Risteyksessä

Ovikello soi tasan kello kuusi. Olimme sopineet, että he tulevat kuuden jälkeen.
Avaan oven ja hymyilen vieraille, vaikka minua ei hymyilytä.

Eteiseen astuu neljä ihmistä. Pikkuinen tomera mies, hänen vanhemmat ja ujo isosisko. He näyttävät onnellisilta. Sydämeni tuntuu raskaalta ja mieleni tekisi itkeä. Olen hämmentynyt tästä tunteesta. Alan puhua hermostuneesti ja esittelen heille heidän uutta kotiaan. Yhtäkkiä sukat tuntuvat liimautuvan lattiaan, enkä oikein pääse liikkeelle. Käteni vapisevat. Piilotan ne syliini.

"Tässä tämä nyt on. Mitä te haluaisitte ensin katsoa? Näitteköhän te kaiken silloin näytöllä?" .
Nuori nainen hymyilee ystävällisesti ja kertoo miksi he ovat tulleet. Hän tuntuu varovaiselta, mutta ymmärrän häntä. Minäkin olisin varovainen tässä tilanteessa. En varmasti osaisi itsekään olla "luontevasti", kun tilanne olisi tämä. Hymyilen taas ja tuleva ex-mieheni liittyy hölmöön hymyyni. Kumpikaan meistä ei osaa olla.
"No tuolla pihalla on sellainen lähde johon kuuluu pumppu...sellaisen saa kaupasta ihan halvalla. Tai sitten voin jättä tuon omani teille. Enhän mä sillä kerrostalossa mitään...". Ex-mies katsoo surullisesti minuun ja olen varma, että hän alkaa kohta itkeä. Viestin silmilläni hänelle, ettei nyt vain hajoa. Nieleksin itsekin, mutta pikkumiehen varaukseton nauru ja juoksentelu pitää muiden ajatukset kurissa. Keskityn pikkumieheen ja annan ex-miehen puhua lämmityksistä ja teknisistä asioista.

Uskomatonta. Tämä loppuu todella. Tämä talo, jota olemme rakkaudella ja rakkaudessa rakentaneet, korjanneet ja rakastaneet, on nyt jonkun toisen koti. Joku toinen näkee kevät aamuna omenapuuni kukat. Joku toinen kitkee ruusuistani rikkaruohot. Joku toinen... joku toinen makaa mieheni vuoteessa ennemmin tai myöhemmin. Joku toinen makaa minun vuoteessano joskus. Joku toinen on lapselleni ystävä, aikuinen, äiti.
Talon jokainen nurkka on minulla rakas. Jokainen lattialauta merkityksellinen. Kaikissa kaapeissa on minun elämäni jäljet. Mihin tahansa katson, näen sen elämän jota tässä talossa on eletty. Kaikki ne rakkauden täyttämät vuodet, kaikki onnen hetket, riidat, itkut, kasvukivut. Kaikki.

"Kiitos kun saatiin tulla. Sovitaan jatkosta sitten viimeistään kun nähdään. Meidän pitää nyt mennä, mutta kiitos vielä." nuori nainen hyvästelee ja painaa oven kiinni perässää.

me. Me menemme eri suuntiin samantien. En voi jäädä tähän, katsoa ennen niin paljon rakastamaani ihmistä.  En pysty katsomaan häntä, sillä hajoaisin kuin kukintansa päättävä ruusu pudottaa terälehtensä. Yksi kerrallaan kuolisin pois. Tänään menen yksin uuteen kotiini. Olen siellä yksin omassa uudessa vuoteessani. Osa minusta on kuollut. Hautaan sen tämän talon mukana. Jätän sen tänne ruusujeni luokse. Minun on synnyttävä uudelleen, mutta nyt en siihen pysty.

Mieheni, se entinen. Hän tulee taakseni ja laskee kätensä olkapäälleni. "Kyllä me tästä selvitään. Tästä tämä alkaa. Uusi elämä. Anteeksi kaikesta. Rakastan sinua kaikesta huolimatta.".

DIY unelmia!

Kevät on ovella ja laineet huutelee jo koko keuhkojensa voimalla luokseen. "Minä tulen, lupaan sen!".
Aamun pitkät unet, kahvia koneeseen ja lapset huoltoon. Sitten messuille kasvattamaan kevään tunnetta.

En varsinaisesti moneen vuoteen ole ollut innoissani Suomen venemessuista muuten, mutta ne ovat meidän perheen virallinen startti kevääseen. Talven selkä on nyt katkaistu ja on lupa alkaa odottamaan kevättä ja veneilykauden aloittamista. Tarvehankintoja koko rahan edestä ja suupielet kohti aurinkoa.

Muutaman tunnin täsmäiskujen jälkeen, ajatuksetonta vaeltamista osastolta toiselle ja sitten hakemaan lapsia huollosta. Huollon toimipiste sijaitsee ihanasti Vuosaaressa, ihan kiinni meressä ja pursiseuran laitureita sekä talvisäilytyskenttää. Siellä on joka kerta mahtava tunnelma, niin ulkona, kun sisälläkin.

Huollon toimipisteessä on taas palvelua parhaimmillaan, ja maailman maukkain makkarakeitto sai jälkkäriksi Cafe  Latten, made by my self ja iloisten (ja hyvin huollettujen) pikkuapinoiden mahtavaa kakkua! Pienet (tai suuret) hiilarimössöahkyt, ja silloin... silloin silmiini läpsähti Avotakan keräilynumero; Avotakka Design  Vintage.

"Voi luoja!" huudahdan ja huollon toimipisteen päällikkö ilmoittaa ykskantaan, että; "Vie pois".
No todellakin vien pois! Ihanat Do It Your Self -unelmat ryöpsähtävät hämmentävällä voimalla verkkokalvolle. Pulinasta ei tule loppua ja huollon Iso Pomo nauraa minun ainaiselle hyperstimulaatioventilointi -kohtaukselleni. Hädin tuskin maltan istua takaisin sohvalle, mutta istun kuitenkin. ja juon ihanan cafeni loppuun. Jätän tyylikkäästi ja tietoisesti lehden lukematta loppuun. Pidän sitä kuitenkin sylissäni, kuin kalleinta aarretta, enkä anna enää kenenkään koskea siihen.

Kahvit on juotu ja kakku syöty viimeistä murua myöten. On puhuttu tulevasta talosta ja muutosta, kauppahinnoista, valtakirjoista ja kaupanvahvistamisesta. Rahasummista ja kaikesta niin tärkeästä. Mielessäni kuumottaa kuitenkin vain yksi asia. Tai miljoona... DIY -unelmia miljoona! Ihanaa! Äkkiä kotiin ja lehden kimppuun.

Oma talo alkaa olla niin totta, että unelmia on vaikea pitää kurissa. Tämä menee niin helposti hössöttämiseksi. Minä olen hössöttäjä. Paha sellainen. Mutta jos osaan vähän hillitä, niin voidaa välttyä katastrofilta.

Nyt aion salaa vähän hössöttää ja paneutua tuohon lehteen, hiljaisuudessa ja yksin teekuppini kanssa. Äijät on saunassa ja mimosa haahuilee itsekseen. On minun hössöhetkeni aika!

Rakastan sinua Helsinki.

Aamun bussi on rauhallinen. Matkustajat kulkevat hiljaa, muttei suruisina. Katseet eivät kohtaa, kun kukaan ei kehtaa. Hymyjä ei vaihdeta, vaikka kukaan ei murjota. Bussi keinahtelee ja kaistaa vaihtaa. Kenenkään katse ei suuntaa ylös, ei seuraa. Mitään ei tapahdu ja matka kulkee kuten ennen. Kuten joka aamu, kuten aina.

Viimeinen nykäys ja nousemme seisomaan. Kaikki samaan aikaan, samalla kiireellä, samalla jalalla. Nousemme, kuljemme massana ja siirrymme omiin uomiin, puroihin, jotka ajelehtivat kohti samaa jokea.

Vedän keuhkoni täyteen ilmaa. Sydäntalvi tervehtii leppeällä pakkasella. Kaupunki on hiljainen. Aamuruuhka on jo laantunut ja purot tyrehtyneet. Askel askeleen jälkeen, kävelen kevyenä, kuin kesän perhonen. Olo on onnellinen, rauhallinen ja luottava. Kaupungin kauneus mykistää ja olen silti onnellinen etten asu täällä. En näe sen rumuutta, vaan saan nauttia sen kauniista hetkistä, joita ei näe, jos ei osaa katsoa.

En vaistoa kaupungissa surua tänään. En ahdistusta, enkä vihaa. Kaunista. Askellan mukulakiviä hitaasti. Nautin tästä hetkestä, kuin se olisi viimeinen kerta. Näin tämän pitäisi mennä. Pitäisi aina kävellä hiljaa. Ilman kiirettä ja ahdistusta. Ilman töniviä, vihaisia ihmisiä. Pitäisi voida ajatella, olla ajattelematta, katsella, haistella ja maistella. Olla.

Minä kävelen tänään hitaasti. Tunnustelen ilmaa. Kevät on tulossa, tiedän sen. Pilvet eivät minua hämää, eikä pikkupakkanen huijaa. Kevät tulee ja lämmittää minut. Kevään tullen sydämeni pörähtää taas käyntiin ja ällömöllöilen kaikkien päivän rakastamalla jokaista, kaikkea ja aina. Nyt.

Syyllisyyden varjo

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi ja rikottaviksi.
Viimeaikainen ihana unelmani omakotitalosta on toteutumassa. Olen ostamassa kotia rakkaitteni kanssa. Talo on meidän koti. On ollut sitä ensi näkemältä. Se hetki, kun kuulin; "Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty.", tuntui mahtavalta. Soitin onnen täyttämän puhelun Kipparille töihin ja hymyilimme hiljaa toisillemme.

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi. Kun suljin puhelimen, tumma pilvi yritti otsalleni. Pyyhin sen pois ja suljin silmät. Nyt pitää järjestellä asioita. Puhtia puhkuen olen puuhannut, järjestänyt, aikatauluttanut, sisustanut, kalustanut...

Yö. En saa unta. Syyllisyys kumpuaa jostain syvältä. Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi ja rikottaviksi. Syyllisyyden hirvittävät piikit tökkivät minua silmään, enkä saa nukuttua. En ajattele. En halua ajatella. Pyrin sisustamaan ja muuttamaan koko mielen voimalla. Syyllisyys ei kuitenkaan anna armoa, vaan alan olla sokea sen piikkien voimasta. Koko yönä en nuku, mutta ei nuku rakkaanikaan.

Olen ilmoittanut lapset uuteen kouluun. Ilmoittanut vanhaan kouluun muutosta. Olen laittanut päiväkotihakemuksen ja sopinut vanhan päivökodin kanssa käytännön asioista. Katumus ei ole minun tapani. En pidä siitä. On asioita joita kadun, mutta pyrin aina näkemään asiat niin, että niillä on ollut tarkoitus ja ne on tehneet minusta paremman ihmisen. Nyt katumus kurkistelee syyllisyyden takana ja kannustaa syyllisyyttä yhä yltyvään tökkimiseen. Olen kohta oikeasti sokea!

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi.Syyllisyyden sokeuttava voima on ajanut unettomiin öihin ja surun kasvoille. "Mikä sinua tässä eniten painaa?" kysyn Kipparilta. "Musta tuntuu, että olen hirviö, kun rikon lasten elämän täällä." Huokaan syvään. Niin minunstakin tuntuu. Ei pysty iloitsemaan muutosta täysillä. Pelottaa miten lapset jaksaa. Kaikki kaverit ja koko elämä on täällä. Kaikki on rakennettu tänne. Tuttua ja turvallista. Elämä on ollut niin aaltoilevaa muutenkin, että tämän tasainen elämä täällä on ollut turvapaikka. Nyt me viemme sen turvan ja heitämme heidät susille.

Hirviö, paholainen ja ihan paska mutsi. Siltä minusta tuntuu. Mutta kun katson lapsiani. Noita urheita ja rohkeita, kauniita ja viisaita, ei minua pelota. Epäily ei kummittele ja syyllisyys lakkaa tökkimästä. Lasten ystäviltä tulee kannustusta, bussit kulkee myös Kirkkonummelle. Jospa sälli jatkaisi harrastusta täällä? Silloin olisi kaverit vielä samoja. Opettajat ja toiset vanhemmat kannustavat luottamaan lapsiin. Lapsemme ovat itsenäisiä ja varmoja, heillä ei ole hätää.

Niin se on. Tulevaisuus on auki. Emme tiedä mitä tästä tulee. Syyllisyys katoaa varmasti kokonaan vasta, kun huomaan, että kaikki on hyvin. Ennen sitä ohjelmoin koko kevään täyteen lasten elämää. Ratsastusta, trampoliinia, yhteisiä hetkiä. Rakentelua, treenejä ja yhteisiä hetkiä. Sitä on meidän kevät ja ehkä kesällä näen taas eikä mikään saa minua sokeaksi.

Elli-Jasmiini

Se tunne!

Meidän nukkekoti on nyt myyty. Kyllä. Joku muu muuttaa tähän meidän itselle tekemään kotiin ja tekee siitä omansa. Tavallaan ihanaa ja tavallaan ihan kamalaa. Me todella muutamme pois tästä. Unelmat käyvät toteen, paitsi, että meillä ei ole sitä omakotitaloa vielä....

Käytiin eilen katsomassa taloa. Ihan... ihan jees. Tehtiin tarjous.

Ilta alkoi taittua nukkumaanmenon puolelle, kun puhelin soi. Välittäjä ilmoitti, ettei tarjoustamme ole hyväksytty. Myyjä teki vastatarjouksen joka oli suorastaan surullisen huvittava. Kerroin välittäjälle, että palaamme asiaan huomenna. Suljin puhelimen. Käänsin kasvot kippariin ja sanomatta mitään, tiesimme. Se talo ei ole meille. Kaivoin sen talon... siis SEN talon myynti-ilmoituksen internetistä, välittäjän sähköpostin valmiiksi ja odotin hengittämättä.

Kippari (ja minä) tajusi, ettei ole mitään järkeä ostaa taloa joka on järkevä, jos se on kompromissi. Olemme päättäneet, ettei lähdetä kompromisseilemään mitään. Kävimme uudelleen läpi unelmatalomme ilmoitusta. Pyörittelimme kuvia, kävimme tosiseikkoja läpi. Sitten kipparin suusta lipsahti päätös. Niin, kippari ei ole maailman nopein päätöksen tekijä, ja vaikka nytkin on aikaa tämän talon ihailuun kulunut jo viisi kuukautta, niin kipparille tämä on nopea päätös. Se talo me ostetaan. Kunnon tarjous sähköpostiin ja "nukkumaan".

Yö on kulunut. Kumpikaan ei ole nukkunut kunnolla silmällistäkään. En pysty syömään, kun jännittää ja stressaa. Pitäisi kirjoittaa pari sanaa yhteen kirjaan. Mutta, mutta. No! Jos syön nyt ja sitten unohdan koko jutun ja alan kirjoittaa? Ei... kun ei. Jokohan on hyvä aika soittaa välittäjälle ja huomauttaa sähköpostista? Jokohan? Vai odotanko vielä... odotan. Ensin aamiaista.

Vanhoja talounelmia

On mennyt aikaa. On unelmoitu.
Rintamamiestalo tuntuu niin hyvältä ajatukselta, mutta tosiasia on, ettemme jaksa odottaa sen oikean löytymistä. Olemme kääntymässä modernimman talon puoleen ja se vähän syö miestä. Mutta emme lannistu vaan remontoimme sen ajatuksella ja rakkaudella, oli se sitten rintsika tai ei.

Meidän nukkekodista on annettu tarjous, jonka olemme hyväksymässä. Se tarkoittaa sitä, että unelmia on alettava kääntämään tapahtumiksi. Eli omakotitalokaupoille siis! :)

Vähän jännittävää ja samalla pelottavaa. Aika kamalaa, mutta samalla ihan kamalan kutkuttavaa. Remontti on jo mielikuvissa tehty ja muuttoauto kuljettaa kovaa vauhtia tavaroita uuteen kotiin. On niin paljon ostettavaa ja tehtävää. Ennen sitä pitäisi tehdä ehkä ne kaupatkin?!

Mutta mitäpä jos se nyt onnistuu? Voi ei! Pitää remontoida tästä seuraavat puolitoistakuukautta kun pieni eläin. Lattia on laittava ja keittiö tuunattava. Seinään puhkottava reikiä ja sitten tietysti maalipurkkeja kolisteltava, tapettia seinään laitettava ja jälkiä sitten siivottava.
Mutta kaikista jännintä on se, että lapset aloittaa uudessa koulussa huhtikuun alusta. Pikkuiselle pitää etsiä päiväkotipaikka ja toivoa sormet sekä varpaat ristissä, että löytyy jotain ja ainakin melkein läheltä. Mutta mitäpä jos.... mitäpä jos...

Mitäpä jos emme pääse kauppoihin tai se onkin läpimätä talo? Mitäpä sitten? Vuokralle... eih. Minä niin en halua vuokralle. Mutta kun tästä saatu tarjous on niin hyvä, että olisi aikuistenoikeesti silkkaa hulluutta olla tarttumatta siihen! Siis vuokralle. Varastotilaa pitää vuokrata ja sitten "ihanmitätahansa" kämppä jostain tästä läheltä. Phiuuh... ajatukset käy kuumana ja maha on jännityksestä sekaisin. Se tosin menee kippuralle nykyisin niin helposti. Maha menee kipuralle jo pelkistä ajatuksista. Tyhmä maha.

Nyt kippuroin vähän onnellisen kimpussa. Niin ja muistakaa kaikki käydä lukemassa mun uutta blogia!! It´s all about writing!

Kesän lempeä tuuli kasvoilla

Vesi kimaltelee ja silmiäni häikäisee. Kaivan kajuutasta aurinkolasini ja asettelen ne nenälle. Istun takaisin sitloodassa odottavalle pehmeälle kapokkityynylle. Käännän kasvoni kohti aurinkoa. Annan sen lämmittää kasvojani, mieltäni ja sydäntäni. Hymy pyrkii väkisin huulille, enkä estele sen aikeita. Olen onnellinen. Tässä ja nyt.

Lempeä kesän tuuli sekoittaa hiukseni. Hiljaisuus kutittelee korviani. Mielessä ei liiku mikään. Pelkkää onnellisuuden tuomaa aukotonta rauhaa. Vedän keuhkoni täyteen meren tuoksua, kuuntelen lokkien kirkumista. Tämä hetki on se hetki, jonka muistan talvella. Siinä keittiön pöydän äärellä, kun kirjoitan. Tämä hetki nousee muistoistani kesken työpäivän ja pakottaa minut unelmoimaan ensikesän laineista, tuulesta. Linnuista, merestä ja onnellisista ajatuksista.

Melkein unohdan, että seuraavaksi piti syödä. Huomaan istuvani tässä keittiön pöydän ääressä edelleen ja muistelevani kuluneita kesiä hölmö hymy naamalla. Nälkä unohtuu, aika hiipii hiljaa ohitseni. Rakastan kesää, merta, purjeita, elämää.

Pus.

Perseauki on paha shoppailla nettisivuja.

Tänään jälleen olen miettinyt tekemisten suuntaa. Minulle on soittanut ystävällinen nettisivujen myyjä tässä useamman kerran. Palvelu oli erinomaista tähän päivään asti. Heillä on tarjota juuri se, mitä nettisivuilta toivoisin (jos minulla olisi rahaa), mutta ei myyjälle mene ymmärrykseen, ettei minulla ole rahaa, eikä tarvetta juurinyttänäänheti.

Jos minun blogejani lukee tällä hetkellä kourallinen ihmisiä, ilmaisia bloggauksia ja ajatuksia elämästä. Missä kohtaa siinä on se raha? "Et voi saada rahaa, jos et sijoita rahaa." Yep. Näinhän se on... tavallaan. Nuorimies ei nyt vain ymmärrä, että myös minun aikani on rahaa, eikä minulla ole tavoitteena äkkirikastuminen heidän eittämättä hienojen nettisivujensa kautta.

Aloin siitä kuitenkin taas pohtia, että mitäpä sitä ihminen lahjallaan teksisi ja miten sillä voisi ansaita. Jatkan turinoitani täällä, kun minulla ei vieläkään ole rahaa niihin "unelmien kotisivuihin", jotka tuskin toisivat leipää yhtään sen nopeammin. Sillä, mistäpä kukaan osaisi lukea niitä nettisivuja sen näpsäkämmin kun minun bloggauksiani nyt täällä bloggerissa? Ja vaikka lukisikin niin eihän se rahaa toisi? Eikä varsinkaan heti, vaikka sieltä joku minun tekstini löytäisi ja niistä rahaa haluaisi antaa.

Mutta jos teillä jollakin on ihan loistava ajatus päässä ja se tietäisi minulle rahanarvosta työtä niin toki... ota yhteyttä! Minäpä voin kirjoitella mukavia asioita ihan tilauksestakin...

Ja sen mainospuheen myötä torppaan huomenna aamulla (taas) sen nuoren miehen tarjouksen ja jatkan bloggerilla runoilua.

Pus.

Selittämätön sairaus

Kun ihminen velloo oman hyvinvointinsa kanssa koko ajan, alkaa luulla olevansa sairas, vaikkei ole. Tarttuu epätoivoisena pieniinkin asioihin ja keksii itselleen oireita internetin tarjonnan mukaan.

Minä sain eilen tällaisen täkyn. Minun kalkkiarvot ovat hiukan alhaalla. Siitä riemastuneena googlasin välittömästi asiasta lisää tietoa, mutta aikaisemmista paskahalvauksista viisastuneena lakkasin melkein saman tien. Ei. Nyt ei ole se hetki kun etsitään syntipukkia kaikelle sille, mitä ruumiissani tapahtuu tai on tapahtumassa. Nyt pitää vetää syvään henkeä ja olla vaan. Parin viikon päästä tilannetta tutkataan uudelleen ja toedennäköisesti tilanne on täysin stabiili, eikä mitään muutoksia enää näy.

Minulla siis ei ole mumuaistautia, autoimmuunisairautta (keliakiaa), lisäkilpirauhasen vajaatoimintaa tai muuta mitä kaikkea siihen voidaankaan liittää. Tämä on vain tätä samaa shittiä, mitä on ollut jo kymmeniä vuosia. Minä olen superherkkä kaikelle mitä elimistössä tapahtuu. Tunnen jokaisen nipistyksen ja kivistyksen, kolotuksen ja kangistumisen, mutta se ei tee minusta sairasta. Tai ei ainakaan niin, että minua voisi jotenkin lääkitä. Ei siis ole yhtä nappia, jonka nappaamalla voisin parantua kaikista omista pikku ärsyttävistä hässäköistäni.

Jospa siis tavoittelisin sitä tilaa, jossa en koko ajan hössöttäisi omasta hyvinvoinistani ja olisin vaan?? Minun pitää saada jotain muuta ajateltavaa. Työt ja kirjoittaminen sekä omakotitalosta unelmoiminen ei nyt ilmeisesti taas riitä... huoh.

Mitä jos minusta ei ole siihen?

Lämmin paperi tuntuu jännittävältä sormissa. Siinä se nyt on. Ensimäistä kertaa tulostettuna. Nippu tekstiä, josta olin suunnitellut kirjaa. Se ei ole valmis, eikä edes loppuunkirjoitettu. Käsikirjoitus, tai sen osa. Asetan silmälasit nenälle, keitän kupillisen teetä. En saa käännettyä ensimmäistä sivua. En uskalla lukea sitä. Tee on hautunut riittävästi ja sujautan lusikallisen hunajaa siihen. Pyörittelen lusikkaa kupissa ja tutkin sen mukana pyöriviä teenlehtiä. Olenkohan minä tähän valmis?

On eri asia kirjoittaa tekstiä ajattelematta. Lukea siitä, mihin viimeksi on jäänyt ja sitten vain kirjoittaa eteenpäin. Lisätä väliin kohtaus tai muutama tunnetila, mutta lukea sitä kuin kirjaa. Se on täysin eri asia. Tee on puolivälissä kuppia ja olen hehkuttanut facebookissa tulostetta, mutta vieläkään en ole saanut luettua ensimäistäkään riviä. Jotenkin käsi ei vain nouki sitä ja silmät eivät vain ala lukemaan. Pelottaa, että huomeen, ettei minusta ole siihen. Että olenkin vielä niin keskeneräinen tämän kirjoittamisen kanssa. En ole vielä löytänyt omaa kirjailijaminääni ja pelkään, että se näkyy. Näkyyhän sen.

Taidan kaataa toisen kupillisen teetä ja sitten vasta. Selaan sivuja ja taittelen niitä keskeltä kahtia. Mietin, miltä tämä näyttäisi kirjana. Ohut pruju paperia... ei tämä näyttäisi miltään. Huoh... Toinen kupillinen upeaa haudutettua, aromikasta teetä on nenän edessä ja rillit huurussa. Nyt käännän ensimäisen sivun ja silmäni tapailevat sanoja kuin näkisin ne ensikertaa. Jotenkin tämä kaikki tuntuu niin tutulta, mutta onhan se tuttua, kun minä olen tämän kirjoittanut. En saa mielestäni riittävää perspektiiviä tekstiin, mutta toisaalta huomaan punakynäneeni jo lauseita, muuttaneeni kappaleita ja nyt olen pyyhkimässä yhtä henkilöä kokonaan. 

Tämä on kaikki varmasti tehtävä, oli sitten valmis kirjailija tai ei. On eri asia kuinka luottavainen on ja onko sillä oikeastaan merkitystä. Niin, ja onko kirjan kirjoittaminen tärkeää vai kirjoittaminen. Ehdottomasti sanoisin, että kirjoittaminen. Kirjan haluan kirjoittaa siksi, että haluan tehdä tätä työkseni. Voisinko ehkä saasa leivän ilman kokonaista kirjaa?? Onko minusta tähän? Haluaako kukaan lukea minun kirjoittamaa kirjaa naisesta, joka on samanlainen kun me kaikki muutkin? Jonka elämässä ei ole mitään erilaista. Haluaako kukaan lukea omasta elämästään?

Hmm... tarvitsen lisää teetä. En ole päässyt loppuun punakynän kanssa ja nyt minusta tuntuu, että on otettava etäisyyttä ja annettava ajatuksille tilaa. Taidan opetella internetin avulla, miten tehdään kissamainen meikki. Toinen voisi olla joku nukkemainen versio... kunhan en lue.

Satuttamisen tuoma suloinen tuska

Oletko koskaan huomannut, että tekemäsi vääryys kolahtaa sinua nilkkaan tasaisesti uudelleen ja uudelleen?
Ettet koskaan pääse pakoon sitä virhettä jonka olet aikanasi tehnyt? Sitä virhettä jolla satutit läheistäsi niin, ettet kestä katsoa sitä tuskaa.

Minä sain eilen menneisyydestä muistutuksen sellaisella väkivallalla, että sieluni on mustelmilla viikon. Tunnen oloni surulliseksi. Olen satuttanut läheistäni joskus niin paljon, että hänen tuskansa näkyy vielä vuosienkin jälkeen ja minä näen sen. En halua nähdä sitä, mutta en halua olla näkemättäkään. Se muistuttaa minua. Pitää minut virkeänä. Se syyllistää minua juuri sopivasti ja pitää minua otteessaan, etten unohda sitä mikä on tärkeintä. En pääse vahingossakaan ajattelemaan, että elämässä voisi olla jotain muutakin kuin onnellisuus ja unelmointi. Ei. Elämäni täyttyy unelmista ja onnesta, enkä vaihda sitä mihinkään. Teen sen eteen töitä ja ruoskin itsenäni joskus armotta sen vuoksi. Enkä vain itseni vuoksi, vaan myös kaikkien läheisteni vuoksi.

Siksi minä tänään taas mietin, että onko minusta kirjailijaksi? Kestääkö ympäristöni sen? Sen, että kirjoitan asioita joita en ole elänyt? Asioita, joita en itse ole kokenut? Olenko minä valmis? Ennen kaikkea, onko minun elämäni ihmiset valmiita siihen?

Siksi lisäsin myös tuonne ylös, että nämä tekstit ei kaikki kerro minusta. Unohdan joskus, että se miten itse olen ajatellut asian, ei ole sama, miten te luette ne. Se miten lukija kokee kirjoitukseni, ei ole minun käsissä. Se aiheuttaa joskus väärinkäsityksiä, jos kaikille ei ole selvää, että se, kuka minä olen... ei aina ole se, kenestä kirjoitan. Minut tuntee vain ne, jotka minut tuntee. Tämähän ei ole päiväkirja, vaan luovuuden kanava. Vaikka joskus suollankin melkoista vuodatusta tänne, ei se tee tästä minua.

Niinpä sanon kaikille nyt, ettei jää epäselväksi. Minä kirjoitan mielikuvituksellisia asioita. Joskus ne pohjautuu kokemukseeni, joskus tunteeseen jonka olen tuntenut. Ajoittain niissä on joku tuntemani henkilö tai henkilön kokema ahdistus, onni tai epävarmuus ja joskus kirjoitan ei yhtään mistään.



"Ollaan onnellisia jookos,
ollaan ananas ja kookos,
ollaan rypäle ja rusina,
saadaan kevätkääryleitä tusina."

Eppu Nuotio