perjantai 18. joulukuuta 2020

Tämä on kirjoitettu ystävälle, joka on vakavasti sairas. Ystävälle, joka merkitsee minulle ja monelle muulle valtavan paljon.

Istun nojatuolilla ja ajatukseni juoksevat kilpaa keskenään. En saa itseäni rauhoittumaan. En saa mielestäni sitä kuvaa, kun istumme nuotiolla, etkä sinä ole siinä. Olen jo haudannut sinut, vaikka eilen vasta kuulin sairaudestasi.

Minä itkin. Itkin silloin, itken nyt, itken huomenna, koska pelkään, että menetämme sinut. En silti aio itkeä kanssasi, sillä haluan nauttia sinun kanssasi jokaisen hetken.

Olet niin kaunis ihminen. Niin kaunis, etten henkeä saa. Olen sanonut niin ennenkin, mutta vain harvoin. Nyt sanon sen sinulle.

Sinä ansaitsisit kultaa ja timantteja, loputonta rakkautta. Olet niin hyvä ihminen ja kaipaan sinua jo nyt, vaikka olet vielä siinä.

Pelkään, mitä ihmisille sinun ympärilläsi tapahtuu. Sillä sinä olet kantava voima. Sellainen, jota ilman on vaikea katsoa aurinkoon.

Mutta minä en hautaa sinua vielä. Koska toivoa on. Ja sen haluan sanoa. Toivoa on. Se toivo auttaa minua eteenpäin tässä yksinäisessä surussani. Surussa, jonka jaan varmasti monen kanssa, mutta joka täytyy surra yksin. Se, että pelkää menettävänsä. Sen pelon elän yksin. Ja sen pelon minä vielä selätän.

Minun on kuuma. Ajatukseni eivät järjesty. Ne sinkoilevat sinne tänne kuin sokeat kanat. Ajatuksiin kesästä, hetkistä kanssasi ja merestä ilman sinua. Ne sinkoilevat kaikkialle ja olen hajota niihin.

Mutta sitten. Ukulele tuo minut takaisin tähän hetkeen. Se soi niin kauniisti. Paratiisi. Sinäkin soitat sitä joskus. Et sinä vielä ole kuollut. Ottakaamme siis ilo irti tästä ajasta, joka meille on annettu.

Haluan kiitää sinua kaikesta. Olet korvaamaton meille. Rakastamme sinua.

torstai 17. joulukuuta 2020

Saattohoitopotilas

Katsoin ylös ja näin kuun möllöttävän taivaalla. Se oli kovin pyöreä ja punainen. Mummonmökki oli hiljainen ja heiveröinen. Mutta se oli muistoja täynnä.

Lähdin kävelemään pientä taloa kohti ja minut valtasi epäilevä tunne. Kuin joku muukin olisi täällä. En saanut mielestäni sitä ajatusta, että Marko olisi hiipinyt mökkiin sillä välin, kun kävin uimassa, mutta en uskonut siihen. Mitä lähemmäksi pääsin taloa, sitä varmempi olin, etten ollut enää yksin. Saavuin ovelle ja huomasin sen olevan raollaan. Olinko minä jättänyt sen, vai oliko täällä joku muu. Avasin oven varovasti vain huomatakseni Markon.

”Mitä helvettiä sinä teet täällä” tiuskaisin. Kävelin miehen luokse ja katselin miten pieneksi kuihtunut ihminen makasi mummomme vuoteella hiljaa. Marko ei vastannut, mutta en minä sitä odottanutkaan.

En ollut varma, mutta epäilin, että Marko siirtyy tuonpuoleiseen kohta. Ainakin lääkärit olivat epäilleet, ettei hän jaksa kauaa enää.

Marko liikahti hieman ja se näytti kivuliaalta. Hän yritti parantaa asentoaan, mutta ei jaksanut. Kävelin, puoliksi juoksin vuoteen viereen ja nostin yläruumista, jotta sain hänen alleen tyynyjä. ”Noin, onko nyt hyvä?” Marko nyökkäsi ja minä rauhoituin hieman. Hän näytti paremmalta nyt, kun kuun valo osui kasvoihin. Kuu ei ollut kelmeä tänä yönä. Hyvä niin.

Täällä haisi mummonmökki. Sellainen hieman makea, mutta tunkkainen. Olen varma, että tämä on homeessa katosta lattiaan, mutta en välitä, sillä tämä on minun mökkini. Mummoni mökki. Marko asui yleensä täällä. En tajua, miten hän pystyi olemaan mökissä tuntikausia, sillä minulle tuli sairas olo, kun olin siellä tarpeeksi kauan. Mutta halusin silti olla täällä. Täällä oli mummon henki.

Muistan mummon istuneen tuolla portailla ja jutelleen lapsenlapsilleen. Tarinoita, millä ei ollut mitään totuuspohjaa. Me lapset rakastimme hänen tarinoitaan. Ja mummo rakasti kertoa niitä. Minä muistan erityisesti puputarinat, joita hän kertoili meille pienimmille lapsille. Vanhemmille, hänellä oli tapana kertoa juttuja hämähäkeistä ja rosvoista.

Marko oli pikkuisena mummon suurin fani. Vaikka mummo oli Markolle välillä ankara, niin Marko rakasti häntä. Muistan, miten istuimme keinussa ja Markolla alkoi särkeä päätä. Poika pyysi saada mennä nukkumaan, mutta mummo kielsi tiukasti. Marko suuttui ja sanoi minulle, että mummo oli ilkeä ja minähän tietenkin heti kerroin sen mummolle. Mummo otti mietteliään ilmeen ja sanoi sitten, ettei nimittely auttaisi.

Marko alkoi voihkia hiljaa. ”Sattuuko sinuun?” kysyin ja tajusin kysymykseni olevan typerä. Tottakai häneen sattui. Hän sairasti laajalle levinnyttä parantumatonta keuhkosyöpää ja oli ollut saattohoidossa jo jonkun tovin. Häneen oli sattunut jo kauan.

”Mmm. Sattuu, mutta olkoon niin.” Marko sai sanotuksi ja minua itketti.

Mökkimaisema oli kaunis. Kanat kotkottivat hiljaa taustalla, kun menin ulos hengittämään. Kuu möllötti edelleen. Se loisti punaisena järven päällä. Joutsen pariskunta uiskenteli veden pinnalla välillä päästäen kyhmyjoutsenen rumaa ääntä. Punainen mökki näytti vieläkin punaisemmalta. Sen takaa aukesi peltomaisema, vaikka ei se oikeasti ollut pelto. Päätalo seisoi pellon ja mummonmökin välissä. Se oli jykevä hirsimökki, joka rakennettiin meille lapsen lapsille, kun mummo oli vielä elossa. Siellä Markonkin olisi pitänyt olla. Tippapullojen ja vuoteensa luona.

Menin takaisin sisälle ja istuin Markon viereen. Otin häntä kädestä ja katsoin silmiin. ”Marko. Miksi tulit tänne. Kaikista paikoista juuri tänne haisevaan mökkiin kuolemaan?” Marko voihki hiljaa, enkä saanut ensin selvää puheesta.

”Minä haluan kuolla täällä…” Marko mumisi sitten hiljaa.

”Mutta en ymmärrä. Anna minun hakea kipulääkkeesi. Saisit kuolla ilman kipuja edes.” sanoin epätoivoisena.

Marko vain pudisteli päätään ja voihkaisi hieman. Sitten hän yritti taas parantaa asentoaan, mutta tyytyi jäämään aloilleen. Hän nosti kättään minua kohti, mutta ei sanonut mitään ja laski sitten kätensä takaisin.

”Mitä?” minä kysyin, mutta en saanut enää vastausta.

Minun maailmani oli murskaantumassa. Marko teki kuolemaa, enkä voinut estää sitä. Olin jo tottunut ajatukseen sairaasta veljestä, mutta en siihen, että menettäisin hänet kohta kokonaan. Olin muuttumassa surusta pieneksi rusinaksi ja kärsin suuresti häpeää, että ajauduin omiin tunteisiini. En saisi ajatella nyt itseäni. Minun pitäisi olla veljeni tukena hänen viimeisellä matkallaan, mutta en voinut sille mitään, että tunteeni ottivat vallan.

”Marko. Anna minä vien sinut takaisin talolle.” Pyysin. Mutta Marko pudisti päätään. Suuttumus alkoi nostaa päätään, mutta yritin niellä sen. ”Ei saatana. Sinuun sattuu. En pysty edes kuvittelemaan kuinka paljon sinuun sattuu. En kestä katsella sinua tuollaisena. Voihkivana, hikoilevana. Anna minä haen ne lääkkeet.” Mutta Marko pudisteli edelleen päätään. Hän oli päättänyt, ettei antaisi minun puhua häntä ympäri. Hän tunsi minut liian hyvin tietääkseen, etten voisi tehdä mitään ilman, että hän todella suostuisi. Ja hän oli kaikesta kivusta huolimatta päättänyt, ettei antaisi siskonsa hakea niitä helvetin lääkkeitä. Hän kuolisi tänä yönä ilman niitä.

Marko alkoi voihkia kovempaa, kunnes hiljeni äkkiä. Tuli kuoleman hiljaista. Minä puristin itseni pieneksi ja vain istuin Markon vieressä. Puristin edelleen kättä, joka veltostui hitaasti. Kyyneleet kihosivat poskilleni, enkä voinut niille mitään. Marko ei haluaisi minun vollottavan tässä kuin pieni lapsi. En voinut enää mitään. Loppu oli tullut. Aloin toimia rationaalisesti. Soitin sairaanhoitajalle, että Marko oli kuollut. Sairaanhoitaja osoitti osanottonsa ja antoi minulle toimintaohjeet. ”Mene ihan ensiksi keittämään itsellesi kuppi teetä. Sen jälkeen lääkäri tulee ja hoitaa loput. Sinun ei enää tarvitse tehdä muuta, kuin surra.”

Jätin Markon makaamaan mummonmökkiin. Samalle vuoteelle, jolle mummo kuoli. Mummo nukkui pois hiljaisuudessa kenenkään tietämättä. Isä löysi mummon. Minä löysin Markon.

perjantai 11. joulukuuta 2020

Kun kirjoitan itsestäni, voinkin kirjoittaa sinusta. Kumpi koskettaa sinua enemmän. Minä vai Inkeri?

 Minä

Hulluus ajaa mua helvettiin. Se pistää mut nauramaan. Nauran kaikelle. Itselle, sinulle, heille. Maailmalle. Nauran, koska se on ainoa mikä pitää minut täällä. Tässä elämässä kiinni. Mun hulluuteni on sairas, mielipuolinen. Olen varma, että sinä olet pelkkää paperia. Ainakin minulle. Olet pelkkä kuori, jolla ei ole merkitystä. Heitän sinut biojätteeseen.

Olen ylivoimainen. Olen jotain, mitä monetkaan ei pysty ymmärtämään, mutta minä en välitä. Minä olen. Olen niin voimakas ja mahtava. Olen ammattitaitoinen ja parempi kuin moni muu. Kirjoitan paremmin kuin moni muu. Olen ihmeellinen, upea. Olen lähes kuolematon. Olenhan minä.

Mutta kun voimani vihdoin hyytyvät, minusta jää jäljelle vain biojätteen katkuinen paperi. Yhtäkkiä kaipaan sinua. Murskaava suru ryöpsähtää sisältäni ulos. Olen kuin painekattila, joka räjähtää. Silmitön vihan, suru, ahdistus ja kaikki. Kaikki leviää lattialle, enkä saa kaavittua sitä. Se leviää ja minä olen sotkussa. Valun hikeä yrittäessäni siivota, mutta en pysty siihen. Mustan ruskea tahna valuu kattilan reunoja pitkin ja tuntuu, että kattila on pohjattoman täynnä. Veri pakkautuu silmiini ja itken sitä ulos, kun muutakaan en voi.

Sitten tulet sinä. Taas. Kerta toisensa jälkeen tulet seisomaan keskelle kamalaa sotkua ja hymyilet. Soitat ukulelella minut takaisin maan pinnalle. Oloni kevenee ainakin hetkeksi, kun kuulen sinut. Kun näen ja tunnen sinut. Lämmin kätesi silittää ukulelea kauniisti, hiljaa ja rauhallisesti. Et olekaan mennyt. Et olekaan jättänyt. Et olekaan poissa. Olet siinä.

------------------------------------

Inkeri

Hulluus ajaa Inkeriä helvettiin. Se pistää hänet nauramaan. Hän nauraa kaikelle. Itselle, sinulle, heille. Maailmalle. Nauraa, koska se on ainoa mikä pitää hänet täällä. Tässä elämässä kiinni. Inkerin hulluus on sairas, mielipuolinen. Hän on varma, että sinä olet pelkkää paperia. Ainakin hänelle. Olet pelkkä kuori, jolla ei ole merkitystä. Hän heittää sinut biojätteeseen.

Inkeri on ylivoimainen. Hän on jotain, mitä monetkaan eivät pysty ymmärtämään, mutta hän ei välitä. Hän on. Hän on niin voimakas ja mahtava. Ammattitaitoinen ja parempi kuin moni muu. Kirjoitaa paremmin kuin moni muu. On ihmeellinen, upea. On lähes kuolematon. Onhan hän.

Mutta kun hänen voimansa vihdoin hyytyvät, jää jäljelle vain biojätteen katkuinen paperi. Yhtäkkiä Inkeri kaipaa sinua. Murskaava suru ryöpsähtää sisältä ulos. Hän on kuin painekattila, joka räjähtää. Silmitön viha, suru, ahdistus ja kaikki. Kaikki leviää lattialle, eikä sitä saa kaavittua. Se leviää ja hän on sotkussa. Valuu hikeä yrittäessään siivota, mutta ei pysty siihen. Mustan ruskea tahna valuu kattilan reunoja pitkin ja tuntuu, että kattila on pohjattoman täynnä. Veri pakkautuu silmiin ja Inkeri itkee sitä ulos, kun muutakaan ei voi.

Sitten tulet sinä. Taas. Kerta toisensa jälkeen tulet seisomaan keskelle kamalaa sotkua ja hymyilet. Soitat ukulelella hänet takaisin maan pinnalle. Inkerin olo kevenee ainakin hetkeksi, kun hän kuule sinut. Kun hän näkee ja tuntee sinut. Lämmin kätesi silittää ukulelea kauniisti, hiljaa ja rauhallisesti. Et olekaan mennyt. Et olekaan jättänyt. Et olekaan poissa. Olet siinä.

-------------------------------------------------

Onko se hullua, kun Inkerinkin tarinassa puhutaan sinä -muodossa?

 

torstai 10. joulukuuta 2020

Varoitus. Teksti saattaa herättää voimakkaitakin tuntemuksia.

Muistan, miten sinun seksuaalifantasiasi syöpyivät mieleeni, kuin kyyn myrkky. Sinä istutit minut, milloin autoon, milloin sänkysi laidalle ja kerroit niistä. Minä kuuntelin, vaikka olisin halunnut vain kuolla pois. Olin kuin kohmeessa, enkä pystynyt liikkumaan. Jäin paikoilleni vuosiksi. Jäin kuuntelemaan irvokkaita tarinoitasi ja vastailemaan vastahakoisesti sinun kysymyksiisi, joita ei olisi koskaan saanut esittää. Jäin pakoilleni. Ahdistus liikkuu veressäni vieläkin. Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

En usko, että minulle jäi mitään hyvää tästä käteen, paitsi ehkä tämä tarve purkaa. Tämä kirjoittamisen pakottava tarve. Sinä teit minusta kirjoittavan, mutta en osaa olla sinulle siitä kiitollinen. En pysty antamaan sinulle siitä kiitosta. En, vaikka kirjoittaisin miljoona kirjaa. En, vaikka rikastuisin sillä. En.

Haluan päästä sinusta eroon. Haluan, etten enää koe tuskaa, jota sinä aiheutit. Haluan, ettet enää tule uniini kiduttamaan. Minä en ole ansainnut sinua. Eikä kukaan muukaan. Ei ainakaan ne kymmenet teinit, joiden kanssa teit työtä tai teet vielä tänäkin päivänä. Olen unohtanut kaikki sinun hyvät puolesi. En enää usko, että niitä on koskaan edes ollut.

Toivon sinulle kaikkea hyvää, vaikka oletkin paholainen ihmisen ruumiissa. Toivon, että et enää tee sitä samaa kenellekään muulle, että olet päässyt paheestasi. Toivon, että pystyn päästämään sinusta irti vielä jonain päivänä. Minä en ole ansainnut sinua. Minä tarvitsen paljon parempaa.

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Mitähän mieleni miettivi?

Olen siis saanut työpaikan. Se on koulutusohjelma, joka kestää puoli vuotta. Elleivät he halua minusta eroon aikaisemmin, tai itse haluan lähteä aikaisemmin. Kaikki on mahdollista.

Minäpä pelkään eniten sitä, että tuotan heille pettymyksen. Se pelko on jotenkin niin käsinkosketeltavan konkreettinen, etten tiedä miten päin olisin. Juon teetä ja mietin.
Mietin kaikkea sitä mitä on sattunut parin päivän sisällä. Sen lisäksi, että pääsin tähän tämänpäiväiseen työhaastatteluun, sovin uuden työhaastattelun eri putkan kanssa ensiviikolle. En ole perunut sitä uutta sovittua haastattelua, koska... Haluan nähdä mitä heillä on tarjottavaa. 

Ja puntarissa painaa kaksi asiaa. Toinen paikka olisi vähän helpompi, ehkä ja toinen kestää mahdollisesti vain puoli vuotta. Mutta toisesta saan uuden koulutuksen alalle, joka minua kiinnostaa, toinen uppoisi jo osaamaani tekemiseen.

Tämänpäiväinen haastattelu oli todella miellyttävä. Kaksi hyvin mukavan tuntuista ja rehellistä ihmistä vastassa. Työnkuva tuntui mielenkiintoiselta ja tietyissä raameissa muokattavalta hommalta. Ei siis huonompi juttu. Etätöitä tehdään näin koronan vuoksi alkuun, mutta tarkoitus olisi palata normiin jossain vaiheessa. Normi tarkoittaisi paria päivää viikossa etänä, muuten konttorilla tai muissa pisteissä.

Valitakko siis työ, jossa saan uutta osaamista ja uuden koulutuksen plakkariin. Voisi auttaa tulevaisuudessa työnsaannissa tosi paljon. Vaiko työ, joka tapahtuu osittain selkärangasta? Se olisi mahdollisesti vakituinen (joskaan tänä päivänä vakituinen ei ole mitenkään vakituinen).

No. Katson ensiviikkoon. Siihen asti tuuletan tätä tänään saamaani myönteistä vastausta kysymykseen: "Pääsenkö teille duuniin?" ja alan orientoitua siihen. Sopimukset on jo plakakrissa ja opiskelut alkaa maanantaina. 





Terveisin PikkuElli


maanantai 7. joulukuuta 2020

Lavuaari

Minun kotonani on kaaos. Sellainen, ei hallittu kaaos. Mutta miksi kaaoksen keskellä haluan, että lavuaarini kiiltää kuin kotonani ei olisi kaaosta? Miksi kotonani on kaaos. Koska en jaksa siivota. Tavarat ovat suurimmaksi osaksi oikeilla paikoillaan, mutta kukaan ei ole pessyt lattioita. Kukaan ei jaksa välittää.

Miksi sitten minä välittäisin? Niin. Siksi meillä ei kukaan siivoa. Koska kukaan ei välitä. Lapset eivät välitä, koska heille riittää se, että joku pitää huolen puhtaista vaatteista, käskyttää suihkuun ja passittaa nukkumaan ajoissa, vatsa täynnä. Mies ei välitä, koska ei vain työpäivän jälkeen jaksa. Minä en välitä, koska en välitä. Tarvitseeko minun selittää enempää.

Ehkä selitän. Alkuun minä välitin ja paljon. Siivosin paljon ja pidin huolen, että kaikki oli tiptop. Mieheni piti huolen, että kaikki oli tiptop. Meillä oli siistiä ja ihanaa. Raikasta ja kaunista. Sitten tuli ensimmäinen lapsi. Jaksoin vielä, koska olin nuori ja kaunis. Toinen lapsi. Vieläkin jaksoin, mutta sitten tuli mania. Siivosin kuin hullu. Jaksoin liikaakin.

Mania vaihtui masennukseen. En jaksanut enää, mutta joku jaksoi ja jaksoi. Maailma odotti ja minä jaksoin taas. Aika koitti ja kolmas lapsi syntyi. Olin voimieni tunnossa ja kotini oli todella siisti. Pääni ei. Mutta sitä ei kukaan nähnyt.

Miksi näin yhdeksän vuotta jälkeen huomaan, että lavuaari kiiltää, mutta kotini on muuten kaaos. No ei se lavuaarikaan aina kiillä. Juuri siivosin siitä päivän roippeet ja tiskasin sen. Mietin vain, että haluaisin lavuaarini kiiltävän. Ostin Universalstoneakin sitä varten. Siellä se kaapissa odottaa avaamattomana.

Mikä tämän päättömän kirjoituksen lopputulema on? Ei mikään. Minun lavuaarini kiiltää (tai haluan sen kiiltävän), mutta kotini on kaaos. Ei siitä sen enempää.

lauantai 5. joulukuuta 2020

Mutsille

 Uskollinen lukijani ja minun suurin fanini. Äitini. Olet kultaakin kalliimpi ja älykkäin ihminen ketä tunnen. Rakastan sinua taivaaseen ja takaisin. Sinulle olen kiitollinen kaikesta siitä älykkyydestä, jota minulle on suotu, samoin kuin lempeydestä ja oikeudenmukaisuudesta.

Sinulla on kapean katseen paikkasi, mutta niitä on niin vähän, etten ala niitä tässä luettelemaan. Sen sijaan kerron koko maailmalle, miten sinulla on kyky eheyttää ja antaa rohkeutta heikommallekin. Miten annat voimaa jokaiselle, joka tulee luoksesi. Sinulla on jotain sellaista, mitä maailma tarvitsee enemmän. Olet upea. Äitini. Sinun kanssasi tunnen olevani elossa.

torstai 3. joulukuuta 2020

Faijalle

 Minun miehen mallini. Olen ihailijasi. Sinä olet antanut minulle kaiken, minkä isä voi antaa. Sinä ja sinun Elviksesi. Sinun ihana musiikkimaksusi on kylvänyt hedelmää minussa. Olen laaja ja monipuolinen, kiitos sinun.

Olet näyttänyt, miten tehdään töitä, mutta olet herkkyydelläsi antanut minulle luvan pyytää apua ja tunnustaa, etten jaksa. Olet saanut kokea niin paljon ja sitä kautta olet opettanut minulle paljon. Sinun kokemuksesi kantaa minun sydämessäni ja nostaa minut ojasta kerta toisensa jälkeen.

Olet antanut minulle ehjän, viallisen ja kauniin perheen. Sinä sanoit minulle kerran: ”Älä rakastu, se sattuu” ja silti opetit, että rakkaus voi parantaa.

Olemme istuneet tuhannen kertaa pelipöydän ääreen ja olet huutanut voitonriemuissasi; ”BANG!”

Faija. Olet kultaakin kalliimpi ja korvaamaton.

tiistai 1. joulukuuta 2020

Pikkuveli

 Voi pikkuveljeni mun. Näsäviisain ihminen mitä maa päällään kantaa. Sinulla on silti samaa älykkyyttä kuin mutsilla ja faijalla. Eli et oo ihan tyhmä jätkä. Et aina ehkä osaa ajatella tunteella, mutta minä tunnen sinut. Suutun sinulle nanosekunnissa ja voin olla vihainen pitkään, mutta loppujen lopuksi rakastan sinua niin paljon, että vihani kuihtuu alkujuurilleen. Sinä olet pelastanut minun mielenterveyteni monta kertaa korvaamattomalla järkeilylläsi.

Minä olen anteeksipyynnön velkaa. Anteeksi, etten ole ollut parempi sisko. Olen kyllä yrittänyt, mutta elämä on ajanut meidän maailman ääriin toisistamme. Olemme aikuistuneet eri aikaan ja olemme jakautuneet kahtia. Se on sääli, sillä minä kaipaan sinua ja sinun viiltäviä kommenttejasi.

Et vastannut minulle, kun soitin syntymäpäivänäsi. Etkä soittanut takaisin. Minä loukkaannuin, kunnes tajusin, että se on turhaa. Se kuuluu sinun tyyliisi. Et tee sitä tahallasi. Sinä vain olet. Minun pikkuveljeni.

Ja sitä paitsi. Sinulla on niin upea vaimo, että minäkin voisin mennä hänen kanssaan naimisiin. Ihan heti!

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Isobroidille. Sä olet korvaamaton.

Olin ihan pikkulikka, kun loit minuun ystävällisen katseen. Sitten räjähdit, että olen tappanut sinun pikkuisen linnunpoikasesi. No en se minä ollut, mutta sillä hetkellä sinusta tuntui oikealta purkaa olosi pikkulikkaan. Aivan oikein. Minäkin olisin tehnyt niin.

Seuraava välähdys. Minä olen vähän pikkulikkaa isompi ja tulin luoksesi kaupunkiin. Menimme baariin sinun ja kavereittesi kanssa. Olin kuolla nälkään, mutta en halunnut sanoa sitä sinulle. Sinä elit pyhällä hengellä. En ymmärrä miten pystyit siihen. Minä en.

Sitten tulit luokseni, kun elämäsi oli murtumispisteessä. Annoin sinulle kupillisen teetä ja me löysimme toisemme uudelleen. Kaikki vuosien rakkaus pakkautui siihen yhteen hetkeen. Kupilliseen teetä. Me olimme pitkään hiljaa. Sitten taas puhuimme. Ja kun olimme uudelleen hiljaa, vuodatit kyyneleitä.

Veljeni leijonamieli. Olen menettänyt sinut kerran. En koskaan enää.

perjantai 27. marraskuuta 2020

Ystävälleni, vertaiselleni

Miten voisin sinulle kertoa. Kertoa, miten paljon merkitset minulle. Miten sinä autat minua jaksamaan kaikkea tätä. Haluaisin antaa sinulle kaiken. Kaiken sellaisen, joka auttaisi sinua, kuten sinä autat minua. Itket puhelimessa, emmekä tiedä miten voisimme auttaa sinua lopettamaan itkemisen. Et jaksa enää, mutta minä haluan, että jaksat. Minä tarvitsen sinua.

Välillämme on liikaa kilometrejä, että voisimme nähdä. Mutta välillämme ei ole yhtään kilometriä, ettemme voisi kuulla. Saan sinulta lähes joka päivä viestejä ja jos en kuule sinusta, huolestun. Olet aikuinen ihminen, mutta minusta on tullut riippuvainen. Riippuvainen sinusta ja sinun ystävyydestäsi. Olet sielunsiskoni. Tiedät ilman sanoja, tiedän ilman sanoja.

Olen onnellinen siitä, että tapasimme. Nukuimme samassa huoneessa, nauroimme pissat housussa, itkimme pimenevässä illassa. Olimme heti samaa verta ja lihaa. Samaa muistia ja muistamattomuutta. Olimme me. Yhdessä.

Kiitos, että olet osa minun tarinaani. Osa minun elämääni.

torstai 26. marraskuuta 2020

Isommalle systerille

Meidät on kasvatettu erilleen. Ei ole ollut meitä, eikä ole vieläkään. On vain me kaksi omissa koloissamme. On vain me, joilla on sama isä. Ja mikä isä tuo onkaan! Mutta siitä myöhemmin.

Me yritämme niin kovasti löytää toisemme, mutta olemme hakoteillä vieläkin. Etäisyys välillämme ei auta. Mutta me rakastamme silti. Vaikka elämämme eivät tänään kohtaa uskon, että ne kohtaavat vielä jonain päivänä.

Uskon, sillä meissä on jotain samaa. Jotain sellaista, mitä ei ole muissa. Olemme kovia päältä, pehmeitä sisältä. Olemme kättemme uhreja ja samalla saamme voimaa siitä mitä ne tekevät.

Meidät on ympäröinyt valheiden verkko. Olemme olleet sokeita ja niin muiden puheiden armoilla, ettei meillä ole ollut aikaa toisillemme. Emme ole nähneet toisiamme kaiken keskellä ja nyt, kun muita esteitä ei ole on välillämme matka. Ja elämä. Miten sen sanoisi. Meitä ei erota, kuin 700 km. Miten voikaan olla pitkä matka, vaikka tämmöisenä aikana välimatkan luulisi olevan mitätön.

Minä kaipaan sinua. En tunne sinua, mutta kaipaan sinua, sillä tunnen sinut. Sinä olet minä, minä olen sinä. Ja sinulla on upeita lapsia. Voi jessus miten upeita. Sitä en voi tarpeeksi korostaa.

Meitä yhdistää niin moni asia. Muukin, kuin vain isä ja sisarukset. Ja minä olen siitä kiitollinen. Kiitos sisko. Olet arvokas minulle.


tiistai 24. marraskuuta 2020

Rakkauteni ratsu, hopeanharmaa datsun

Minä rakastan sinua. Sen haluan sanoa ihan ensimmäiseksi. Toiseksi haluan sanoa, että olet elämäni valo ja suuri rakkaus. Olet kaikkeni ja enemmän. En sano sitä sinulle kovinkaan usein, mutta uskon, että tiedät.

Olet antanut minulle kolme maailman kauneinta ja urheinta lasta. Olet antanut minulle kokonaan uuden elämän. Jotain sellaista mitä saadaan, kun synnytään. Synnyin sinun kanssasi uudelleen silloin kauan sitten. Silloin, kun minusta ei ollut jäljellä enää minua. Oli vain tyhjäksi imetty kuori. Satutettu, satutettu, rikottu ja olemattomaksi tehty.

Sinä olet minun prinssini valkoisella ratsulla. Tai hopeisella datsunilla, kuten aina tapaan sanoa. Sinä olet ollut tukeni ja turvani silloinkin, kun olet jättänyt minut yksin oman pahan oloni kanssa. Sinä olet ollut siinä, ihan lähellä. Tavoitettavissa.

Mieleni on kuohunut, mutta sinä olet ollut tyyni kuin öinen järven pinta, samalla hurja kuin pauhaava meri. Olet minun vereni, minun lihani. Olet minun.

Kun maailma pyörii napani ympärillä, sinä uuvut, mutta et sano mitään. Otat vain syliin ja silität. Ja se riittää.

Minä en pelkää puolestasi, vaikka ehkä pitäisi. Sinä uurastat, vaikka koko muu maailma kaatuu ympärillä. Siinä missä minä hajoan atomeiksi, sinä kiristät purjeita ja soitat ehkä yhden kappaleen. Rakastan sinua siksi. Kysyn vain, koska voimasi loppuvat? Oletko voittamaton? Kukaan ei ole. Luotatko silloin minuun? Annatko minun ottaa sinut syliin ja silittää sinun päätäsi? Saanko olla sinulle jotain sellaista, mitä sinä olet ollut minulle? Annatko minun rakastaa sinut ehjäksi?

Anteeksi rakkaani. Anteeksi kaikesta. Kiitos rakkaani. Kiitos kaikesta. 

maanantai 23. marraskuuta 2020

Olisinpa tiennyt silloin.

Rakas Elli. 

Olisitko uskonut, jos olisin sanonut, että muiden mielipiteillä ei ole väliä? Olisitko uskonut, jos olisin kertonut, ettei muita tarvitse miellyttää oman hyvinvoinnin uhallakin? Sinä olit hyvä juuri sellaisena pikkuihmisenä. Olisitpa ymmärtänyt pysyä sellaisena.

Mutta ei huolta. Olet nyt aikuinen ja sinulla on kolme lasta sekä aviomies ja koira. Teillä on harrastuksia ja elämä, jota voi hyvällä omallatunnolla elämäksi kutsua.

Olen jälleen saanut ystäviä ympärillesi. Ja lähes kaikki ne, jotka menetit, on jälleen elämässäsi ainakin jollain mikroskooppisella tasolla.

Sinä sairastat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se on balanssissa ja voit hyvin. Pääsääntöisesti elämäsi on rikasta ja arvokasta ja sisällöllistä.

Kun olit nuori. Olit niin haavoittuvainen. Rääväsuu, joka ei kuunnellut muita, mutta joka samalla meni atomeiksi pienestäkin kritiikistä. Joka hajosi aikuisten käytökseen kerta toisensa jälkeen. Sinä et saanut loppujen lopuksi aikuisilta sitä turvaa, jota olisit tarvinnut ja jota vanhempamme ei sinulle pystyneet antamaan. Eihän he voineet koko aikaa olla paikalla, joten väistämättäkin tuli tilanteita, jossa olisit tarvinnut jotakin toista aikuista.

Niin kuin silloin kun sinut pahoinpideltiin ensimmäisen kerran koulun vessassa. Ei aikuista. Tai kun sinut pahoinpideltiin koulun bussipysäkillä. Ei aikuista. Räikein oli se, kun sinut pahoinpideltiin Tikkurilassa kirkon nuorisokahvilan edessä. Ei aikuista.

Jokaisessa näissä tapauksissa aikuisella olisi ollut suuri merkitys, mutta aikuista ei ollut joko fyysisesti tai henkisesti olemassa. Et saanut sitä apua minkä olisit ansainnut rikottuna lapsena.  Vanhempamme teki kaikkensa, mutta se ei aina riitä. Tarvitaan myös ulkopuolisia aikuisia kantamaan vastuuta ja ottamaan koppia lapsesta.

Sitten tuli Minna. Hän otti kopin, jonka olisi saanut jättää ottamatta. Hän toi sinulle sitä turvaa mitä muualta et saanut. Vei sinut paikkoihin mihin ei olisi pitänyt viedä ja esitteli pahoille ihmisille. Hän eristi sinut omakseen ja niin sinulta putosi kaikki muut ihmissuhteet elämästäsi. Oli niin lähellä, ettei vanhempammekin pudonneet. Koko elämäsi oli punottu Minnan ympärille ja hän valitsi tarkoin ne ihmiset, kenen kanssa sait olla. Minna myrkytti sinut moneksi vuodeksi eteenpäin ja se jälki näkyy verenkuvassasi vielä tänäkin päivänä. Mutta sinä selvisit siitä. Elämääsi tuli ihminen, joka uskalsi sanoa ei. Hän nosti sinut syliinsä ja kantoi turvaan. Vei pois pahoilta ihmisiltä. Vei pois Minnalta.

Ja nyt kirjoitat elämääsi paperille. Ei sillä, että sitä välttämättä kukaan koskaan lukee, mutta se tekee hyvää sielullesi. Sinulle. Minulle.

Kiitos Elli, että sinusta kasvoi hyvä ja kaunis ihminen. Virheitä täynnä, mutta samalla niin ehjä. Kiitos Elli, että löysit ystäväsi, perheesi ja elämäsi uudelleen, vaikka ne sinulta yritettiin riistää. Kiitos.

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Siskoni

 Minä olin pieni tyttönen. Ala-asteella. Minulla oli sileä kivi, johon oli kaunokirjoituksella kirjoittanut nimesi. Olin koristellut sen sydämin ja kukkasin. Rakastin sinua niin paljon, mutta sinä et sitä tiennyt. Minä ikävöin sinua liikaa. Se sattui minuun. Minusta tuntui, kuin koko elämäni olisi ollut vinossa ilman sinua. Kuljin alas koulun portaita ja pistin kiven kaiteen teräksisten tolppien väliin. Kuljin alaspäin ja annoin kiven soittaa metallista sävelmää.

Sisko. Kaipaan sinua edelleen. Niin paljon, että se sattuu minuun. Näen sinua liian harvoin ja kerrot kuulumisesi suppeaan. Emme koskaan ehdi vain olla. On aina jotain muuta. Lapsia, harrastuksia, koiria. Kaipaan niitä hetkiä, kun loputtoman rojukasan takaa naurat jollekin mitä sanon. Kun yhdessä pohdimme mihin mikäkin tavara kuuluu, mietimme mihin mikäkin asia sielussamme pitää järjestää. Sinä olet minun ohjenuorani ja esikuvani. Olet niin taitava, etten osaa sanoa sitä sinulle.

Olemme kasvaneet erisuuntiin, vaikka joskus tuntuu, että polkumme on liiankin samankaltainen. Kipu ja tuska on kulkenut kanssasi liian pitkään, ja minä olen vain joutunut seuraamaan sivusta. Kipu on ollut yhteinen surumme vuosia. Olen ylpeä meistä. Ylpeä siitä, ettemme anna kivun määrittää itseämme, vaikka siltä joskus tuntuisi.

Sisko. Sinulla on voima minuun. Katson sinua ylöspäin. Katson sinua samaan tasoon ja alaspäin kun olet polvillasi maailman edessä. Minä laskeudun kanssasi mutaiseen maahan ja polvistun. En jätä sinua koskaan yksin. En koskaan. Kiitos.

perjantai 20. marraskuuta 2020

Sinulle ystäväni menneisyydessä

Muistan, miten sytytit tupakan. Virheän belmontin.  Sanoit, että lääkäri määräsi. Sitten alakuloinen minäsi imi savuketta kuin viimeistä päivää, mutta hienostuneemmin. Et olisi halunnut polttaa. Toisin kuin minä. Minä olisin halunnut, mutten voinut. Silti istuin tupakkakopissa kanssasi ja kuuntelin juttujasi.

Olisin halunnut halata sinua. Olisin halunnut pitää sinua sylissäni ja lohduttaa. ”Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu.” mutta en osannut. En voinut. Olin itse niin rikki, etten nähnyt oleellista. Syliä.

Piirsit kukkia ja mehiläisiä ja annoit ajatuksillesi tilaa. Olit niin kaunis. Minä pidin sinusta ensisilmäyksellä. En välittänyt siitä, että olit kuuluisan veljen sisko. En välittänyt muusta maailmasta. Olisin halunnut vain olla sinun kanssasi. Olit hauska ja valovoimainen. Puhuit itsestäsi paljon. Me kaikki puhuimme. Olimmehan siellä sitä varten.  Puhumista ja toipumista.

Rentoutumisharjoitukset. Muistan ne erityisesti, sillä sinä kuorsasit. Ehkä minäkin. Sitä en tietenkään muista. Mutta ne olivat hyviä, sillä sinä et nukkunut öisin. Valvoit niitä kanssani. Eri huoneissa, eri elämässä. Minä näin harhoja ja painajaisia, sinä et vain saanut unta. Aamulla tapasimme taas. Täynnä uutta pettymyksen ja väsymyksen tuomaa sekalaista olotilaa.

Kaipaan sinua. En tiedä miksi. Sinä toit minulle lohtua silloin. Ja vieläkin. Ajattelen sinua. En tiedä miksi. Halusin vain sanoa, että olet ajatuksissani. En ole unohtanut sinua, enkä unohda.

Kirjeitä teille. Henkilökohtaisia avauksia rakkaudesta, yksinäisyydestä ja kaikesta.

 Olen siinä pisteessä, että on aika kirjoittaa kirjeitä. Haluan kirjoittaa kirjeitä. Ja julkaisen ne täällä. Julkaisen ne kannustaakseni muitankin kirjoittamaan kirjeitä. Jos nämä on liian henkilökohtaisia sinulle, niin älä lue. Mutta jos haluat kurkistaa minun sielunelämääni ja ajatuksiini, lue.

En halua lähettää näitä kirjeitä. Osa ihmisistä eivät koskaan saa tietää näistä kirjeistä ja osa lukee ne täältä postauksina. Kirjoitan ne mielessäni teille. Kirjoitan ne puhdistaakseni itseni ja silti vain kirjoittamisen ilosta. Ja surusta. Kirjoittamisen vuoksi. 

Olen läytänyt itseni. Ja sen ilosta joudun nyt laittamaan kaikki arvoni uusiksi. Mutta nyt on hyvä hetki siihen. Niinpä kirjoitin kirjeitä teille.

Julkaisen kirjeen kerrallaan parin päivän välein. Helpoiten seuraat tilaamalla sähköpostiin tämän blogin päivitykset, mutta minä uskollisesti ilmoittelen postauksista myös facebookkiin ja Instaan. SIltä varalta, että unohdat minut. :)



torstai 19. marraskuuta 2020

Se yö jolloin en saanut unta

Makasin hiljaa vuoteessa. Kuuntelin yksinäisyyttä. Sinä olit poissa. Olit poissa pitkään, ikuisesti. Olin tottunut sinuun niin, että poissaolosi sai minut voimaan pahoin. Itkin joskus koko yön ja joskus, kuten nyt, minä vain mietin sinua.

Olit komea, kun tapasimme. Mahdottoman komea. Minä poltin tissiliivejä ja sinä marssit puolueen riveissä. Kun tapasimme, se oli menoa! Jalat alta ja naks. Se oli siinä.

Naks. Nyt olet poissa. Neljäkymmentä vuotta ja nyt sinua ei enää ole. Minua alkaa itkettämään, mutta päätän, etten itke tänä yönä. En vaikka se olisi viimeinen tekoni. Olen itkenyt niin paljon, etten enää jaksa. Silmämunani ovat kuivuneet rusinoiksi. Alaluomeni roikkuvat polvissa.

Minä päätän ajatella sinua. Sinun tuuheaa tukkaa, joka harmaantui hyvin tyylikkäästi jo melko nuorena. Rakastin hiuksiasi. Pidit ne aina siistin lyhyenä, paitsi silloin, kun sinulla oli motoristi vaihe. Oi sitä vaihetta! Sinulla oli pitkä parta, jonka lapsenlapset letittivät kahdeksi ruoskaksi leukasi alle. Olit koko perheen oma Joulupukki.

Lapsenlapsesikin kaipaavat sinua. He rakastavat sinua. Olet heille pala parempaa elämää. Sinä sait heidät aina tuntemaan olonsa kotoisaksi ja hyväksi. Heistä kasvoi hyviä ihmisiä siksi, koska heillä oli sinut.

Mutta mitä minulle jäi? Sinä lähdit niin äkkiä, etten ehtinyt hyvästellä. En ehtinyt sanoa, että rakastan sinua vieläkin. En ehtinyt kertoa, miten jumaloin sinua. Miten olet kaikkeni. Vatsaan sattuu taas. En saisi ajatella sinua, mutta en voi tälle mitään. Pelkään, että jos en ajattele, kadotan sinut.

Olen siivonnut vaatteesi, mutta ne odottavat edelleen eteisessä, että joku hakisi ne pois. Lahjoitan ne kierrätykseen. Joku tulee hakemaan ne ja jos ei tule niin poikamme lupasi viedä ne pois. Oli vaikeaa valita mistä luopua ja mitä jättää. Loppujen lopuksi en jättänyt mitään. Mitä minä niillä olisin tehnyt? Pukenut ylleni ja itkenyt itseni uneen? Ei. Parempi näin. Kaikki pois vain.

Minun pitää vielä siivota sinut pois. Mutta en haluaisi. Kaikki täällä muistuttaa sinusta. Vuoteemme, sinun omat esineesi, kirjasi, mukisi ja viinapullot. Ne whiskey pullot joihin en saanut koskea. Ne olivat sinun ja vävypojan juotavaksi.

Asunto alkoi olla tyhjän näköinen jo pelkästään siitä, kun siivosin vaatteesi. Miten voisin jäädä asumaan tähän ilman sinua. Tämä oli meidän vanhuudenkoti. Koti, josta ei tarvitsisi enää muuttaa. Ja nyt minulle on sanottu, että en tarvitse tätä tilaa, vaan että pitäisi muuttaa. Miksi? Miksi minun pitäisi lähteä täältä, kun sinäkään et lähde? Olet poissa, mutta täällä. Tunnen sen.

Uni ei tule. On se yö jolloin en nuku. Edelleen se sama yö. Ajattelen sinua. Sinun suuria harteitasi ja suurta egoasi. Olit ihailtavan suureellinen kaikessa mitä teit. Rakastit lapsiasi ja lapsenlapsiasi maailman ääriin saakka ja olisit tehnyt heidän puolestaan mitä vain. Ja teitkin. Ehtivätkö kukaan heistä sanomaan, miten paljon merkitsit heille? Tiesitkö sinä sen? Tiesitkö, että olit maailman paras aviomies, isä, vaari. Tiesitkö, että sinua rakastettiin ja rakastetaan edelleen maan ääriin ja takaisin?

Minä rakastan sinua. Laitan käteni tyhjälle vuoteelle ja silitän sitä. Huomenna sen teen. Siivoan loputkin tavarasi ja pyydän poikaamme viemään ne pois. Olen itkenyt jo tarpeeksi. Sinä ansaitset muuta. Sinä ansaiset minut ehjänä ja kauniina. Elinvoimaisena. Sellaisena sinä minut saat.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Meri ja minä. Meri ja me.

 Vene keinahtelee hiljaa laineillaan. Se ei kerro minulle mitään, mutta luen sen purjeista kaiken elämän. Tuuli kuljettaa laineiden lomitse. Linnut kirkuvat jossain kaukana ja olen erottavinani taivaanrannassa kotkan. Sitä ne kirkuvat. Linnut. Ne puolustautuvat tuolta pedolta, jota me suojelemme.

Luonto näyttää voimiaan, mutta minä en pelkää. En jaksa pelätä. Se olisi turhaa, sillä tiedän mitä voi tapahtua. 

Meri kastelee minut saunan jälkeen. Sen viileät kädet kietovat minut syleilyyn. En halua jäädä, enkä nousta vielä. En halua. Se kuuntelee minua herkästi. Mutta kylmä on armoton.

Kylmä huutaa minulle loputonta huutoaan ja pakenen sen kirkuvaa ääntä takaisin saunaan. Lämpöön lempeään. Kiuas juttelee kauniisti. Kuin vihainen kissa. Pitkät ja lempeät löylyt hiljentävät pauhaavan mieleni ja voin vain istua tässä hiljaa.

Loppujen lopuksi elämässä on vain meri. Ei muuta. Kaikki sen ympärillä ovat oleellisia, mutta vain meri on se millä on väliä. Meri pitää minut hengissä. Ennen kaikkea se pitää sinut hengissä. Ilman sitä olisimme molemmat raunioita. yksinäisiä, rikkinäisiä ihmisen raunioita. 

Mutta koska meillä on meri, meillä on toisemme, meillä on elämämme jota elää kaikesta huolimatta. Meillä on merkitys kaikelle.



torstai 12. marraskuuta 2020

Kuka minä olen ja minne olen matkalla?

Olen pieni kiharapäinen tyttö. Tyttö, jolla on koko elämä edessä. Se minä olen. Tyttö on peloissaan ja häntä jännittää kaikki uusi, vaikka toisaalta kaikkea uutta päin on mentävä rohkeudella ja sellaisella voimalla, että se jää taatusti kaikkien kohdattujen sielujen mieleen.

Olen yksinäinen tyttö, vaikka en ole yksinäinen. Vaikea selittää. Olen vähän hukassa, vailla jonkinlaista identiteettiä. Mutta olen kuitenkin olemassa. Elossa.

Olen tullut kaukaa tuolta joen toiselta puolen. Sieltä, missä pellot kasvoivat heinää ja kyitä. Siellä elämä oli risaista, mutta ehyttä. Minua rikottiin paljon, mutta kasvoin siitä. Jos jotain jäi sisälleni, niin sen olen kasvattanut uurteeksi runkooni, jota puuksi kutsun. Elämäni puuna olen kaunis ja suuri. En vielä ehkä vanha, mutta kaunis ja suuri. Siksi olen uurteinen ja oksakas. Lehtevä ja tuoksuva. Olen puu, koska minulla on menneisyys.

Olen tullut pitkän matkan tänne meren rannalle. Meren ääreen. Sen lähelle, sen syliin. Olen ehkä tullut joen toiselta puolen, mutta nyt olen kotona merellä. Sen lähellä, sen sylissä. Kotona. Olenko matkalla jonnekin? Ehkä olenkin. Ehkä olen matkalla kohti sitä jotain uutta sellaisella voimalla, että jään kaikkien kohdattujen sielujen mieleen. Mutta kuinka kauan matkassa kestää? Sitä en voi sanoa. Loppuelämän, mutta kuinka kauan.

Yksinäisyys

Olenko yksinäinen. En. Olen. Se on pusertanut minut pieneksi niin monta kertaa. Mutta se ei näy. Se on niin hiljainen ja pieni, ettei sitä huomaa, vaikka kuinka katsoisi. Se on pienempi kuin yöperhonen joka lepattaa ikkunan edessä koittaen pakoon sisäistä pahaa.

Kukaan ei pidä minua kädestä kiinni yöllä, kun itken yksin. Kukaan ei pidä minua kädestä kiinni, kun näen painajaisia, joille ei ole loppua. Kukaan ei silitä minua, kun sairaalavuoteen kylmät kaaret tuntuvat jakojeni alla.

Rintakehä kohoilee, vaikka se haluaisi jättää kohoilematta. Tuntuu puristavaa hengettömyyttä. Happi loppuu. Ilma on tunkkainen ja haisee pahalta. Päätäni särkee. Ohimo sykkii. Sykkii niin kovaa, että ihmettelen, miten kukaan muu ei huomaa sitä.

Nostan jalkani ylös ja hengitän. Niin minulle aina sanotaan. "Hengitä". Hengitän, hengitän, mutta kun se ei jumalauta auta! Henki ei kulje enää. Se takertuu keuhkoihini kuin pikaliimattuna. Tunnen miten silmissä mustenee ja miten elämä lipuu silmieni edessä. Käteni tavoittelevat sinua, mutta olet liian kaukana. Et kuule, vaikka huudan, koska minusta ei lähde ääntäkään. 


tiistai 10. marraskuuta 2020

Sauna

Maisema. Hiljainen veden pinta. Valot pimenevässä yössä meren pinnan yläpuolella. Saaret kohoilevat veden alta. Taivas on värjäytynyt ja se kuiskailee minulle. "Elä vielä hetki. Elä vielä toinenkin. Anna tuulen silittää huolesi ja murheesi."

Yö on jo pimeä vaikka kello ei ole paljonkaan. Saunan lämmin höyry kerääntyy iholle ja valuu pisaroina lauteiden välistä lattialle. Nousen, sillä en saa enää henkeä. Tarvitsen viileää meri-ilmaa. Merta. Minun tarvitsee päästä uimaan. Kylmenevään veteen. Syksyn taivaan alla.

Ilma on kostea. Kävelen reippaasti kohti merta. lyhyt laituri tikkaineen odottaa minua. Meri odottaa minua. Pimeys pelottaa. On aina pelottanut, mutta nyt, kun pitäisi uida pimeässä meressä, alan epäillä. Jalkani eivät epäile, vaan ne kuljettavat minut tikkaille ja kiipeän ne alas. Rauhallinen meri huuhtoo nyt poskilleni kihoavat kyyneleet. Pidän tikkaista kiinni. En uskalla irrottaa. 

Mietin hiljaa mielessäni en mitään. Hiljaa. Saunakaveri juttelee. En kuule mitä hän sanoo. Nostan vichy pullon huulille ja mumisen jotain. Ehkä hänkään ei kuuntele minua. Minulla ei ole pyyhettä. Tunne on vapautunut. Tuuli kutittelee ja kuivattaa minut. 



 Kävelisinkö yksin pimeässä. Istuisinko yksin valossa. Makaisinko yksin kivussa. Raottaisinko maailmaani sinulle. Rikkoisinko elämäni tässä.

Kieltäydyn siitä. Kieltäydyn kaikesta mikä satuttaa ja silti sattuu. Kipu on kanssani nyt ja aina. Se ei juurikaan kysele lupaa, vaan tulee aina silloin kun ei pitäisi ja silloinkin, kun sille on lupa. Se kiipeää minua pitkin loputtoman matkan. Kiipeää kunnes löytää mitä etsii ja sitten... se pusertaa itsensä läpi joka solun. Saa suun maistumaan vereltä ja sappinesteeltä. 

Kipu viiltää, kaivaa lihaksia irti jäisellä lusikalla, polttaa sieraimissa, leikkaa irti vatsalaukun ja valmistaa siitä aterian itselleen. Kohtu on jälkiruokaa. Ja tukka on kipeä.

Jalat eivät kanna tätä raunioitunutta ruumista enää. En jaksa enää kulkea tätä polkua, mutta on pakko. Ainoa polku pois kivusta, vaikkei sellaista olekaan. Laahaan elottomuutta mukanani ja näen kirkkauden polun päässä. Siellä täytyy olla rauha ja kivuttomuus.

Kipu minussa huutaa. Älä mene. Älä jätä minua. Pidä minusta kiinni ja ota syliisi. Keinuta hiljaa yöhön ja lue satuja. Minä pyristelen kivun sanoja vastaan ja kuljen. Hitaasti. Kuljen. Hitaasti, kunnes olen valossa. 

Euforia pyyhkii pois kivun ja hymyilen ensimmäistä kertaa sitten. Elämä tuntuu ja soluni tihkuvat mustaa verta lattialle. Jälkeeni jää vana kipua ja vesi huuhtelee sen loputtomaan mereen. Minä pulahdan uimaan, jotta viimeisetkin rippeet jäisivät veteen kiinni ja ne jättäisivät minut.

Mutta tiedän, ettei tämä lopu koskaan. Haluaisin nauttia tästä vielä vähän, mutta kipu huutaa minulle jo. Tule takaisin. Et voi mennä. Olen sinussa ikuisesti. Kipu huutaa ja minä kuulen sen. Kuulen, nousen. Hengitän ja itken. Kipu ottaa minut uuteen syleilyyn, niin kuin joka kerta ennenkin. Ei. Ei se jätä minua. Ikinä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Rakastan sinua arjesta huolimatta

Sinä et taaskaan sanonut mitään. Olit vain hiljaa vaikka pyysin sinulta sanoja. Et edes katsonut minua. Annoit ilta suukon ja käänsit kylkeä. Ihan niin kuin kaikki nämä vuodet. ”Mutta minä rakastan sinua” ajattelin. ”Rakastan ja kaipaan niin perkeleesti.” Käännyin selälleni ja tuijotin kattoa hiljaa. Miten me olimme ajautuneet tähän? Miksi me emme olleet enää toisillemme rakastavaisia? Oliko rakkaus välillämme sittenkin kuollut? Intohimo ainakin oli kuollut. Kauan sitten yksinäisyyteensä. 

En saanut unta. Tuijotin kattoa herkeämättä. Hämärä teki temppujaan ja olin näkevinäni liikettä. Hievahdin levottomasti. Sinä käännyit selällesi vierelläni ja nukuit raskaasti. Miksi et halua minua enää? Miksi et suutele kuin olisin ainoa veden lähteesi? Miksi katsot minua niin väsyneesti? Miksi? Mieleeni pulppusi yhä enemmän kysymyksiä kysymysten perään ja aloin väsyä. Jospa nukahtaisin pian. Pääsisin pois tästä piinasta huomiseen. Silloin voisin taas päivän paneutua ajattelemaan työtä. Olisit poissa mielestäni edes muutaman tunnin. Sydämeni huokaisi ja pyysi, että lopettaisin sen piinaamisen, mutta miten? Sinä et kuunnellut, etkä ymmärtänyt. Sinä syytit arkea, lapsia, työtä, elämää. Sanoit, että tämä on normaalia ja että kyllä sinä rakastat ja haluat. Että kaikille käy näin ja tämä menee kyllä ohi kunhan lapset kasvavat. 

Käännyin sinuun päin. Katselin kun nukuit. Katselin miten rintakehäsi nousi hiljaa ylös ja laskeutui alas. Nenäsi teki omaa liikerataansa ja huulesi lepattivat kevyesti ulos tulevan ilman tahdissa. Luomesi puristuivat välillä kiinni ja välillä niiden alla oleva silmä liikehti levottomasti. Mitähän unta näet? Onko se painajaista vai jotain ihanaa? Näetkö koskaan unta minusta? Meistä? Näetkö unta siitä miten kosketan sinua omistavasti ja rakastavasti? Haluan sinua palavasti ja rohkeasti? Kuinka sivelen rintakehääsi hiljaa kuiskaten rakkauden tunnustuksia korvaasi? Miten niskasi taittuu nautinnosta kun koskettelen sinua? Janoatko minua loputtomasti? Oi, miten haluaisinkaan koskettaa sinua. Miten haluaisin, että sinä koskisit minua. Ehkä tuntisin itseni paremmaksi. Ehkä minulla ei olisi niin huono itsetunto jos sinä haluaisit minua. Lakkaisin tämän loputtoman laihduttamisen ja järjettömän ulkonäkökeskeisyyteni. Silmäni painuvat kiinni ja nukahdan hiljaiseen nyyhkytykseeni.

Kello soi. Se herättää samaan aikaan joka aamu. Nousen hitaasti istumaan. Minä inhoan aamuja. Itsehän valvoin taas yöhön sekavien ajatusteni kanssa. Kunpa osaisin sulkea aivoni iltaisin ja mennä vain ajoissa nukkumaan. Sinä nouset yhtä väsyneenä. Näytät vieläkin seksikkäältä aamuisin. Hiuksesi vähän pörröisenä ja silmäsi täynnä rähmää. Vatsasi on ihana. Haluaisin halata sinua, mutta nyt ei ehdi. Sitä paitsi sinä luultavasti vain työntäisit minut pois vedoten kiireeseen. 

Lapset eivät haluaisi herätä, mutta minun on vain herätettävä heidät. Käyn molempien luona silittämässä ja herättelemässä ja voihkin tätä typerää aamua. Sinä keität kahvit ja teet aamiaista lapsille ja itsellesi. Et puhu. Et kosketa. Et katso. Pysähdyn keittiön ovelle seuraamaan sinua. Tätä tämä on ihan jokaisena arkiaamuna. Jos totta puhutaan, ei viikonloput tästä paljonkaan eroa. Vain sillä, ettei kello soi, eikä lapsia tarvitse herättää. Muuten kaava on täysin sama. Eikä kaavassa ole mitään vikaa. Hyvähän tämä on näin, mutta… jotain puuttuu ja sieluni kääntyy mutkalle aina kun se jokin pistää silmään. Nykyisin sitä tapahtuu kamalan usein. Olen kohta sokea kaikesta pistelystä.

Koska viimeksi olen nauranut kanssasi oikeasti? Koska olet nauranut minun vitseilleni tai muuten vain hölmöille jutuilleni? Tai koska olet katsonut minua silmiin ja tunnustanut, että olen hölmö, mutta rakastat minua silti? Pomo rykäisee selkäni takana ja herään ajatuksistani. Selvitämme jotain väärinkäsitystä miltei koko päivän ja saamme kuin saammekin sotkun selvitettyä ja asiakkaan tyytyväiseksi. 

Olen ollut ajattelematta sinua kokonaisen päivän. Mutta kun päivä on ohi, sinä tulet mieleeni sellaisella voimalla, että heikommalta loppuu happi. Haukon henkeä ja yritän olla itkemättä. Olen junassa. Olisiko se erinomaisen typerän näköistä, jos alkaisin nyt pillittämään tässä. Kaikkien nähden. Äh. Ja mitä minä itkisin? Minulla on onnellinen avioliitto. Minulla on aviomies joka rakastaa minua ja kaksi maailman kauneinta ja viisainta lasta. Minulla on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Paitsi… jokin puuttuu. Ja se minua itkettää. Voi ei, en voi pidätellä. Se tulee tahtomatta. Kyynel vierähtää silmäkulmaan ja yritän pyyhkiä sen huomaamatta. Et itke nyt! Olen tulla hulluksi. Auttakaa minua nyt helvetti! En voi puhua kenellekään. Olen lohduttoman yksin tässä junan penkillä. Maisemat vaihtuvat vilkkaasti, kunnes juna hidastaa ja olen perillä. Minua vastapäätä istunut nainen ei edes katso minua. Hän ei siis huomannut muutamaa karannutta kyyneltä. Tunnen suurta helpotusta, mutta tuska ei poistu.

Nousen paikalta poistuakseni junasta. Uusi lohduton itku pyrkii silmäkulmiini, mutta nieleskelen sen. Kuka minä olen itkemään! Elämäni voisi olla huonommin. Voisin sairastaa syöpää tai mieheni voisi kuolla. Mitä tahansa voisi käydä, mutta minä en osaa olla kiitollinen. Minut lienee kasvatettu väärin tai sitten olen jotenkin kipeä päästäni. Sinun vihreät silmäsi tulevat mieleeni. Mistä olen keksinyt, että tosielämän pitäisi olla kuin kappale Fifty Shades Of Grayta? Minä niin kaipaisin sinun lohduttavia sanojasi nyt. Miten toivoisinkaan, että ottaisit minut syliisi ja silittäisit hiuksiani. Sanoisit, että kaikki on hyvin ja tämä on vain pahaa unta. Astun junasta ja kävelen kohti kotia. Asumme lähellä juna-asemaa joten minulla ei ole kovinkaan kauaa aikaa koota itseäni. 

Lapset ovat tänään harrastuksissaan alkuillan. Olemme kahden. Voisimme laittaa jotakin hyvää ruokaa, ottaa lasilliset viiniä ja rakastella. Mutta tiedän, ettemme syö mitään, sinä katsot televisiota ja minä siivoan. Kadun toisella puolella on koivujen kaunis rivistö. Ne alkavat jo kellertää. Kohta tulisi syksy ja mieleni värjäytyisi mustalla. Pimenisi aivan kuten yöt. Vedän koivujen tuoksua sieraimiini ja päätän lopettaa tämän pelleilyn. Puhuisin sinulle. Tunsin pientä värinää sielussani. Niin minä tekisin. Jos sinä et pystyisi hyväksymään ajatuksiani, etkä näkisi tilannettamme, niin joko olen itse ihan pimeä tai sitten tilanne on vielä huonompi. Minä haluan tähän selvyyden. Ei, sydämeni haluaa tähän selvyyden.

Lyhyt kävelyni on lopussa ja kotini häämöttää pienen rivitalon päässä. Sydän jyskyttää ja näen sinun autosi pysäköitynä omalle paikalleen. Tunteeni ovat niin sekavia. Minua pelottaa, jännittää, itkettää, naurattaa, huudattaa ja raivostuttaa. Vaihdan laukkua toiselle olalle. Sitten taas toiselle. Askeleeni hidastuvat, mutta vievät minua eteenpäin pysähtymättä. En enää uskalla kuvitella mitään. Luotan vain siihen, että teen oikean ratkaisun. En voisi perääntyä enää. Kaivan laukusta avaimen ja työnnän sen lukkoon. Käännän varovasti ja tönäisen ovea. Ovi aukeaa rutiininomaisesti ja äkkiä kaikki katoaa päästäni. Silmissäni pimenee ja putoan pyörtyen portaille.

Herään jyskyttävään särkyyn. Sinä pidät minua sylissäsi. ”Hei kaunokainen.” Sanot ja silität hiuksiani. ”Miksi ihmeessä menit pyörtymään? Juuri, kun olin tulossa avaamaan ovea” En tajua mistään mitään. Onkohan tämä jotain unta? ”Nipistä minua.” Pyydän ja katsot minua huvittuneena. ”Onko ihan pakko? En haluaisi satuttaa sinua.” Hymyilet tuota niin valloittava hymyä, jota en ole nähnyt vuosiin. ”Mitä ihmettä tapahtui? Viimeinen mitä muistan, niin olin avaamassa ovea.” ”Sinä vain pyörryit. Minulla ei ole aavistustakaan mistä se johtui, mutta minä säikähdin aivan järjettömästi.” Sitten sinä silitit hiuskiehkuran pois kasvoiltani ja suutelit minua niin kuin ei koskaan ennen. Vastasin suudelmaasi ensin kysyvästi, sitten ahneesti. Suudelmasi tuntui balsamilta haavoilleni. Päänsärystä ei ollut enää tietoakaan. Suutelit minua uudelleen, mutt nyt hitaasti ja kiusoitellen. sydämeni värisi onnesta, yllätyksestä ja jännityksestä. Mitä nyt tulisi tapahtumaan? Mistä on kyse? ”Lakkaa ajattelemasta ja suutele minua.” Sanot ja häkellyn. ”Mistä tiesit, että päässäni pyörii taas kysymyksiä?” Sinä katsoit minua jälleen huvittuneena. ”Kulta. Olemme olleet riittävän kauan yhdessä. Minä tunnen sinut. Silmistäsi näkee miten ajatuksesi juoksevat.” Otan sinun kasvosi käsieni väliin ja suutelen sinua kuin en koskaan ennen.

perjantai 6. marraskuuta 2020

Minun puuni, minun juureni

Jokaisen puu on erilainen. Minun puu tuntuu, näkyy, maistuu. Se haisee, tuoksuu, kuuluu ja keinuu.

Puussa on erilaisia osia, toisiinsa kuuluvia mutta toisistaan silti erilaisia. Ne kiinnittyvät kuitujen avulla yhteen ja joskus ne pysyvät toisissaan kiinni vain ajatuksen voimalla. Lehdet, oksat, runko, juuret, kuori, mahla, kuitu ovat kaikki yhdessä, erikseen toistensa voimavara ja olemassaolon ehto. Ilman yhtä, et voi saada toista, mutta ilman toista, yksi ei ole niin kaunis.

Jokaisen puussa yksityiskohdat vaihtelevat. Ne vaihtelevat vuodesta toiseen, päivästä aamuun ja viikosta kuukausiin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kertoa. Ei ole vain yhtä tarinaa yhdestä ihmisestä vaan yhteenkuuluvat elämät nivoutuvat toisiinsa ja muodostavat yksittäisiä tarinoita jokaisen omassa puussa.

Juureni ovat ihmisiä, vain muutamia ihmisiä elämässä. Minun ihmisiä, minun pienessä, lyhyessä, mutta merkityksellisessä elämässä. Ne ovat paksuja ja virtaavat voimaa enemmän kuin sata härkää, eikä kukaan voi kaivaa niitä minun maastani pois. Ne juurtavat syvälle ja pitävät minut hengissä. Ne ovat minun veteni, leipäni. Juureni, vereni, happeni.

Runko tuntuu karhealta. Siinä on syviä uurteita kuin ikijokien uomia viidakossa. Se tuntuu sormiin karhealta ja yllättävältä. Paksu runko kaartuu latvastaan kohti maata, mutta oksat pakottavat sen kurkottamaan uudelleen aurinkoon. Voisin kertoa sinulle minkä värinen se on, mutta en kerro. En tiedä.

Oksat ryntäilevät kohti taivasta. Tönivät toisiaan ja nauravat ääneen. Niitä syntyy koko ajan lisää ja vain voimakkaimmat jäävät eloon. Tuuli repii loputkin heikoimmista, mutta vain tehdäkseen tilaa taas uusille ja uusille oksille. Nuoret, pitkät ja kauniit varvut kilvoittelevat auringonpaisteessa kun tuuli kutittelee niitä kutsuvasti. En ole nähnyt vielä oksatonta puuta. Siksi minunkaan puuni ei ole sellainen. Puu tarvitsee oksansa, muuten se ei olisi puu.

Nenänpäällä keikkuu lehti. Vihreä, pieni ja soikea. Sahaiset laidat raapivat ihoa hellästi. Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Katselen kun miljoona pientä lehteä humisee tuulessa aurinkoa vasten. Ne ovat niin nuoria, kauniita ja niitä on loputtoman paljon.

Puu tuoksuu. Tuoksu kertoo sen iästä, maaperästä missä se kasvaa, vuodenajasta ja ilmastosta. Tuoksu kertoo kaiken jos sitä osaa lukea. Jos osaa eritellä puun tuoksusta kaikki nämä osat, osaa tulkita sen kasvua ja kehitystä. Voisi sanoa, että tuntee puun. Mutta tuoksu on sellainen mikä huokuu jokaisesta puusta vaikka puu ei haluaisi. Se on toisten mielestä miellyttävä, toisten mielestä pistävä. Se vaihtelee vaikuttavasta mitäänsanomattomaan.


Juuret; Äiti

Ei ollut mikään synkkä ja myrskyinen yö. Se oli ihan tavallinen kesäkuinen päivä. Vähän lämmin tosin. Juuri sen verran, että kätilön paita oli hiestä märkänä. Mitä siitä hien määrästä voidaan pitää ilman lämpötilan syynä, mitä sitten sen pienen, jumalattoman kovaäänisen ja nopean tyttövauvan syynä, ei voida varmuudella tietää.

Äidin sairaalavuode oli rullattu huoneeseen. Tyttö oli syntynyt hississä, matkalla synnytyssaliin. ”Nämä on niin hemmetin nopeita nämä minun lapset!” äiti hymyili hikiselle kätilölle joka kapaloi pientä vastasyntynyttä tyttövauvaa. Kätilö asetteli lapsen äitinsä syliin ja oli lähteä. ”Hei, annatko sen mallu askin siitä pöydältä. Pitää päästä kohta tupakille.” Kätilö hymyili ja totesi itsekin menevänsä, kun oli tässä vähän hässäkkää hetki sitten.

Huone hiljeni. Lapsi piti ihmeellistä tuhinaa. Äiti silitti pientä nenänpäätä. Äärettömyyttä suurempi rakkaus levisi huoneeseen. Mikään ei voinut viedä tätä hetkeä heiltä. Tämän jälkeen ei olisi enää aikaa. Maailma odottaisi, vaatisi. Sen mukaan pitäisi mennä. ”Minä rakastan sinua” Äiti kosketti lastaan uudelleen. ”Rakastan jokaista soluasi, niin kauan kuin elän.”


Juuret; Isä

Kahdeksan suurta kyyneltä tippui lattialle. Suru oli niin musertava, että nuori nainen, tyttö lysähti lattialle ulvomaan. Huuto kantautui suuren talon ulkopuolelle. Pelloilla päästäiset säntäilivät pakoon. Tyttö kietoi kätensä polviensa ympärille ja keinutti itseään. Mikään tuska ei ollut koskaan tuntunut tältä.

Takapuoli putosi housuista jatkuvasti vasten kylmää lattiaa ja koko hiphop touhu alkoi ottaa päähän. Vaatteet olivat kamalia ja inhottavia päällä, mutta kun on pakko, niin on pakko. Oikeat vaatteet auttoivat pysymään tilanteen päällä, mutta eivät ne näköjään pelastaneet sydänsuruilta. Äh, ei ollut yhtään oluttakaan! Ahdisti niin paljon. Tytön tunteet olivat suurempia kuin hänen housut. Ne olivat kuin musta muljahteleva möykky sydämessä. Hän oli varma, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Itsensä keinuttaminen rauhoitti ja huuto vaihtui epätoivoiseksi nyyhkytykseksi.

Isä laski kätensä lapsensa pään päälle. Hän ei sanonut mitään, oli vain lähellä. Kosketus tuntui niin hyvältä, että itku muuttui uudelleen tuskaisaksi huudoksi. Isä kaivoi tyttönsä lattialta ja otti syliinsä. Mies heilui hiljaa edestakaisin ja suuteli lapsensa päälakea uudelleen ja uudelleen. ”Shhh…. hengitä rauhassa. Shhh… Elämä on sinulle niin julma nyt. Tiedän. Tiedän, että mikään mitä sanon, ei auta. Olet turvassa, eikä kukaan perkeleen nulikka voi tulla tähän meidän väliin nyt. tiedän, että tämä on hölmöä, mutta koita olla rakastumatta nyt. Se sattuu.”

Kaksi hahmoa heilui hiljaa kuin heinänkorret tuulessa. Itku vaihtui hiljaisuudeksi, rakkaudeksi, ymmärrykseksi. Sanoja ei enää tarvittu. Tyttö tiesi, ettei olisi koskaan yksin.


Juuret; Pikkuveli

Pellon olivat kuuran peitossa, mutta nuorilla ei ollut kylmä. He pyöräilivät yön halki kotiin onnellisina ja väsyneinä. Maisema oli tajuttoman kaunis, mutta eivät nämä kaksi sitä ymmärtäneet. Pellot kertoivat talven tulevan ja joki höyrysi hitaana niiden halki. Hiekka rahisi pyöränkumien alla, eivätkä kumpikaan sanoneet mitään. Ei tarvinnut. Taaskaan. Ei koskaan. Riitti, että oli.

Aurinko oli nousemassa. Kello oli siis jo niin paljon, että Hesari oli jaettu ja äiti joisi aamuteetä keittiössä. Molemmat ajattelivat kuumaa teetä ja puuhellan edessä peiton alla nukkumista. Pieni matkatelkkari näyttäisi samat piirretyt kuin viimevuonna, viime kuussa, viime viikolla vai oliko se eilen?

Pyörät kaatuivat hiekkaiselle pihalle. Nopeat jalat kiiruhtivat satavuotiaalle alaovelle. Portaat kumisivat puisina, vanhoina kun ne kantoivat lapsia yläkertaan. Ylätasanteella tuoksui paahtoleipä. Äidin huolestuneet kasvot kirkastuivat ja hän sulki oven lastensa jälkeen. ”otatteko teetä?” Molemmat nyökkäsivät huojentuneina ja kylmän väreet viistivät selkärankaa kun he hakivat peittonsa ja asettuivat lattialle lämmittelemään. Kuuma tee kihelmöi vartalossa.

Veli. Pikkuveli. Satamiljoonaa vuotta olisi voinut olla heidän välillään, mutta he olivat siinä. Yhdessä, voittamattomina, uhmakkaina ja uskoivat toisiinsa. Heidän välissään ei koskaan olisi muuta. Vain he, usko, rakkaus ja kupillinen teetä.

 

Juuret; Isosisko

Kämmenet löivät bongorummun nahkaista kantta uudelleen ja uudelleen. Rumpujen kumea ääni kaikui käytävillä ja saleissa. Suvun naiset lauloivat ilosta. Lapsi oli syntynyt.

Väsymys kiristi mieltä. Rummutus otti aivoon niin paljon, että rummuttaja rummuttaisi kohta jossain ihan muualla. Kyllä, hän oli juuri niin väsynyt ja vihainen, tai ehkä enemmän peloissaan. Supistus kaatoi kiukun peloksi ja tuskaksi. Se ryöppyi sydämeen aaltoina ja aistiharhoina verkkokalvoilta nenään asti. Nainen ulvahti tuskissaan ja mies syöksyi tuolilta hänen luokseen. ”Taisi sattua.” Mies antoi vaimonsa nojata itseensä ja auttoi hänet vuoteelle. ”Tää on ihan hanurista.” Sänkyyn kiipeäminen oli hankalaa kaikkien piuhojen ja suuren vatsan takia. ”Laitoitko jo Lenille viestiä, että tuo sen hammasharjan? Vai laitoinko itse? Missä mun puhelin edes on?” ”Au, au, auu. Voi hitto! Mä en jaksa tätä!” Nainen alkoi itkeä. Mies silitti naisen selkää ja painoi päänsä alas. Hänkään ei jaksanut. Häntä väsytti ja pelotti melkein yhtä paljon. Tämän ei pitänyt tapahtua vielä.

Yö oli niin värikäs, ettei nainen muistanut mitä värejä siinä oli. Aamu ei ollut vielä kunnolla alkanutkaan. Isosisko istui pikkusiskonsa vieressä hiljaa. He vaikeroivat yhdessä kun synnytys eteni. Siskon kasvoilta paistoi huoli ja ilo. Nainen kohosi vuoteelta selkä kaarevaksi taipuneena ja huusi. Kohta tässä maailmassa olisi yksi pieni ihminen lisää. Sisko ei malttanut odottaa, mutta istui silti rauhallisesti paikallaan.

 

 Juuret; Isoveli

Ovikello soi. Oven takana seisoi leveäharteinen pitkähiuksinen mies. Parta oli letitetty pitkäksi ruoskaksi leuan alle. Vuosien jälkeen. Kaikki oli päin helvettiä. Mies halasi pikkusiskoa pitkään. Kyyneleet kostuttivat silmät väkisin, eikä kumpikaan pystynyt puhumaan. Mies liikahti ja nainen päästi irti. Hän meni edeltä olohuoneeseen ja istui sohvalle.

”Pelkään etten pysy kasassa. Pelkään, että vaimoni menee pirstaleiksi kuin vanha peili, enkä saa liimattua paloja enää yhteen.” Mies sukii letitettyä partaansa. ”Se voi olla vaikeaa. Voi olla, että vaimosi meneekin pirstaleiksi, mutta sinä et ole se joka hänet liimaa kasaan.” Nojatuolin tassut liikahtavat puista lattiaa vasten. ”Sinä et kuitenkaan voi liimata itseäsi kasaan jos juot.” Nainen puhuu hiljaa. 

Kumpikaan eivät sano mitään. Juovat vain teetään ja tutkivat toisiaan hiljaa. Mies tunsi olevansa taas osa jotakin. Hänellä oli perhe ja vaikka maailma kaatuisi, pikkusisko istuisi tuossa ja joisi teetään. Hänen silmänsä kostuvat taas. Hän oli ajanut vaimonsa pois luotaan. Koko elämä oli pusertumassa rusinan kokoiseksi palloksi jonka hän voisi pian syödä pahimpaan elämännälkäänsä. Teekuppi laskeutuu pöydälle, mies nojaa käsiinsä ja hieraisee silmiään. ”Pistin korkin kiinni. En syö lääkkeitä enää. Pää on kirkkaampi kuin vuosiin ja se tuntuu liiankin rajulta. Mutta korkkia en avaa.” Hiljainen lusikan kilinä korostaa odottavaa tunnelmaa. Nainen ei sano mitään. Ei ole mitään sanottavaa. Teen tuoksu leijailee nojatuolin käsinojille. Mies laskee kämmenensä niille. Tunkkainen tuskanmaku nousee poskien sisäpinnalle. Hän tietää, että ero on väistämätön. Vain pikkusiskon hiljainen teekupin kilinä pitää hetkessä kiinni.

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Tarinoita osastolta

Iltapala. Se on kohokohta. Vai oliko se kuolaaminen kohokohta? En enää muista, niitä on yhtäkkiä niin paljon. Kärryssä on tarjolla leipää, juustoa, ehkä kinkkua ja sitten mahdollisesti tomaattia taikka kurkun viipaleita. Teetä ja vettä on luontevasti myös. Mitä enempää ihminen voisi toivoa? No ei kuulkaas mitään. Paitsi ehkä…

Seura. Olen vaihtanut osastoa. Vähemmän kuolaamista ehdottomasti, enemmän keskustelua ja sosiaalista toimintaa… APUA!

No kestän sen kyllä. Ihan varmasti. Onhan tämä hauskaakin. Kun olin lätkinyt härskiintynyttä margariinia leivälle ja sen päälle puoliksi kuivahtaneita kinkun siivuja, istuin alas suureen pöytään. Jokaisella tuolilla nökötti joku enemmän tai vähemmän puheliaana. 

Minun vieressäni istuu Jorma (en oikeasti kyllä muista nimeä). Jormalla on pikkutakki päällä ja hän syö ainakin seitsemän leipää jonka päällä on valehtelematta puoli pakettia sitä härskiintynyttä margariinia ja kaikki kinkkusiipaleet mitkä vain löytyi (hyvä ettei minun siivuja alkanut ryöväämään). Jorma on puhelias mies. Hänellä riittää juttua varsinkin siitä, miten hänellä kyllä olisi varaa yksityisellekin, onhan hän yrittäjä. Hänellä on hirveän hyvät sopimukset yksityiselle, eihän työntekijät katsos tiedä, minkälaisia sopimuksia johtajilla on. Jorma voisi tilata tännekin tosta noin vaan johtajalääkärin katsomaan häntä ja homma olisi sillä selvä, mutta kun ei hän viitti…

En voinut mitään, mutta silmäni alkoivat pyöriä samalla tavalla kuin ne nyt oli tottuneet tässä kuluneiden päivien aikana pyörimään. Kuolan sain pidettyä kurissa, mutta haamukuolasin kyllä ja rutkasti. Ihan hetkittäin minä tunnen olevaani ihan terve. Ihan pieninä hetkinä kun Jorma tai kaverit tulevat jutulle. En nyt ihan juhlimaan alkaisi, mutta niinä hetkinä uskon vahvasti tulevaisuuteen. Tai ainakin seuraavaan kahteen minuuttiin.

Enempää en muista. Miksi muistamaankaan. Osasto on kummallinen paikka. Siellä tapaa ihmisiä, joita ei koskaan enää tapaa. Vaikka niin luvattaisiin, ei tapaa.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Kirjoitus menneiltä vuosilta. Rakkaudesta tämäkin.

 Yö on pimeä ja viileä. Takki ei pysy kiinni vaikka kuinka yritän. Hihna nykäisee taaksepäin. Vanha koira on löytänyt hajun, josta se ei pääse irti. Jään paikoilleni seisomaan. Koira on ihana otus. Sen pakottaa hidastamaan. Ehtii katsella maisemia, kun tuo haistelee niin tarkasti kaikki hajut.

”Eikö voi vain viihtyä toisen seurassa? Mitä rakkaus on?” Mies kysyy alavireinen katse minuun käännettynä. ”Hmm, en tiedä. Etkö sinä koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta, että voisit tehdä mitä vain toisen eteen?” Nykäisen hihnasta vähän kovempaa. En jaksa enää odottaa koiraa kun se lyllertää masentavan hitaasti edestakaisin jonkun uroksen hajuissa. ”En” hän sanoo kylmästi. Minua puistattaa. En voi käsittää ettei joku usko rakkauteen. 

Pakotan hartiani pois hyökkäysasennosta ja otan isosiskomaisen ilmeen kasvoilleni. ”Etkö koskaan ole rakastanut ketään enemmän kuin itseäsi?” Kallistan päätäni hieman, sillä haluan kuulla vastauksen kirkkaasti. ”Kerran, mutta siitä seurasi vain huonoa, joten en viitsi enää. En usko, että todella tarvitsee rakastaa ketään enemmän kuin itseään.” Miehen silmissä paistaa vakavuus ja varmuus. Kylmyys, jos minulta kysytään. ”Voi kulta pieni. Elämähän on kamalaa, jos ei rakasta. Sinusta tulee vielä helvetin yksinäinen mies jos et muuta tapaasi ajatella.” 

Mies kääntää katseensa joelle päin. Koira unohtaa vihdoin hajut ja suostuu kulkemaan minun valitsemaa reittiä. Pimeässä ei näy ketään. Kello on lähempänä neljää aamulla, eikä aurinko ole vielä noussut kunnolla. Syyskuun loppu on kostea ja kylmä. Minun pitäisi pestä koiran tassut kun pääsisimme sisälle. ”Minä en halua kompastua enää. Minua on sattunut todella paljon, enkä tiedä onko sinulla siitä käsitystäkään. Minä haluan vain hengailla, pitää hauskaa.” Hän katselee edelleen joelle ja olen aivan varma, että näen pilkahduksen tuskaa silmissä. ”Naisesi rakastaa sinua. Hän ei aio odottaa. Hän haluaa perheen, miehen ja lapsia ja sinä sanot vakavissasi nyt, ettet aio antaa niitä hänelle. Särjet hänen sydämensä. Oletko kertonut hänelle?” Kiihdytän kävelyäni huomaamattani. Koiran kynnet rapisevat asfalttiin kun se yrittää vetää minua muualle.

Minua suuttuttaa tämän miehen tapa ajatella. En ymmärrä miksi hän ei anna itsensä rakastaa, enkä  ymmärrä, miksi hän haluaa tietoisesti satuttaa toista. ”Miksi et kerro hänelle?” Puren hampaita yhteen ja huomaan olevani melkein raivoissani. Hän kulkee hitaasti vierelläni ja katselee välillä koiraa, välillä joen rantaviivaa. ”En halua satuttaa.” Välillämme oleva ikäero kutistuu äkkiä olemattomaksi. Tunnen itseni pieneksi ja turhaksi. ”En minä tiedä. Minä rakastan omaa miestäni enemmän kuin elämää, enemmän kuin mitään muuta. Kiipeän Mount Everestille jos hän pyytää. En ymmärrä sinua.” 

”Et ystävä rakas vieläkään vastannut ensimmäiseen kysymykseeni, mitä rakkaus on? Selitä se minulle. Perustele minulle, miksi minun pitäisi haluta kuolla toisen puolesta.” Ystäväni hymyilee. Turhaudun, koska en osaa selittää. ”Rakkaus on kemiaa. Et voi sille mitään. Jos kerran et voi sille mitään, niin eikö olisi mukavampaa rakastaa sitten kunnolla? Äh, en minä tiedä.” 

Koira haluaisi taas jäädä haistelemaan, mutta nykäisen sen hihnaa turhautuneesti ja se luopuu ajatuksestaan. ”Minä tiedän vain, että rakastan miestäni. Tiedän, että voisin kuolla tämän ihmisen vuoksi ja tiedän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. En minä tiedä rakastanko häntä loppuun asti, mutta nyt minusta tuntuu siltä. Rakkaus on ihana asia. Se antaa elämälleni suolan ja tarkoituksen, kuorruttaa kakkuni ja tuoksuu tuulessa. Jos se ei riitä sinulle selitykseksi, niin en tiedä…” 

Mies pysähtyy. Olemme tulleet joen rantaan pienelle polulle. Vanha koirarouva haistelee innoissaan sinne tänne ja istahtaa odottamaan minua pienelle nurmiläntille. Seisomme vierekkäin ja tähyämme joen uomaa ylös. ”Elli. Me olemme tästä erimieltä. Silti, sinun tapasi rakastaa on sinun tapasi. Minulla on omani.” Hän vetää minut syliinsä ja puristaa lujaa. ”Rakastan sinua silti.” ”Minäkin rakastan sinua, silti.”

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Onko sulla jo paska mutsi -palkinto? Mulla on!

"Ponnista!" kätilö sanoi, enkä arvannut, että siitä alkaisi elämäni paras ja kauhein aika. Ponnistin. Ponnistin minkä pystyin ja itkun sekaisin tuntein huomasin, ettei tästä tulisi mitään. Olin luovuttamassa, mutta minua kannustettiin lempeästi ja toistuvasti. Ja tiesinhän minä, ettei tästä enää voi perääntyä. Sattui niin vietävästi aina siihen asti, kun sain koskettaa sinun nenänpäätäsi. Kaikki kipu hävisi. Tai niin luulin. Siltä se tuntui. Sen hetken. 

Toisen synnytyksen kohdalla menetin hetkeksi tajuntani ja kolmannen kanssa se sujui kuin tanssi. Kaikki kolme olivat niin erilaisia, kuten syntyneet lapsetkin. Ja niiden äiti. Jokaisen kohdalla erilainen. Eri ihminen.

Minä olen ollut terroristi, kauhujen kauhu ja maailman paras mutsi. Olen voittanut paskin mutsi -palkinnon monta kertaa omasta mielestäni, mutta myös lasteni. OIkeasti. Olen ollut huono äiti. Mutta myös hyvä. Ehkä paras mitä lapsilleni olisi koskaan voinut tulla. 

Kun sairastuin, järkytyin. Luulin, että nyt minä olen nyt huono äiti. Luulin väärin. Nyt vasta minä olen hyvä äiti. Ennen diagnoosia en suoriutunut äitiydestä kunnialla. Sain raivokohtauksia ja kasvatusmetodini olivat kuin silloisista realitysarjoista kotoisin. Vääristyneitä mielipiteitä ja olettamuksia. Luulin olevani hyvä ja jämpti mutsi. En ollut.

En tajunnut, äitiydestä mitään ennen kolmatta lasta ja diagnoosia. Ennen lääkitystä ja oikeaa hoitoa. En tajunnut siitä kertakaikkiaan mitään. Kaksi vanhempaa lastani joutuivat kärsimään sairauteni varjopuolista aika monta vuotta. 

Voi kun voisin ottaa kaikki ne vuodet takaisin ja muuttaa itseäni. Mutta en voi. Kun voisin siirtää vuoria ja taivaita lasteni vuoksi. Mutta en voi. Nyt maksan sitä velkaa, jonka silloin tein. Ja lapseni myös. 

Elämä ei ole koskaan helppoa. Tiedän sen, mutta olisin voinut antaa paremman startin elämälle, jos... jos... 

Lapseni maksavat minun sauraudestani ja käytöksestäni nyt. Kalliisti. Kauniisti ja kunnialla heistä kaikki rastinsa kantavat ja ehkä joku päivä saan anteeksi. Rakastanhan heitä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Riittääkö se, riittäähän?


perjantai 30. lokakuuta 2020

Kuolema antaa meille enkeleitä

 Sun henki leijuu mun yllä. Olet mun enkeli. Mun ainoa ja rakkain enkeli. Olen menettänyt sut vain saadakseni sut kokonaan. Omakseni ja ikuisesti. Nyt ja huomenna.

Istut olkapäälläni aina, kun teen tyhmiä. Aina, kun hymyilen ja halaan. Aina, kun olen ystävän lähellä. Lähellä ketä tahansa. Sinä istut siinä ja hymyilet mulle. Teen mitä tahansa.

Et ole hyvä enkeli, et huono. Olet mun enkeli. Et sano mitään, et tee mitään. Et anna mulle merkkejä tai ääniä. Olet vain. Rakkaus olkapäälläni. 

Talvi voi olla kylmä, mutta olkapäälläni on lämmin. Kesä voi olla kuuma, mutta olkapäälläni on viileä. Olet tasapainottava, keinuttava. Olet minun. Olet mun kasvoni, kehoni. Olet mun voimani, heikkouteni. Olet mun kaikkeni. Olet mun enkeli.

Kirjoitan susta tuhannetta kertaa. En viimeistä, en ensimmäistä, tuhannetta. Kirjoitan susta, koska olet mun voimaeläimeni. Elämä joka saa mut elämään. Kuollut joka saa mut tuntemaan, kaipaamaan. Olet mun. Mun enkeli.

Olet erilainen kuin muut. Olet aina ollut. Olen erilainen kun muut. Olen aina ollut. Siksi susta tuli mun enkeli, osa mua. Osa mun elämää vieläkin, silloinkin. Olet nyt ja aina. Ja olen kiitollinen siitä. 

Laittaisin sun kuvan tähän, jos mulla olis. Mut mulla ei oo enää. En muista mihin olen sen laittanut. Sen yhden ainoan kuvan. Piirrän sut siksi mielessäni uudelleen ja uudelleen. Sä oot kaunis. Aina vaan.

Migreeni on paholaisen keksintö

Voi vittu, että sattuu päähän. Taas. Mua on sattunut päähän aina pikkulikasta saakka. Se ei ole aurallista migreeniä. Auratonta. Jonkun mielestä sitä helpointa, mutta voin vakuuttaa, että se,  joka niin luulee, !! Tervetuloa vaan kokeilemaan. Joka päivä !! 

Tänään olen yrittänyt nukkua sitä pois, lääkinnyt sitä, tehnyt mielikuvaharjoituksia, ulkoillut, juonut, syönyt, käynyt vessassa. 

Mikään ei nyt auta. En näe kunnolla. Tietokoneen näytön teksti on kissan kokoisilla fonteilla. Suuta kuivaa, vaikka lipitän vettä (kohtuudella) koko ajan. Kaikki äänet vituttaa ja valot satuttaa. Huono omatunto kolkuttaa ja masennus lisää tuskan tuntua. 

Mulla on diagnosoitu hemipleginen migreeni ja sekä auraton migreeni. Ei onneksi muuta. Tämä on ollut ihan perseestä. Joka päivä jonkin asteista kipua. Joskus kaivellaan jäisellä lusikalla silmäkuoppaa ja toisinaan töhnäsärkee ohimolla. Joskus sattuu niin paljon, etten pysty olemaan, toisinaan taas pystyn elämään normaalia elämää säryn värittämänä.

Mun onnekseni ympärilläni ei elä vähätteleviä, hyvää tarkoittavia neuvoja antavia hömötiaisia, jotka eivät oikeasti ymmärrä. Ehkä mun ympärillä olevat ihmiset ei ymmärrä, mutta he haluavat ymmärtää ja antavat mulle tilaa. Kiitos.

Migreeni on invalidisoiva sairaus joka heikentää kaikenlaisia kykyjä ja pystymisiä. On päiviä, jolloin muistini takkuilee ja keskisttymiskyky on ihan nollassa. Päiviä, jolloin selviydyn kunnialla. Päiviä, jolloin voisin vain nukkua ja päiviä, jolloin virtaa riittää vaikka muille jakaa. Ihan siis normaali meininkiä. Pikkuisen vain kivun värittämää.

Tilanne tänään on jotenkin epärealistinen. Jouduin aloittamaan taas uuden lääkkeen mieltäni hoitamaan, mutta lääkkeessä on mutta. Sitä ei voi syödä samaan aikaan buranan tai miranaxin kanssa, jotka ovat minun pääasiallisia migreeninhoitolääkkeitä. Auts. Jäljelle jää panadol. Joka on sama kun paperia mussuttaisi.  Ennen kuin ihmettelet, miksi en saa estolääkkeitä tai miksi en saa kohtauslääkkeitä, niin minulla on siis sen tyyppiset migreenit, joihin ei voi ottaa kohtauslääkettä. Vain perus särkylääkkeet käy. En myöskään ole saanut vastetta MISTÄÄN estolääkkeestä joita olen kokeillut (vuosien aikana kymmeniä). Uusimmat maksavat niin paljon, ettei minulla ole niihin yksinkertaisesti enää varaa. Kiitos hävityn hometalo oikeudenkäynnin. Enkä mä halua enää kokeillakaan. En jaksa. Ensin puserretaan kaikki toivo siihen lääkkeeseen, se tuntuu vörkkivän ja sitten kaboom! Ne tulee takaisin. Niin monta kertaa nähty.

Onneksi en ole nyt töissä. Jos siitä nyt jotain onnea haluaa löytää. Ei tarvitse ottaa sairaspoissaoloja sen vuoksi. Ei tarvitse väkisin pusertaa vaan voi menna paskalle silloin kun paskattaa. 

Aamen.

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Jätän kaiken vuoksesi.

 Sinun ihanan kiihkeä hengityksesi tuntuu minussa. Joka soluni hengittää sinua kuin olisit viimeinen hengenvetoni. Rakastan sinua kiihkeästi ja vertahyytävästi. Yksin.

Kävelen katua pitkin ja näen ympärilläni vain zombeja joilla ei ole määränpäätä, eikä älykkyyttä. He eivät ymmärrä minua. He eivät ymmärrä rakkauttani ja vaikka kuinka selitän, en saa sanottua mitään.

Katu päättyy ja päättyy päivä. Minä jään seisomaan tuuleen ja tuiskuun. Kaipaan sinua. Kaipaan sinua liikaa. Se sattuu. Puristaa minut pieneksi.

Puista varisee viimeisetkin lehdet ja talvi kiristää otteensa minusta. Haluan vain olla. Mennä ja tuntea itseni voimalliseksi, voittamattomaksi. Tunnen miten veri virtaa suonissani kuohuen. 

En välitä tästä elämästä. Haluan vain elää kanssasi. Haluan olla ikuisesti sinun. Haluan elää ja kuolla kanssasi. Jätän kaiken. Saanhan jättää kaiken? Jätän lapset, miehen ja elämän. Koiran ja kaiken. Sinun vuoksesi. 

Sinun vuoksesi mania.

tiistai 27. lokakuuta 2020

En ole kirjoittanut päiväkirjaani, etten rakasta sinua enää.

 "Peittele minut!" Hän pyytää ja katson häntä säälien. En voi muutakaan, tai siltä minusta tuntuu. Istun hänen vuoteensa vierelle ja peittelen. "Noin. Nyt minä menen..." Nousen ja poistun.  

Huoneeni ovi tuntuu liian kevyeltä. Se ei pidä poissa tuota ihmistä, joka haluaa hallita. Minua ahdistaa, itkettää ja tuntuu, etten saa henkeä enää. Kirjoitan päiväkirjaani merkinnän.  

"Jos ikinä tuntuu tältä pitkässä parisuhteessa, juokse!" 

Jos alkaisin inhota sitä ihmistä, ketä rakastan, istun alas ja pyydän lupaa lähteä, lähden. Jos alkaisin inhota. Olin varma, että alkaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Vesi liplattaa hiljaa ja tuuli on leppeä. Juuri sellainen täydellinen. Aurinko lämmittää ihanasti, juuri niin, kuin kuuluu. Vene lipuu veden päällä kevyesti. Juuri sillälailla täydellisesti. Olen onnellinen. Katson sinua.  

En muista enää miksi peittelin ja luin satuja ihmiselle, joka satutti minua vuosia. En enää muista miksi vihasin ja miten paljon. Mutta sinut minä muistan. 

Muistan kun käveltiin hiekkatiellä. Talutit pyörääsi ja kysyin ujosti; "Mikä on sun sukunimi?" Ja sinä kiusasit minua arvuuttelemalla. En muistanut sitä. Se unohtui rakastumisen puuskassa.  

Sitä nimeä olen kantanut kohta kaksikymmentävuotta. Sitä nimeä, jota en muistanut silloin hiekkatiellä. Muistan sen nyt. 

Muistan, kuinka kuiskasin korvaasi; "Taidan rakastaa sinua..." Ja sinä vastasit; "Niin mäkin sua." Se muisto voimaannuttaa minut.  

Niiden sanojen vuoksi, en enää muista, kuinka itkin yksin pimeässä huoneessa, etten enää jaksa. Ei ulospääsyä, vain tulevaisuuden pelkoa.

Sinä tulit silloin ja pelastit minut. Nostit ylös lattialta ja suutelit suulle. Pyyhit kyyneleeni ja pidit sylissäsi. Suljit suihkun, jonka alla itkin vaatteet päällä. Soitit apua, kun huusin sitä. En enää tunne sitä tuskaa, enkä ole kirjoittanut päiväkirjaani, etten rakasta sinua enää. Kirjoitan sinne; "Rakastan sinua. Vieläkin."

maanantai 26. lokakuuta 2020

Onko pääkaupunkiseudulla asuva muita arvokkaampi terveyspaleluissa?

 Luin Asta Lepän kolumnin, joka kysyy; "Miksi jatkotutkimuksiin ja oikeaan diagnoosiin pääseminen on niin hidasta julkisessa terveydenhuollossa"

https://yle.fi/uutiset/3-11577074?fbclid=IwAR1GPs8nJr8fKvLd3ZjwCqC8_ZX-M6U2znm71IRHWoLnsb5irBeUzTvyOPE

Niin. Minulla on käynyt posketon tuuri. Olen kuulunut työterveyden piiriin aikaisemmat kolmetoista vuotta. Se tarkoitti käytännössä sitä, että minulla on ollut mahdollisuus päästä hoitoon heti tai heti.

Muistan kirkkaasti esimerkiksi sen, kun minulta yksikertaisesti loppui voimat kun nojasin keittiön tiskialtaaseen. Nojasin ja silmissä musteni. En jaksanut enää. Siitä alkoi minun matkani julkiseen erikoissairaanhoitoon työterveyden kautta. Matkani oli nopea ja minulla oli koko ajan joku tukenani.

Nyttemmin. Olen edelleen erikoissairaanhoidon piirissä, luojan kiitos siitä, mutta siellä minua hoidetaan vain yhden sairauden osalta.

Jos minulle tulee flunssa tai migreeni, jos minulla epäillään jotain muuta pitkäaikaissairautta niin olen perusterveydenhuollon armoilla. Ja juu, armoilla nimenomaan. En kiellä, ettenkö saisi hyvää palvelua joka kerta ja etteikö minun toista pitkäaikaissairauttani olisi yritetty hoitaa hyvin, mutta aika yksin sitä nyt ollaan.

En valita, sillä minulla on kavereita, jotka eivät elä täällä pääkaupunkiseudulla tai isoissa kasvukeskuksissa ja heillä tilanne on vielä pahempi.

Kaverilla on selkä paskana. Niin paskana, ettei pysty tekemään mitään. Jalat ei pidä alla ja pitäisi autoakin ajaa. Pakko ajaa autoa, koska siellä ei ole sellaista julkista liikennettä, jolla pääsisi kulkemaan kun tarvitsee. Siellä on sinne jonnekin matkaa niin paljon, ettei sinne jonnekin kävellä. Hän sai kuin saikin vihdoin ja viimein kiireellisen lähetteen erikoissairaanhoitoon. Joo, kuukauden päähän viimeistään pitäisi aika saada. KUUKAUSI!? Kun selkä on niin kipeä, ettei kolmesta eri säkylääkkeestä ole apua.

Ja yhden kaverin veli... en edes aloita!

Ja nämä tarinat eivät varmaan ole harvinaisia tai edes räikeimpiä, mutta tosia kuitenkin.

Tämä on niin monimutkainen ja kimurantti juttu. Sotku jota on vaikea selvittää. Joka koskettaa meitä niin monia ja jota yritetään kyllä ratkoa niin paikallisesti, kuin valtakunnallisestikin. Mutta.

Minä kysyn vain miksi alueelliset erot on niin helvetin suuria. Onko pääkaupunkiseudulla asuva arvokkaampi, kuin maakunnissa asuva? Miksi olemme eriarvoisia?


perjantai 23. lokakuuta 2020

 Kuulen hengityksesi takanani. Rakastan sinua. Viimeiset vuotemme on olleet raskaita ja todella raskaat ajat ovat vasta alkamassa. Kaikki päättyi alkaakseen alusta. 

En olisi mitään ilman sinua. Minua ei olisi ilman sinua. Kuuntelen rauhallista hengitystäsi tunnin, kaksi, en tiedä. Kuuntelen sinua, koska se tyynnyttää minut. Minun levoton sieluni tarvitsee sinun hengitystäsi.

Käännyn ja näen hahmosi piirtyvän silmieni alla. Näen, miten rintakehäsi kohoilee. Luojan kiitos, sillä minä en kestäisi jos se lakkaisi kohoilemasta. Ennen minua.

En hallitse tätä. Tätä rakkauden määrää. Rakastan sinua niin paljon, että se sattuu. Sattuu, koska en ehkä ole tarpeeksi sinulle. Sinä kannattelet minua, mutta kuka kannattelee sinua?

Herään. Olen viimein nukahtanut. Suutelet minua ja lähdet. Katselen loitonevaa selkääsi ja suljen silmäni uudelleen. Haluan nukkua, en tuntea tuskaa. En tuntea mitään. Vain nukkua.

Pieni märkä nenä koskettaa minua; "Mennääks pissille pliis." nousen ja tunnustelen ilmaa. Kylmä. Tarvitsen toppatakin. Lululle myös. Puen sen ja itseni. Koitan olla reipas. Minun pitää olla.

Koira kävelee vastentahtoisesti perässäni. Se haluaisi jo sisälle, mutta minä en voi vielä mennä. Minun on pakko kävellä. Minun on niin ikävä. Ikävä sinua. Odotan iltaa ja yötä. Yötä, että voin katsella kun rintakehäsi taas kohoilee.

Kaikki alkaa alusta. Päivä toistaa toistaan. Hengityksesi kohoilee, nukahdan, kunnes herään suudelmaasi. Eikä kukaan kannattele sinua.

torstai 22. lokakuuta 2020

 Ette arvaa missä istun! 

Nojatuolin pehmusteet ovat muotoutuneet minuksi ja rahi jaloikseni. Istun tässä ja huokailen. Haluaisin kirjoittaa toivosta, mutta en saa sanoja näytölle. Kirjoitin toivosta kyllä jo aikaisemmin. Olen kirjoittanut siitä monta kertaa. Sillä aina on toivoa. Se voi olla vain hankala löytää.

Olen löytänyt toivon ja vaalin sitä. Jos on päiviä, jolloin tuntuu, ettei elämässä ole sitä, kaivan pienen vihreän kirjani ja etsin sieltä. Sinne minä olen piilottanut sen. Kaiken jo sanotun.

Syys on värjännyt lehdet keltaiseen ja punaiseen. Mutta se alkaa jo olla mennyttä. Talvi koputtelee ovella ja pyytää lupaa, jota se ei tarvitse, saa. Se tulee huolimatta minusta. Olen saamaton, laiska ja haluton. Olen elämääni väsynyt tallustaja. En tunnusta, mutta näet sen minusta. Kaiken, minkä salaan. Katson sinuun ja kuulet huutoni.

Nojatuoli kantaa kaikki huoleni. Painaudun siihen, kuin tarttuisin viimeiseen elämänlankaan ja kietoutuisin siihen. Sen näkee siitä, nojatuolista. Se näkee kaiken, minkä salaan. Katson siihen ja se kuulee huutoni. Huudan niin kovaa, että kuulet kuiskauksen. 



tiistai 20. lokakuuta 2020

Elossa

 Kylmä jalka koskettaa kylmää lattiaa. 

Peili ei hymyile tänäänkään. Mutta mielipuoli minussa katsoo sitä.  

Sijaamaton vuoteeni houkuttelee, mutten pysty kiipeämään sinne. Se on liian korkealla minun pienelle mielelleni. 

Kylmä lattia kuljettaa kylmät jalat keittiön kautta kylpyhuoneeseen. Sielläkin on peili. Koitan katsoa itseäni silmiin, mutta en pysty. En näe siellä mitään. Vain ruskeaa loputtomuutta. 

Laitan teen hautumaan ja avaan radion. Sen suloiset soinnut soljuu korvissani kuin ikuinen uni. 

Avaan silmäni uudelleen. Tee tuntuu kuumalta, mutta nielen sen siitä huolimatta. Jäähtynyt juoma ei ole mun juttuni. Aamun lehti loistaa kirkkaana edessäni. Kännykkä. Pirun kapistus. Mutta olen siinä kiinni. Olemme symbioosissa. 

Avaan vihreän vihkoni taas. Avaan sen joka päivä. Haluaisin kirjoittaa siihen, mutta pieni valkoinen ystäväni tönii märällä kuonolla jalkaan. "Pissille tänks." Huuhtelen tyhjän teekuppini, suljen laitteeni ja otan takkini. Käyn ulos kylmään syysaamuun. 

Lulu löntystää, eikä sillä ole kiire. No ei mullakaan. Mutta haluaisin jo sisälle. Vihreä kirja odottaa. Kiitollisuuspäiväkirja. Kirjoitan siihen kolme asiaa. Lulu, aviomies ja lapset. Kolme lisää; perhe, meri ja ystävät. 

Niin. Aamulenkki on taputeltu. Lulun tassut pesty. Kirja avattu ja kaikki kolme asiaa kirjoitettu. Niin. Syvät vedet houkuttelevat minua seireenien lailla, mutta kun luen uudelleen kiitollisuuden, hiljennyn.  

Kirjoitan vihreään kirjaan vielä yhden sanan. 

Elossa.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Menetettyjen muistolle! Juurille! Skool!

Mä en oikeastaan ole Korsosta, vaikka aina niin sanon. Mä olen kotoisin Jokivarresta. Siitä Korson ja Mikkolan kupeesta. Nuoruuteni vietin siellä Jokivarressa, Nikinmäessä, Mikkolassa, Korsossa ja Koivukylässä. Taisin mä käydä Tikkurilassakin. 

Missä mun juuret on? Siellä ne on. Missä sun juuret on ja minkälaisen jäljen ne on sinuun jättäneet? 

Mä muistan kaikki ne narkomaanit, alkoholistit ja täysipäiset. Muistan ystäväperheet, ystävät. Vanhempien työkaverit ja ne sivilipalvelusmiehet, jotka lauloivat mutsin kanssa aamuyöhön. 

Mutta juuret. Ne on niissä ihmisissä. Mun frendeissä. Ala-asteelta. yläasteelta. Sitten oli Mira. 

Mä muistan Nooran, Anun, Piian, Karon, Ralen, Rolen, Reijan ja mitä niitä nyt oli! Herran jestas niitä oli! Rakkaudella muistelen niitä aikoja. 

Sitten oli Mira. Mira saa mulle kyyneleet silmiin. Aina. Koska Mira oli mun sielunsisko. Yhtään vähättelemättä ketään. 

Miran kanssa vietettiin kesät. Milloin meillä, milloin hänen luonaan, milloin mummulassa. Mira oli mulle rakkainta mitä maailmasta löytyi. 

Mira. Oli mun kirjekaveri. Paras. Viimeinen kirje, jonka Mira mulle kirjoitti oli säväyttävä. Miran ihana äiti antoi sen mulle hautajaisten jälkeen ja se on mulla edelleen tallessa. Luen sen säännöllisin väliajoin. 

"Mä täytän kaksikymmentä! Aika saavutus, vai mitä?" 

"Sormukset lensi viimeviikolla seinään, ole varovainen!" 

Ja vaikka Mira on kuollut, elää hän joka päivä minussa. Joka päivä olen kiitollinen hänestä. Hänen lempeästä sylistä, jossa sain itkeä maailman murheita. Niitä kaikkia kirjeitä missä kerrottiin ei yhtään mitään. 

Miran ja kaikkien menetettyjen rakkaittemme muistolle! Juurille! Skool!

perjantai 16. lokakuuta 2020

Koira vaeltaa puolelta toiselle. Puista pudonneet lehdet on kuurassa. Talvi tulee, se on selvä. Mä puristan käsiäni nyrkkiin. Hengitän raitista ilmaa ja koitan olla ajattelematta. Musiikki soljuu korvissa. Taas.

Kukaan ei tunne mun tuskaa. Se kaivaa mun sielua ja vaikka kuinka pinnistelen, se on siellä. En halua ja koitan taistella sitä vastaan, mutta se on.

Mä voitan tän vielä. Tiedän sen. Olenhan voittanut tämän ennenkin. Ja siinä se on. Toivo. Olen etsinyt sitä ja uurastanut sen eteen. Se on siellä.

Mutta miksi se tuntuu niin kaukaiselta? Ja kun ulkoa pääsen sisälle, miksi minä istun taas tässä sohvalla ja kutistun pieneksi rusinaksi. Yksinäiseksi rusinaksi, joka on kuivunut ja maistuu homeelta.

Kävin kurssin. Viiden viikon mittaisen.  Siellä käsiteltiin myös toivoa. Se avasi jonkun sopukan ja näin sen toivonpilkahduksen jossain. Yritän pitää siitä kiinni. Kurssista oli muutakin hyötyä. Se avasi ovia. Niistä lisää joskus myöhemmin. 

Aah. Ääh. Televisiosta tulee remonttiveljekset. Ihmiset ostavat koteja ja remontoivat niistä ihmeellisiä. Upeita. Sekin ahdistaa. Minulla ei ole enää sitä kotia. Upeaa kotia, jossa olisimme voineet viettää monen monituista vuotta.

Miksi, oi miksi se tuli taas mieleen? Kaikki asiat paahtavat mieleen yksi kerrallaan ja olo on tukalampi kuin vielä hetki sitten. Kirosana. Toivo. Mihin se katosi? Ei, tuolla se on. Minulla on nyt koti, josta pidän kiinni. Ei sellainen, kuin olin kuvitellut, mutta hyvä ja sopiva. Se riittää.

Pidetään yhdessä kiinni toivosta. Siitä pienestäkin. Koska se pelastaa sitten, kun on sen aika.

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Metsä parantaa minua

Nousin tänään ylös, mutta tuntui siltä, kuin en olisi herännyt ollenkaan. Päivä kulkee hitaasti ja kuuntelen äänikirjaa hukuttamalla sen aivosumuun. En kuule, mutta en voi olla kuulematta.

Sohva alkaa tuntua ahdistavalta ja raitis ilma houkuttelee. Nousen, puen päälle punaisen takkini ja lenkkarit. Sitten olen valmis. Ulos. Maailmaan.

Kaivan naftaliinista vanhan järjestelmäkamerani ja ajattelen verestellä muistoja. Muistoja joita ei oikein ole. Kamera on minulle yhtäkkiä mysteeri. Mitä nämä nappulat oikein on ja mitä ihmettä minä teen.

En pääse metriäkään, kun näen ensimmäisen kuvauskohteen.


Metsä parantaa minua. Sen värit. Ikuiset värit. Kuvasin vanhalla kamerallani, mutta tie ei ollut smootti. Se ei suostunut kuvaamaan ja kuva oli linssistä katsottuna suttuinen. Miksi?!


Jos olisin aikoinani käynyt kursseilla niin osaisin varmaan vähän paremmin. Tai jos olisin viitsinyt tutkia alan kirjallisuutta. Löytyisi netistäkin varmasti hyviä vinkkejä valotukseen ja muuhun. Mutta mutta...


Sain aikaiseksi jonkinlaiset säädöt ja unohdin oman mieleni kokonaan. Luojan kiitos siitä.


Puissa on jotain häkellyttävän majesteettista ja kaunista. Rauhoittavaa ja hengissä pitävää voimaa.


Ihan mielenkiinnosta kuvasin samoja kohteita kännykällä. Pettymyksekseni huomasin, että monessa kuvassa kännykkä oli parempi. Koska valotus ja muut detailjet.


En minä ole valokuvaaja. Pidän yksinkertaisista asioista kuvaamisessa. En jaksa muokata niitä. Ne ovat mitä ovat.


Mutta joskus jokunen kuva onnistuu. 

Nyt, fazerin sinistä, kahvia ja musiikkia. Metsä parantaa minua ja sen voimalla jaksan nytkin tämän. 

Kolme vuotta siitä kun viimeksi sut näin.

Sanoin sulle, että rakastan, mutta en tiennyt, ettei enää koskaan nähtäisi. En kuulisi sun ääntä, en laulaisi sun kanssa, en enää ikinä söis...