, siitä tulisi nauttia. Tulen siis istumaan täällä vielä useasti ja annan tuoksujen huumata. Aion sytytellä kynttilöitä moniin lyhtyihini pitkin puutarhaa ja käyskennellä siellä rauhassa tunnustelen syksyä ja viimeisiä lämpimiä iltoja.

Puutarhan uusi ilme on vähän vähemmän etanaystävällinen, mutta en niitä ala myrkyttämään. Ne nyt sattuvat olemaan täällä vakituisia asukkaita ja niiden kanssa on elettävä. 

Muutaman uuden lyhdyn hankin. Vahoja ruosteisia käytän niin kauan, kunnes ne eivät enää pysy kasassa. Tällä hetkellä puutarhassani on seitsemän lyhtyä, mutta kun syksy kääntyy talveen niitä on tusina lisää.

Ystävämme PikkuHerra Tammi saa jäädä paikoilleen rinteeseen. Sen kohtalo voi kuitenkin vielä muuttua, sillä pihassa on valvata vanha vaahtera joka pudottaa lehtensä kohta. Kun sen lehtisato on korjattu, voi olla, että kaikki lehtipuut saa kyytiä...

Suojassa pahalta maailmalta.

Näköesteenä naapuriin on nämä yli kaksi metriä korkealle kasvavat ihanat. Nämä saavat varmasti jäädä. Nämä on nätimpiä kun naapuri.

Puutarha saa kokonaan uuden ilmeen. Monta pensasta poistuu ja lähes kaikki ruusut kaivetaan ylös maasta. Vanhat muumioituneet omenapuut kaadetaan ja joitain muita puita. Luumupuut saavat jäädä sen suuren vaahteran seuraksi ja ehkäpä muutama havupuu.

Pioneistakaan en halua luopua, sillä ne ovat upeita. 

Vähän harmittaa, että kaikki se työ jonka joku on nähnyt tämän upean puutarhan eteen, päätyy biojätteeseen ja kiukaan alle, mutta onhan tästä tehtävä sellainen, että minä tulen sen kanssa toimeen.

Mutta siitäpä tulee entistä ehompi ja minun näköiseni. Se tulee pärjäämään ilman hoitoa kuukauden kesässä ja se näyttäytyy syksyllä upeimmillaan värikkäänä ja runsaana.

Unelmat on tehty unelmoitaviksi!

Minä rakastan kaikkea lifestyleä. Rakastan sisutamista ja vanhan uudistamista. Haluan olla erilainen ja olen silti samanlainen kun niin moni muu. Pidän maalaisromanttisesta ja voin ostaa sen prismasta vaikka mielummin tekisin sen itse. En koskaan käy huippukalliissa sisustusliikkeissä, koska usein niissä on se sama muka vanha laatikko kuin siellä prismassakin.

Aina silloin tällöin iskee mahdoton inspiraatio. On tuunattava jotain ja tehtävä käsillä. Silloin se pitää tehdä heti. Jos siirrän tekemistä, en koskaan tee sitä. Yleensä minulla ei ole kuitankaan aikaa eikä juuri siihen tekemiseen tarvittavia juttuja kuten vaikkapa sohvan uusiin päälisiin kankaita. Niinpä ne jää tekemättä.

Sitten tulee se hetki kun vaivun taas unelmiin. Olen jo vuosia unelmoinut omasta tilasta jolla olisi oma työhuone. Voisin tehdä töitä omaan tahtiin ja vaikka palkkatyön rinnalla. Voisin tehdä omaksi iloksi. Kehittyä taitavaksi ja osaavaksi. Tehdä lahjoja ja josksus ehkä myytäväksi asti.

Voisin kirjoittaa kun kirjoituttaa ja lopun aikaa tehdä muita juttuja. Voisin elää sellaista elämää kun haluan. Nauttia myös työstä. Tehdä sellaista työtä joka tuntuu minusta merkitykselliseltä.

Unelmat on tehty unelmoitaviksi. Niinpä minä unelmoin tuon unelman aina uudelleen. Teen mielessäni suunnitelmat, teen tuotteita, etsin yhteistyökumppanit ja perustan nettimyymälän. Mielessäni saan myymälän tuottamaan muutamassa vuodessa ja pian voin jättää päivätyöni kokonaan. Voin säädellä omia tekemisiäni vaikka joudunkin tekemään myös niitä ei niin mukavia juttuja.

Olen kuitenkin ollut yrittäjä. Se ei ollut kaunista katseltavaa ja sen vuoksi siipeni on palaneet niin pahasti karrelle, etten uskalla levittää niitä uudelleen. On tarpeeksi hullua haluta kirjailijaksi tällä perherakenteella!

Niinpä ihailen suunnattomasti niitä rohkeita jotka ottavat elämän omiin käsiinsä ja kokeilevat siipiää. Toivon, ettei teidän siipiä poltettaisi ja että unelmat kantaisivat hedelmää. Niinpä minä jatkan näpertämistä itsekseni, maltan mieleni pienten lasten kanssa vielä ja kirjoitan jokaisena vapaana hetkenä.

Sinun jälkeesi jään...

Puhelin soi. Vastaan siihen ajattelematta.
- "Birgitte"
- "Markus tässä hei, kuule... Tanja on kuollut. En osaa sanoa nyt muuta. Mä olen pahoillani. Ajattelin soittaa sulle, kun tiesin, että olette ystäviä."

Hiljaisuus. Hiljaisuus joka huutaa korvaani niin, että en kuule. En saa sanotuksi mitään. Etsin penkin ja puhisen puhelimeen.

- "Birge? Ootko vielä siellä? Onko kaikki hyvin? Tyhmä kysymys... sano jotain."

Tuoli tuntuu kovalta ja pakarani pusertuvat surun ja penkin väliin. Painava musta humus ryöpsähtää jostain sielustani ja tukkii keuhkoni. Henkeni pihisee kun yritän taistella henkeni edestä.
- "Olen. Täällä. Miten? Milloin, miksi?"
- " Toissapäivänä. Kuoli nukkuessaan. Onneksi. Mun pitää nyt lopettaa. Lapset tuli mun luokse joksikin aikaa... hautajaiset, no ne on joskus. Mä ilmoitan sitten..."

Puhelu päättyy ilman hyvästelyjä. Lasken sen kädestäni pöydälle vieressäni. Mieleni on täynnä kysymyksiä, jotka sinkoilevat päämäärättömästi aivorungon seinämästä toiseen.

Takapuoleni puutuu ja puudutus leviää hiljalleen jalkoihini. Tyhjä, ammottava aukko kasvaa kasvamistaan ja juuri kun tuntuu, että saan humukselta tilaa hengittää, aukko vie näkökykyni ja työntää valtavan padon kyyneleitteni edestä. Istun tässä ja itken.

Istun edelleen ja itken. Nousen nikotellen jaloilleni ja ravistelen niitä hieman. Niitä nipistelee vähän. Kävelen vessaan peilin eteen. Katson punaiseksi värjäytyneitä kasvojani. Silmiäni särkee ja olen itkenyt ääneni käheäksi. Mitä juuri tapahtui?

Menetin ystävän. Lapset menettivät äidin. Mies menetti vaimon. Äiti tyttären ja isä ainoan lapsensa. Maailma menetti ihmisen jolla oli annettavaa. Ei ehkä maailman pelastaja, mutta minun ystävä. Kahvikupin ääressä parannettiin maailma useasti ja sen pahuus ajettiin hetkeksi pois.

Kyyneleet nousee uudelleen. Ajatukseni harhailevat ja paniikissa mietin äidittömiä lapsia. Vaimotonta miestä ja lapsettomia vanhempia. Minun orvoksi jäänyttä kahvikuppiani. Kuka hoitaa lapset, juo kahvit kanssani ja rakastaa miestä? Kuka on lapsi vanhemmilleen ja ihminen tässä maailmassa?
_________________________________

Elämä on kamalaa. Se on niin äärettömän julmaa. Olemme kaikki menettäneet jotakin. Minä olen kuin olenkin menettänyt ystävän kuten tarinan Birge yllä. Kyllä; Birge on täysin kuvitteellinen ihminen, mutta hänen tarina on kiedottu monen meidän kokemuksista.
En ikinä unohda sitä tukahduttavaa surua joka iskeytyi kasvoille täysin varoittamatta.

Voimia kaikille teille, jotka olette kohdanneet surun. Minä istun kanssanne juomassa kahvia ja parantamassa maailmaa. Elämää ei voi elää ilman menetyksiä, mutta toivon, että jokaisella teistä olisi voimaa kohdata ne pystypäin. Voimaa jatkaa elämää ylpeänä ja onnellisena siitä, että teillä oli mahdollisuus tuntea tuo menetetty ihminen. Ettei se oikeastaan ollut menetys, sillä se antoi teille enemmän kuin moni muu asia ikinä antaa. Vaalitaan rakkaittemme muistoa ja eletään elämäämme täysillä kaikesta huolimatta. Surraan suru pois ja iloitaan eletystä elämästä.

Minä olen rikkaampi siksi, kun tunsin menetetyn rakkaani. Minä olen ylpeä ystävyydestämme ja tunnen olevani parempi ihminen hänen ansiostaan.

Siis voimaa ja rakkautta kaikille teille. Eletään elämää hyvin.

Puutarhajuhlat by me and my family

Sunnuntai-aamu. Aika hieno aamu.

On aika juhlia poikalasten yhteisiä syntymäpäiviä läheisten kanssa. Ensimäiset puutarhajuhlat. Vähän pienimuotoiset, kun puutarha on kesken, mutta se on kaunis ja se riittää.

Vähän huono kuva, mutta juu get tö point. 

Omassa puutarhassa on se hyvä puoli, että kukka-asetelmat saa ihan tuoreena ja kauniina. Vähän nuo minun puutarhasuunnitelmat taas kärsii, kun haikailin sellaista puutarhaa, jossa ei tarvitse tehdä juuri mitään, mutta nämä kukat on todella kauniita.

Tyttäreni tättähäärä teki asetelman ja kuinka ollakaan, mummokupit on päässeet jaloittelemaan.

Kauniit kupit saivat uusia ystäviä, kun rakas tätini toi kahdentoista hengen sarjan uskomattoman kauniita kuppeja. Vanhoja, kuinkas muuten. Niihin oli myös sokerikko ja kermakko, mutta kahvikannun täti piti vielä itsellään. Kerroin kyllä, että kaapissani on sille paikka, kun on sen aika. Kuvia niistä myöhemmin.

Tupaantuliaislahjaksi saadut pöytäliinanpainot innoittivat puutarhajuhlien väriteemaan, joka oli.... värikäs!  

Syntymäpäiväsankari ja serkkutyttö tekivät maitomukivaihtareita samalla, kun ihailivat pikkumiehen uusia autoja. 

Kuinka moni kaksitoistavuotias on onnensa kukkuloilla saadessaan lahjaksi tällaisen? No meidän on. Ja kun sitten sankari sai lahjaksi rahaa, hän oli onnellinen. Esiteini on päättänyt ostaa itselleen pienen veneen moottorilla. Lupasin hankkia sille venepaikan ja vähän ehkä auttaa sen ostamisessakin.

Rakentaisikohan tuo meille uuden putarhapöydän nyt, kun alkaa olla siihen välineitä? Voisi sitten sen jälkeen ajeluttaa veneellään isäänsä kalaan.

Uusi päräyttävä kokemus ja Long Playn artikkeli

Teidän täytyy kuunnella se! Jos et jaksa lukea laatujournalismia, niin kuunnelkaa.
Pään avaus on maan mainio artikkeli ja Pinjan erinomainen ääni siivittää sen ihan omiin sfääreihinsä. Ette usko, kuinka monta päätä bongasin ja miten montaa kalloa jäin ihmettelemään.

Mutta ennen kaikkea. Tuon hemmetin artikkelin vuoksi eksyin Elisa Kirjan kesäkamppikseen ja tilasin kuusitoista kirjaa ja äänikirjaa. Hei... ei muuten lopu kesällä tekeminen. Onneksi älysin tilata muutamia juttuja lapsillekin, etten joudu yksin urakoimaan kaikkia!

Niin ja sitten olisi se mun kirjaprojekti. Kukahan sen kirjoittaa??
:D

Kesäyö

Kesäyö on lämmin ja kaunis. Musiikki soljuu lahden poukamassa hiljaa.
Kokko keinuu laineilla ja sen kituva tuli on kaunis.
Suuri kuu valaisee jo valmiiksi valoisaa yötä ja rakastuneiden kasvoja.

Kolmekymmentä vuotta olen sinua rakastanut. Ne vuodet olen sinua jumaloinut, vihannut, rakastanut ja ihmetellyt. Olen tutustunut sinuun kerta toisensa jälkeen ja uskoutunut uudelleen ja uudelleen.
Lempeät silmäsi katselevat minua nyt, kun olen käsivarsillasi ja olemme tässä, yhdessä.
Silität kasvojani kuluneilla käsilläsi samalla, kun Georg Ots hyräilee kauneimpiaan rahisten savikiekolta.

Löysin sinut nyt. Uudelleen. Rakastuin sinuun taas, enkä kadu hetkeäkään.
Suutelemme varovasti kuin vastarakastuneet ja liikumme hiljaa toisiimme nojaten.
Mikään ei meitä häiritse, eikä mikään voi ottaa tätä meiltä pois. Rakastan sinua.

Blogin lomakausi

Moi kaikille lukijoille.

Nyt on sellainen juttu, että kesä on piipahtanut kylään tänne Kanttulaan.
Kirjoitusprojekti pitää ottaa haltuun ja kaikki vapaa-aika (jota ei ole) kuluu siihen.

Tulen päivittämään kesän aikana Lady Gracen Blogikirjaa, mikäli saan tabletin huoltoon ajoissa, mutta muuten bloggaaminen taukoaa.

Palaan syksyllä kuvien ja ehkä muutaman ihan mitääntekemättömän sanan kanssa.

Ihanaa kesää kaikille! Olette mun mussukkaisia!

Elli-Jasmiini

Mulla on aina kylmä

Mieheni työtoveri menee naimisiin huomenna.

Olemme menossa juhlimaan häitä. Häät on iloinen juhla ja niihin on pukeudettava asiallisesti.

Viimeaikaisten muutosten vuoksi, minun juhla-asuvarasto on aika köyhä. Minulla toki on vuosien aikana ihan mittatilauksenakin tehtyjä kivoja asuja, mutta nepä eivät enää sovi.

Niinpä kaivelin kaappeja ja mietin, josko pitää kappaan lähteä. Onnekseni löysin kuin löysinkin puvun, joka on toimiva ratkaisu. Paitsi, että se on avoselkäinen ja luontevasti täysin hihaton. Eli helvetin kylmä!

Kesä. Tämä saatanan Suomen kesä. Ja nyt kiroilen, koska sormeni on taas siniset kylmästä, vaikka istun sisätiloissa!! Ensinnäkin, kuka perhana menee järjestämään yhtään mitään "kivat juhlat" tyyppisiä ratkaisuja kesällä?? Silloin purjehditaan! Ei juhlita, onko selvä!

Ja toiseksi, kesä on kylmä. Aina. Ei ole hellettä. Se on vain jotain hemmetin fiktiota, mitä levitellään valheellisesti lehdistössä totuutena...

Mitä ratkaisuksi? En kehtaa laittaa turkista (kyllä, minulla on perintöturkis joka on minulle todella paljon liian iso), en voi laittaa untuvatakkia joten jäljelle jää villakangastakki. Se on tyylillisesti täysin ristissä juhlien kanssa, mutta minä olen oikeasti sininen kylmissäni.

Nämä töppöset pitäisi vaihtaa noihin allaoleviin huomenna.

Huomasin tänään, että puvun sävy ei sovi minulle. Ei se tässä vaiheessa haittaa, mutta totesinpahan vain, että näytän halvalta narkomaniaan taipuvaiselta yleiseltä naiselta kun sinerrän ja olen kananlihalla. Kaikki arpeni oikein loistavat olemassaolollaan ja suuri tatuointini on jokseenkin karskin oloinen.

Oikeastaan minua nauratti. Eihän sillä ole mitään merkitystä. Ainoa merkitys on se, että minulla on kylmä, enkä pidä siitä. Tulen huonolle tuulelle, eikä itsestään kiinnipysyvät tissikupit pysy kiinni.

Imrpvisoin lämmikettä ja toivon, että sään jumala antaisi aurinkoa juhliin, jotta MINULLA ei olisi kylmä. Paskat morsiammesta. Se on niin onnesta soikeana, ettei varmasti huomaa jäätymistä. Sen sijaan minä tärisen kirkon pusevilla penkeillä niin, että joku voisi luulla katuporan tulleen kuokkimaan. Perseeni nakuttaa tärinän tahdissa penkkiä vasten. Yök.

Inhoan kylmää. Nauran niille aikuisille naisille, jotka kylmästä huolimatta pukeutuvat liian vähäisiin vaatteisiin ja jotka eivät käytä pipoa kun se "näyttää hölmöltä!. Tiedättekö mikä näyttää hölmöltä? Minä huomenna, kun olen umpijäässä...

Homer seurasi puvun sovittelua huvittuneena.

Lopetan palelemisen täältä tähän ja kipitän keittämään teetä.

Minusta ei tullut narkomaania, eikä syrjäytynyttä sielua.

Junan kiskot kolisee. Meteli kirvelee korvissa. Nappaan kännykän laukunpohjalta ja etsin sen näytölle kirjan.

Silmät rullaavat rivejä hartaasti. Olen lukenut tätä kirjaa, kuin olisin rakentanut Iisakin kirkkoa. Juna nytkähtelee ja tönäisen vahingossa vieressä istuvaa tummaihoista tyttöä. En sano mitään. Vilkaisen häneen, mutta huomaan, ettei häntä kiinnosta minun olemassaoloni. Tytön tabletin näytölle piirtyy huonoa kuvaa youtubesta ja hän nauraa lähes ääneen. Annan tytön kihertää itsekseen ja siirrän silmäni takaisin kirjaani. Pidätän hengitystäni. Pääsen uudelleen kiinni tunteeseen ja se puristaa rintaani. Ote on niin tiukka, että jalkani naputtavat junan lattiaan. Teksti soljuu ajatuksiini ja tunteisiini. Pidätän itkua ja mieleni tekisi huutaa. Tunteet sattuvat ja tuovat menneisyyden tähän hetkeen. Sieluni silmissä näen, miten tuo kirjan nainen olen minä. Se on minä jota lyödään, raiskataan ja joka sekoittaa viimeisen ja kohtalokkaan satsin. Se on minun lapseni, joka itkee pinnasängyssä, kun äiti lakkaa olemasta. 

Puristan jalkani yhteen. Puhelin soi. Irrottaudun kirjasta hetkeksi ja yritän puhua puhelimeen hiljaa, mutta selkeästi. Minua ei kuulla, koska junan kolina on liian kova. Puhisen luuriin ja saan itseni jotenkin ymmärretyksi. Tunnen lievää helpotusta, että ajatukseni katkaistiin ja pääsin hetkeksi irti kuvottavasta olosta.... Huomaan, että seuraava pysähdys on minun, joten en jatka lukemista. Tarvitsen nyt hengähdystaukoa, sillä olen menossa suoraan kokoukseen, enkä halua olla itkuinen.

Astun junasta muiden mukana. Valitsen portaat kuten aina, ja askellan suhteelliset reippaasti. Nousen portaiden viimeiset askelmat, kun kurvaan ilman sen suurempaa ajatusta aseman kahvilaan hakemaan suuren mukillisen kuumaa. Nyt on jotenkin sellainen olo, että tarvitsen aamiaiseksi Cafe Latten. Hiihdän tiskille ja odotan hetken, kun edellä asioivat ylimieliset nuoret naiset saavat maksettua omat erikoiskahvinsa. Vihdoin he siirtävät hetken edessäni olleita trendikkäitä matkalaukkujaan ja saan tilattua yliammutun suuren kahvini.

Kuuma kahvi ei polta pahvin läpi. Se lämmittää tehokkaasti sairaita sormiani, jotka kylmettyvät vain, koska se on niiden tehtävä. Lämmittelen niitä antaumuksella ja hörpin kahvistani varovasti, etten polttaisi suutani. En saa kirjan naista mielestäni. Hänen elämän runtelema ihonsa kummittelee mielessäni. Näen hänen mustuneen silmän ja tummien silmien alle piirtyneet uurteet. Tunnen miten hänen sisällään on alati kasvava pakokauhu, joka ei anna armoa. Ymmärrän, miten hänestä tuntuu, ettei loppua ole ja tajuan, ettei hänen pysty suojelemaan lastaan ilman jotain, mitä ei ehkä ole.

Askellan yhtä nopeasti kuin kahvia hakiessani. Pääsen kuuma kahvimuki kourassa ulos asemalta ja raitis ilma tuntuuu vapauttavalta. Olen niin tunteiden vallassa, etten uskalla ajatella mitään. Sumennan ajatukseni kaikelta ja keskityn kahviini sellaisella voimalla, että voisin siirtää sillä vuoria. Valot vaihtuvat vihreäksi kävelijöille ja rutiininomaiset askeleet suuntaavat samoja polkuja kuin ennen.
Toimisto odottaa paikallaan, kuten sen alakerrassa aina norkoilevat pummit ja narkkarit. Joku muukin tulee samalla oven avauksella ja koska tulen viimeisenä, varmistan, ettei yksikään narkkari tai pummi tule toimistomme rappukäytävään. Hörppään taas kahvista ja vedän sen tuoksua keuhkoihini samalla kun nousen portaita viidenteen kerrokseen. Viimeisen prtaan jälkeen avaan oven kulkukortillani ja astun valoisaan avokonttoriin.

Lämmin helpotuksen tunne nousee poskilleni. Olen turvassa. Kuin olisin ollut hengen vaarassa ja nyt tiedän, ettei mikään voi enää satuttaa minua. Toimiston tuoksu tuntuu hyvältä. Puristan kahvikuppiani ja tunnen olevani oikeassa paikassa. Olen tehnyt tämän eteen töitä ihan niin kuin kaikki muutkin. Minä olen ansainnut tämän kahvin, tämän toimiston tuoksun ja turvan. Olen päässyt samaan oravanpyörään kaikkien muiden kanssa. Saan olla stressaantunut työasioista ja palata omaan talooni voipuneena ja turhautuneena. Saan tuntea joskus riittämättömyyttä, mutta samalla kokea olevani arvokas. Tiedän, että olen vain yksi muurahainen suuressa pesässä, mutta se on minulle arvokasta. Riittää, että olen tässä.

Kokous alkaa myöhässä ja ehdin sulatella kaikki kokemani tunteet. Tämä aamu on yksi niistä mitä en unohda. Tuo kirja on yksi niistä jota en unohda. Tänään ymmärsin, että minä selvisin siitä. Selvisin ennakkoasetuksista, houkutuksista ja elämästä huolimatta.

Tämä teksti on luettavissa myös Elisa Kirjan palvelusta. Tämä oli arvostelu kirjasta Elävien Kirjoihin, kirjoittanut Marko Kilpi

Olen päättänyt vihdoin opetella tuon kameran käyttöä. Valotus on nyt työn alla. Olen kuvannut tuolla perus putkella (EFS 18-55). Päätin, että ensin opin vähän säätöjä ja sitten vaihdan putkea. Haluan myös ostaa kokonaan uuden putken, mutta siihenkin vannotin itseäni opettelemaan säätöjä ensin. 

Kuvia ei ole rajailtu, eikä niitä ole käsitelty. Tarkoitus on oppia ensin se kamera. Ei minulla ole edes mitään kuvankäsittelyohjelmaa, mutta ehkä sellaisiinkin voisi tutustua, kun olen itse omasta mielestäni riittävästi oppinut kuvaamaan ilman sellaisia. Se "riittävästi" voi tulla hyvinkin nopeasti, koska olen ehkä euroopan kärsimättömin ihminen. Vain Katinka saattaa päihittää minut kärsimättömyydessä. Katinka on yksi minun supertsemppareistani!

Ja tätä lattiaa vaan rakastan. Siitä olen napsinut miljoona kuvaa ja tulen varmaan miljoona vielä napsimaan Kun osaisin vangita sen tunnelman joka tässä lattiassa on...

Alla olevissa tuoleissa ja pöydässä yritin erilaisia valotuksia. Kaikki nämä kuvat ovat omasta kodistani, kuten nuo ylemmätkin. 

Kuvilla on tarkoitus myös auttaa minua tuossa sisustuksen suunnittelussa. Joskus kuvista näkee paljon paremmin, miltä koti näyttää. Niiden avulla voi hakea tunnelmaa eri tavalla.

 Pöytä on kärsinyt tämänkin kuvan jälkeen uusia muodonmuutoksia. Pyyhimme koko pöytälevyn asetonilla ja poistimme lakkauksen. Lakkaus lähti kovan työn jälkeen. Talossa oli kamala katku hetken aikaa, mutta tulos näyttää hyvältä. 

Se sai nyt rustiikkisemman ilmeen.

Laitan joskus kuvan siitä, miltä se nyt näytää.

Tähän väliin vähän terapiakuvia. Meidän mummeli on auringonpalvoja suurella A:lla. Lötköpötkö omalla, lemppari paikallaan.

Tuossa ihan meidän talon vieressä on leikkipuisto, joka on perinteisesti teinien valtaama. Noissa töhryissä on jotain niin nostalgista.

Liikennemerkit on hauskoja. Yritin saada auringon tähän kuvaan, mutta niistä kolmestakymmenestä tämä oli paras. Eli vielä on työnsarkaa valotuksen opettelussa. Tämä liikennemerkkikin löytyy ihan tuosta oman tien päästä.

Sitten viimeisenä muttei vähäisimpänä. Hyvin onnistunutta valotusta purkeista. Rakastan marjarouheita. Niissä on kaikki potku tallella ja niitä voi pitää mukana. Potkua koko kropalle purkista! 

Siispä kohta Vapun viettoon. Saattaa olla, että otan muutaman kuvan ja ehkä lasillisen kuohuvaa. 

Oikein hyvää katkonaista viikkoa, työväen juhlaa, ylioppilas meininkiä ja ylimääräistä vapaata päivää kaikille!

Liebster Blog -tunnustus

Iiebster Blog -tunnustus

Tunnustus kolahti nilkkaan. Kiitos Katinka! Alla siis nippu ihan yhdentekeviä juttuja,

rakkaudesta lajiin. :)

Tunnustus lähtee eteenpäin seuraavilla säännöillä:

1. Kiitä tunnustuken antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.

2. Valitse 5 blogia (joilla alle 200 lukijaa) ja kerro se heile jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin viidelle.

Laitan haasteen eteenpäin näille seuraaville blogeille: 

Kahvia ja unelmia

Unelmia ja elämää

Purjeen viemää

Espanjan auringon alla

Pieniä Unelmia

Haasteen kysymykset ovat seuraavat:

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:

Perhe

Luonto

Ruoka

Kirjoittamisen riemu

Rakkaus omiin ihmisiin

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:

Mikä tahansa kirja, lukeminen sivistää aina ja on terapeuttista

Viidennen portaan enkeli, McCourt

Geishan muistelmat, Golden

Ananas vai kookos, Nuotio

Laskeva Neitsyn ja muita kirjoituksia, Härkönen

Syötäväksi kasvatetu, miten ruokasi eli elämänsä, Lappalainen

Viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:

Puutarhakalusteet

Kesäkeittiön grilli

Pari settiä uusia farkkuja

Käytetty "cowboy" -satula tai vanhan traktorin penkki

Uusi putki kameraan

Viisi paikka, jossa haluaisit käydä:

Saimaa (Lade Gracde kuljettaa meidät sinne ensikesänä!)

Australia

Afrikka

Pirkanmaa

Lappi

  Viisi Adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:

Ylivilkas

Homeinen (lapset sanoo, että homehdun kun syön niin terveellisesti)

Rakastettu

Tuulinen

Empaattinen

Viisi lempiruokaani:

Kaikki vihreä salaatti tuoreena

Erilaiset juustot

Härän pihvi

Riistaliha

Hedelmät

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa muille:

Rakastamalla itseäsi voit olla onnellinen

Pidä huoli lähimmäisestäsi

Nauti elämästä joka päivä vähän

Hymyile joka päivä vaikka väkisin

Muista sanoa, että rakastat (ihan kaikille rakkaille, mummoille, anopeille, ukoille, lapsille ja koirille... kaikille.)

Näillä onkin hyvä toivottaa kaikille oikein hyvää päivää!